Kirjoittaja Aihe: Tapaus USA  (Luettu 7454 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Chezor

  • Konkarijäsen
  • ****
  • Viestejä: 600
Tapaus USA
« : Maaliskuu 22, 2014, 10:39:18 ap »
  •   0
  • Tapaus USA

    ”Irakin miehitys oli rosvoretki, räikeää valtioterrorismia, ja osoitti kansainvälisen oikeuden täydellistä halveksuntaa. Miehitys oli mielivaltainen sotatoimi, jolle antoivat potkua valheet toisensa perään sekä median ja sen kautta yleisön sumeilematon manipulointi. Tarkoituksena oli vakiinnuttaa Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen kontrolli Lähi-idässä verhoamalla hanke kansan vapauttamiseksi – viimeisenä keinona kun muut verukkeet oli jouduttu hylkäämään. Näyttävä sotilaallisen voiman osoitus, jonka vuoksi tuhansia ja taas tuhansia syyttömiä ihmisiä surmattiin ja silvottiin. - Olemme tuoneet Irakin kansalle kidutusta, rypälepommeja, köyhdytettyä uraania, lukemattomia satunnaisia murhia, hätää, rappiota ja kuolemaa ja kutsuneet sitä ’vapauden ja demokratian tuomiseksi Lähi-itään’. - Montako ihmistä pitää tappaa ennen kuin käy massamurhaajasta ja sotarikollisesta? Sata tuhatta? Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, ajattelisin. Siksi on oikeudenmukaista, että Bush ja Blair tuodaan kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen. Bush on kuitenkin ollut ovela. Hän ei ole ratifioinut tätä tuomioistuinta. Sen vuoksi hän on varoittanut, että jos yksikin yhdysvaltalainen sotilas tai poliitikko joutuu syytetyksi tässä oikeudessa, hän lähettää paikalle merijalkaväen. Mutta Tony Blair on tunnustanut oikeuden ja on asetettavissa syytteeseen. Voimme kertoa oikeudelle hänen osoitteensa, jos se kiinnostaa. Se on Downing Street 10, Lontoo.”
    (Harold Pinter: Taide, totuus ja politiikka. Nobel-esitelmä 7.12.2005)

    “Between 1945 and 2005 the United States has attempted to overthrow more than 40 foreign governments, and to crush more than 30 populist-nationalist movements struggling against intolerable regimes... In the process, the U.S. caused the end of life for several million people, and condemned many millions more to a life of agony and despair.”
    (William Blum: Rogue State: A Guide to the World's Only Superpower)

    “If the Nuremberg laws were applied, then every post-war American president would have been hanged.” (Noam Chomsky)

    “If there is a country that has committed unspeakable atrocities in the world, it is the United States of America. They don’t care for human beings.”

    (Nelson Mandela on the U.S. war with Iraq)

    ”Alhainen arvio Pentagonin interventioissa toisen maailmansodan jälkeen surmansa saaneiden ihmisten määrästä voisi olla kuusi miljoonaa. Lisäksi toiset kuusi miljoonaa on kuollut CIA:n (...) salaisten operaatioiden seurauksena. Summaksi tulee 12 miljoonaa. Tähän tulee lisätä rakenteellisen väkivallan uhrien määrä. Vähintään 100.000  ihmistä kuolee joka päivä perustarpeiden tyydyttymättömyyden takia, mikä johtuu vakavasti viallisista taloudellisista rakenteista; tämä on osaksi seurausta USA:n toiminnasta, (...).” (Johan Galtung, maailman tunnetuin rauhan- ja konfliktintutkija)

    ”Meidän on kehitettävä ja parannettava yhteisiä monenvälisiä instituutioitamme. Tämä koskee erityisesti YK:ta, jonka asema rauhan ja turvallisuuden edistämisessä on ainutkertainen. - Jäsenvaltiot ovat antaneet turvallisuusneuvostolle ensisijaisen vastuun kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä. Turvallisuusneuvoston jäsenten – etenkin sen pysyvien jäsenten – tulee osoittaa yhteistä tahtoa ja tinkiä suppeasti määritellyistä kansallisista eduista. - (...) Irakin sodan alla kansainvälinen yhteisö (...) epäonnistui. Keskenään ristiriitaiset kansalliset edut ohittivat yhteisen tahdon. Ei sitouduttu riittävästi toimimaan turvallisuusneuvoston päätöslauselmien mukaisesti. Osa jäsenkunnasta turvautui voimatoimiin, jotka eivät olleet kansainvälisen oikeuden mukaisia.”
    (Tarja Halonen YK:n yleiskokouksessa 21.9.2004)

    USA:n synkkä ihmisoikeusrekisteri

    ”USA:n ulkopolitiikan moottori ei tarvitse polttoaineekseen mitään moraalia tai edes säädyllisyyttä; sitä pitää käynnissä tarve palvella muita isäntiä, ja se voidaan jakaa neljään pyrkimykseen:
    (1) tehdä maailma avoimeksi globalisaatiolle, erityisesti monikansallisille amerikkalaisille suuryrityksille
    (2) kerätä lisää pääomia niiltä puolustuspoliittisilta sopimuskumppaneilta, jotka ovat tukeneet avokätisesti kongressin jäseniä ja Valkoisen talon hallitsijoita
    (3) estää kaikkien sellaisten yhteiskuntien synty, joista voisi kehittyä menestyksellinen vaihtoehto kapitalistiselle mallille
    (4) laajentaa USA:n poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen hegemonia niin laajalle kuin mahdollista, tukahduttaa kaikki paikalliset voimat, jotka voisivat haastaa USA:n herruuden ja luoda maailmanjärjestys Amerikan kuvaksi, niin kuin maailman ainoalle supervallalle sopii.”

    (William Blum: Roistovaltio – Maailman ainoa supervalta [2002], s. 24)
    *
    Rauhan- ja konfliktintutkijan Johan Galtungin mukaan teesi ei kuulu niin, että USA:n interventionismia - 35 (salamurhaa) + 11 (kidutusta) + 25 (pommitusta) + 67 (interventiota kaikkialla maailmassa) + 23 (väärennettyä vaalia) = 161 kertaa, jolloin se on käyttänyt poliittista väkivaltaa - ruokkivat ainoastaan viha ja ahneus, jonka fundamentalistiset opinkappaleet legitimoivat (ks. Galtung: Syyskuun yhdestoista ja lokakuun seitsemäs 2001 ja maailma niiden jälkeen: kolme puhetapaa [suomentanut Kaj Raninen] 18.6.2002). Galtungin mielestä on puhuttava myös kylmästä laskelmoinnista, paitsi silloin, kun joku iskee takaisin (Pearl Harbor ja syyskuun yhdestoista ja aikaisemmin orjien ja alkuperäisasukkaiden kapinat, Nat Turner 1831 ja Wounded Kneen joukkomurha 1890). Lähes kaikki interventiot sopivat luokkakonflikti-hypoteesiin sekä valtioiden välillä että niiden sisällä. Väliintuloja tehdään perustamaan, ylläpitämään ja vahvistamaan USA:n imperialistisen toiminnan sillanpääasemia. Interventioita ruokkii taloudellisesti ahneus. Väliintuloja suojellaan sotilaallisesti ja legitimoidaan kulttuurisesti. Galtungin mukaan tämä oikeutus syntyy suurelta osin yhdysvaltalaisen yhteiskunnallisen kulttuurin 'puritaanisesta patologiasta'.

    Galtung on tarkastellut myös kahta vaihtoehtoista hypoteesiä (olettamus), (1) sivilisaatioiden yhteentörmäystä ja (2) demokratian/ihmisoikeuksien edistämistä, joilla pyritään selittämään USA:n väliintulopolitiikkaa.

    Jotta sivilisaatioiden yhteentörmäys -olettamus saisi uskottavuutta, tulisi Galtungin mukaan tapahtua laajoja kulttuuriin/sivilisaatioon perustuvia hyökkäyksiä; iskuja moskeijoita, rukoilevia ihmisiä, uskonnollisia johtajia, taideaarteita, muistomerkkejä vastaan. Mitään tällaista ei ole kuitenkaan havaittu. Päinvastoin: Maahanmuuttoviisumien myöntämistä muslimeille ei näytä merkittävästi tiukennetun. USA on ollut varsin avoin muita uskontoja tunnustavia ihmisiä ja heidän uskonnollisia käytäntöjään kohtaan. Tilanne saattaa muuttua, mutta Galtungin mukaan toistaiseksi (Galtungin kirjoitus on julkaistu 18.6.2002) ei ole olemassa todisteita, jotka tukisivat sivilisaatioiden yhteentörmäys -hypoteesiä. Galtungin skenaariossa USA taistelee 'sosialismia' vastaan, mutta hänen mielestään 'sosialismi' on tuskin sivilisaatio. (Sitä paitsi, yleisen luokkakonfliktihypoteesin taloudellinen ulottuvuus sopii tosiasioihin erittäin hyvin.)
    'Demokratian/ihmisoikeuksien edistäminen' -olettamus saattaa Galtungin mukaan saada jotakin vahvistusta USA:n teoista, mutta sen kiistää toisaalta se, minkä USA on jättänyt tekemättä. Jos demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen olisivat päämäärä, USA olisi ryhtynyt:

    Kuubassa Batistan hallitusta vastaan samanlaisiin toimenpiteisiin kuin Castron hallitusta vastaan;
    Nicaraguassa Somozan hallitusta vastaan samanlaisiin toimiin kuin sandinisteja vastaan;
    Guatemalan sotiladiktatuuria vastaan samanlaisiin toimiin kuin Arbenzia vastaan vuonna 1954;
    Venezuelassa Jimenezin hallitusta vastaan samanlaisiin toimiin kuin Chavezin hallitustavastaan;
    Saudi-Arabian wahhabi-hallitusta vastaan samanlaisiin toimiin kuin Afghanistanin talibanien wahhabi-hallitusta vastaan.

    Mainittujen hypoteesien sijasta tosiasiat puhuvat Galtungin skenaariossa kolmannen olettamuksen puolesta. Tämä kolmas hypoteesi on 'olettamus järjestelmällisestä pyrkimyksestä suojella ja edistää USA:n taloudellisia etuja sellaisia hallituksia ja kansanliikkeitä vastaan, jotka jollakin tavalla ovat näitä etuja vastaan joko hallituksen toteuttaman kansallistamisen muodossa tai sellaisten kansanliikkeiden muodossa, joiden ohjelmaan tavalla tai toisella sisältyy vaurauden uudelleenjakaminen'. Tämän jälkeen seuraa 'sotilaallisen levittäytymisen malli' eli sotilastukikohtien sijoittaminen ulkomaille taloudellisten etujen turvaamiseksi tai edistämiseksi.

    Väliintulot oikeuttava retoriikka, joka on suunnattu suurelle yleisölle USA:ssa ja ulkomailla (erotuksena siitä, mitä kerrotaan hallituksille suljettujen ovien takana), muotoillaan luonnollisesti toisin. Neljästä klassisesta läntisestä mallista, jotka ovat 'juutalaisvastaisuus', 'islamin vastaisuus', 'antikommunismi' ja 'antiterrorismi' (Ranskan vallankumouksen ajoista lähtien), yhdysvaltalainen retoriikka on käyttänyt antikommunismia pitkät ajat (ja saattaa tehdä niin uudelleen). Tällä hetkellä käytetään runsaasti 'antiterrorismia', ja siihen saattaa tulla lisäksi (tätä ollaan jo lähellä) 'islaminvastaisuus.' (USA:lla on antisemitistinen menneisyys, mutta se on, toistaiseksi, pysytellyt erillään antisemitismistä ja juutalaisvastaisuudesta.)

    Alhainen arvio Pentagonin väliintuloissa (interventiot) toisen maailmansodan jälkeen kuolleiden ihmisten määrästä voisi Galtungin mukaan olla kuusi miljoonaa. Lisäksi toiset kuusi miljoonaa on kuollut CIA:n salaisten operaatioiden seurauksena. Summaksi tulee 12 miljoonaa. Tähän tulee Galtungin mielestä lisätä rakenteellisen väkivallan uhrien määrä. Vähintään 100.000 ihmistä kuolee päivittäin perustarpeiden tyydyttymättömyyden takia, mikä johtuu vakavasti viallisista taloudellisista rakenteista. Tämä on osaksi seurausta USA:n toiminnasta. Jos jokaista tapettua jää suremaan alakanttiin arvioituna kymmenen läheistä, voimme puhua pitkälti yli sadasta miljoonasta, ehkäpä puolesta miljardista ihmisestä, joilla on hyvin voimakkaita USA:lle vihamielisiä tuntemuksia. Kostonjano kasvaa tästä vihasta. Kuitenkin tarvittiin islamilainen fundamentalismi muuttamaan viha toiminnaksi. Ja tarvitaan kristillinen fundamentalismi olemaan sokea, kuuro, mykkä USA:n toiminnalle. Sanoen ainoastaan: "Mutta me ollaan vapaa maa!"

    William Blumin järisyttävä kirja 'Roistovaltio – Maailman ainoa supervalta' (Rogue State) sisältää muun ohella (3.) luvun 'Salamurhat' (m.t., s. 49-53). Luetteloon on otettu ne 'huomattavat ulkomaiset henkilöt', ”joiden salamurhaan (tai sen suunnitteluun) Yhdysvallat on osallistunut toisen maailmansodan jälkeen. (CIA:n humoristit ovat aikoinaan viitanneet tämän tyyppisiin operaatioihin nimellä ”ei-vapaaehtoisesti toimitettu itsemurha”; näitä tehtäviä hoitaa CIA:n 'Elintoimintojen lakkautuskomitea'.)”

    Luettelo on seuraavanlainen:

    1949 Kim Koo, korealainen oppositiojohtaja
    1950-luku CIA:n / uusnatsien tappolista yli 200 Länsi-Saksan poliittisesta henkilöstä, jotka oli määrä 'siirtää syrjään' Neuvostoliiton invaasion tieltä
    1950-luku Zhou Enlai, Kiinan pääministeri, useita murhayrityksiä
    1950-1962 Sukarno, Indonesian presidentti
    1951 Kim Il Sung, Pohjois-Korean johtaja
    1953 Mohamed Mossadek, Iranin pääministeri
    1950-luku Claro M. Recto, Filippiinien oppositiojohtaja
    1955 Jawaharlal Nehru, Intian pääministeri
    1957 Gamal Abdul Nasser, Egyptin presidentti
    1959/-63/-69 Norodom Sihanuk, Kambodzhan johtaja
    1960 prikatinkenraali Abdul Karim Kassem, Irakin johtaja
    1950-1970-luku José Figueres, Costa Rican presidentti, kaksi murhayritystä
    1961 Francois 'Papa Doc' Duvalier, Haitin johtaja
    1961 Patrice Lumumba, Kongon pääministeri
    1961 kenraali Rafael Trujillo, Dominikaanisen tasavallan johtaja
    1963 Ngo Dinh Diem, Etelä-Vietnamin presidentti
    1960-luku Fidel Castro, Kuuban presidentti, monia yrityksiä ja suunnitelmia
    1960-luku Raúl Castro, korkea virkamies Kuuban hallituksessa [Fidel Castron veli]
    1965 Francisco Caamaño, Dominikaanisen tasavallan oppositiojohtaja
    1965-1966 Charles de Gaulle, Ranskan presidentti
    1967 Che Guevara, [argentiinalainen] vapaustaistelija
    1970 Salvador Allende, Chilen presidentti
    1970-1981 kenraali Omar Torrijos, Panaman johtaja
    1972 kenraali Manuel Noriega, Panaman tiedustelupalvelun johtaja
    1975 Mobutu Sese Seko, Zairen presidentti
    1976 Michael Manley, Jamaikan pääministeri
    1980-1986 Muammar Gaddafi, Libyan johtaja, useita murhayrityksiä
    1982 Ajatollah Khomeini, Iranin johtaja
    1983 kenraali Ahmed Dlimi, Marokon armeijan komentaja
    1983 Miguel d'Escoto, Nicaraguan ulkoministeri
    1984 yhdeksän komendanttia 'Sandinistien kansallisesta johtokunnasta'
    1985 sheikki Mohammed Hussein Fadlallah, libanonilainen shiia-muslimien johtaja
    1991 Saddam Hussein, Irakin johtaja
    1998 Osama bin Laden, johtava islamilainen militantti
    1999 Slobodan Milosevic, Jugoslavian presidentti.

    USA ei ole kyennyt suojelemaan edes omien poliittisten johtajiensa henkeä. Päinvastoin, on esitetty vakavia väitteitä ja todisteita sen käsityksen tueksi, että USA:n omat viranomaiset ja armeijan palveluksessa olevat ovat sekaantuneet moniin kotimaisiin salamurhiin (esimerkiksi John F. Kennedyn, Robert F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin salamurhat).   

    Mark Lane on osoittanut kirjassaan 'Plausible Denial', että CIA oli sekaantunut John F. Kennedyn salamurhaan. Carlone Lebeau on esittänyt todisteita sen käsityksen tueksi, että mainittuun salamurhaan (itse asiassa 'julkiseen teloitukseen') oli sekaantunut myös Bushin klaani eli USA:n nykyisen presidentin isä, joka jo tuolloin (vuonna 1963) toimi CIA:n agenttina.
    Lanen mainitun kirjan alaotsikkona on kysymys ”Was the CIA Involved in the Assassination of JFK?” Kirjan huippukohtana on kuvaus tuomioistuimen tuomion julistamisesta helmikuussa 1985 (ks. United States District Court, Southern District of Florida, verdict of February 6, 1985, case number 80-1211-Civ-JWK). Ratkaisuna oli CIA:n virkailijan E. Howard Huntin vahingonkorvausvaatimusta koskevan kanteen hylkääminen. (Eräässä artikkelissa oli vihjattu Huntin sekaantuneen Kenendyn vastaiseen salaliittoon.) Juryn puheenjohtaja julkisti asiasta seuraavan lausunnon (ks. New york Post 21.9.1991): ”Lane pyysi meitä [valamiehistöä] tekemään jotakin varsin vaikeaa – hän pyysi meitä uskomaan, että John Kennedyn oli tappanut meidän oma hallituksemme. Mutta kun tutkimme todistusaineiston, meidän oli pakko tehdä johtopäätös, että CIA oli todellakin tappanut presidentti Kennedyn.”

    Operaatio Northwoods

    1960-luvun alussa Yhdysvaltain liittovaltion hallitus tarvitsi tekosyyn, verukkeen, Kuuban miehittämiseen. Harvoin olemme nähneet yhtä teeskentelemättömiä esimerkkejä hallituksen toisten nimissä tekemistä terroriteoista kuin Northwoods-asiakirjan, jonka suunnitelman Yhdysvaltain hallitus pani paperille. Suunnitelma on julkaistu uutisraporteissa, ABC:n uutisissa ja Baltimore Sun -lehdessä. Hallitus ehdotti amerikkalaisia täynnä olevien lentokoneiden räjäyttämistä ja kertoi, että uhrien lista yhdysvaltalaisissa sanomalehdissä tuottaisi suotuisaa närkästystä. Suunnitelman arkkitehti oli kenraali L. L. Lemnitzer, esikuntapäälliköiden puheenjohtaja.

    Presidentti John F. Kennedy ei ilahtunut. Northwoods-asiakirjassa esitettiin, miten amerikkalaiset voisivat pommittaa Washington D.C.:tä ja syyttää asiasta Kuubaa, hyökätä merijalkaväen kimppuun Guantanamo Bayssä käyttäen Yhdysvaltain sotilaita kuubalaisiksi puettuina tai Maine-laivan tapaan räjäyttää laivan. Presidentti Kennedy järkyttyi siinä määrin Northwoods-asiakirjasta, että hän vähän ennen kuolemaansa kirjoitti määräyksen Yhdysvaltain yksityisen keskuspankin lakkauttamisesta. Hän ryhtyi myös irrottamaan USA:ta Vietnamista ja suunnitteli CIA:n lakkauttamisesta. Siinä vaiheessa hänet murhattiin. Kennedy oli USA:n viimeinen itsenäinen presidentti. Hän oli päättänyt olla kansan presidentti ja puolustaa kansan etuja. Valtaeliitti, uuden maailmanjärjestyksen havittelijoiden muodostama varjohallitus, ei tietenkkään voinut antaa niin tapahtua. JFK:n raaka 'julkinen teloitus' suoritettiin Texasin Dallasissa 22.11.1963.
    (Selostus Northwoods-asiakirjasta on The National Security Archiven internetsivulla http://www.gwu.edu/~nsarchiv/news/20010430/. Sivun kautta pääsee lukemaan myös itse asiakirjan.)

    Operation Northwoods was a document drafted in 1962 by the Joint Chiefs of Staff and presented to Secretary of Defense Robert McNamara (and possibly President John F. Kennedy himself) on March 13, 1962. Often claimed to be an unfounded conspiracy theory, the document was declassified in recent years by the Freedom of Information Act, thereby proving to be a verified conspiracy theory and (as such) no longer a conspiracy theory at all. - The document was drafted with the intent of getting public support for an invasion of Cuba. The Joint Chiefs of Staff argued that the US population would only support military intervention in Cuba in the event of provocative, aggressive action by the island nation against American soldiers, American civilians or Cuban refugees and Cubans in exile. The document frequently refers to staging fake attacks with fake victims, but in other cases does not specify whether the attacks should be fake or real, and for some recommended attacks explicitly notes that they could be real. Had Operation Northwoods been carried out, it would likely have required the coordinative efforts of the Central Intelligence Agency, which is mentioned several times.
    Some of the recommendations of Operation Northwoods proposed by the Joint Chiefs were:
    Using the potential death of astronaut John Glenn during the first attempt to put an American into orbit as a false pretext for war with Cuba.
    Start false rumors about Cuba by using clandestine radios.
    Stage mock attacks, sabotages and riots and blame it on Cuban forces
    Sink an American ship at the Guantanamo Bay American military base - reminiscent of the USS Maine incident at Havana in 1898, which started the Spanish-American War - or destroy American aircraft and blame it on Cuban forces. (The document refers to unmanned drones, fake funerals etc.)
    "Harassment of civil air, attacks on surface shipping and destruction of US military drone aircraft by MIG type [sic] planes would be useful as complementary actions."
    Destroy a fake commercial aircraft supposedly full of "college students off on a holiday" (really an unmanned drone)
    Stage a "terror campaign", including the "real or simulated" sinking of Cuban refugees:
    "We could develop a Communist Cuban terror campaign in the Miami area, in other Florida cities and even in Washington. The terror campaign could be pointed at Cuban refugees seeking haven in the United States. We could sink a boatload of Cubans enroute [sic] to Florida (real or simulated). We could foster attempts on lives of Cuban refugees in the United States even to the extent of wounding in instances to be widely publicized."
    It has been reported that John F. Kennedy personally rejected the proposal. What is known for certain is that Secretary of Defense Robert McNamara examined and rejected the proposal, and that the President removed General Lyman Lemnitzer as Chairman, Joint Chiefs of Staff shortly afterward. The continuing press against Cuba by internal elements of the U.S. military and intelligence community (the failed Bay of Pigs Invasion, etc.) prompted President John F. Kennedy to attempt to rein in burgeoning hardline anti-Communist sentiment that was intent on proactive, aggressive action against Communism around the globe. After the Bay of Pigs disaster, John F. Kennedy fired then CIA director Allen W. Dulles, Deputy Director Charles P. Cabell and Deputy Director Richard Bissell and turned his attention towards Vietnam. - Kennedy also took steps to bring discipline to the CIA's Cold War and paramilitary operations by drafting a National Security Action Memorandum (NSAM) which called for the shift of Cold War operations to the Joint Chiefs of Staff and The Pentagon as well as a major change in the role of the CIA to exclusively deal in intelligence gathering.
    [LÄHTEET: http://www.gwu.edu/~nsarchiv/news/20010430/
    http://emperors-clothes.com/images/north-i.htm
    http://www.gwu.edu/%7Ensarchiv/news/20010430/northwoods.pdf]

    Haagin kansainvälisen tuomioistuimen USA:lle langettama tuomio valtioterrorismista Nicaraguaa vastaan (27.6.1986)
    Kansainvälinen tuomioistuin (International Court of Justice)

    Case Summaries

    [Lainaus alkaa] CASE CONCERNING THE MILITARY AND PARAMILITARY ACTIVITIES IN AND AGAINST NICARAGUA (NICARAGUA v. UNITED STATES OF AMERICA)

    (MERITS)
    Judgment of 27 June 1986

    For its judgment on the merits in the case concerning military and Paramilitary Activities in and against Nicaragua brought by Nicaragua against the United States of America, the Court was composed as follows:
    President Nagendra Singh, Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Oda, Ago, Sette-Camara, Schwebel, Sir Robert Jennings, Mbaye, Bedjaoui, Ni, Evensen, Judge ad hoc Colliard

    OPERATIVE PART OF THE COURT'S JUDGMENT

    THE COURT
    (1) By eleven votes to four,
    Decides that in adjudicating the dispute brought before it by the Application filed by the Republic of Nicaragua on 9 April 1984, the Court is required to apply the "multilateral treaty reservation"contained in proviso (c) to the declaration of acceptance of jurisdiction made under Article 36, paragraph 2, of the Statute of the Court by the Government of the United States of America deposited on 26 August 1946;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Oda, Ago, Schwebel, Sir Robert Jennings, Mbaye, Bedjaoui and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judges Ruda, Elias, Sette-Camara and Ni.

    (2) By twelve votes to three,
    Rejects the justification of collective self-defence maintained by the United States of America in connection with the military and paramilitary activities in and against Nicaragua the subject of this case;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette-Camara, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judges Oda, Schwebel and Sir Robert Jennings.

    (3) By twelve votes to three,
    Decides that the United States of America, by training, arming, equipping, financing and supplying the contra forces or otherwise encouraging, supporting and aiding military and paramilitary activities in and against Nicaragua, has acted, against the Republic of Nicaragua, in breach of its
    obligation under customary international law not to intervene in the affairs of another State;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette-Camara, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judges Oda, Schwebel and Sir Robert Jennings.

    (4) By twelve votes to three,
    Decides that the United States of America, by certain attacks on Nicaraguan territory in 1983-1984, namely attacks on Puerto Sandino on 13 September and 14 October 1983, an attack on Corinto on 10 October 1983; an attack on Potosi Naval Base on 4/5 January 1984, an attack on San Juan del Sur on 7 March 1984; attacks on patrol boats at Puerto Sandino on 28 and 30 March 1984; and an attack on San Juan del Norte on 9 April 1984; and further by those acts of intervention referred to in subparagraph (3) hereof which involve the use of force, has acted, against the Republic of Nicaragua, in breach of its obligation under customary international law not to use force against another State;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette-Camara, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judges Oda, Schwebel and Sir Robert Jennings.

    (5) By twelve votes to three,
    Decides that the United States of America, by directing or authorizing over Rights of Nicaraguan territory, and by the acts imputable to the United States referred to in subparagraph (4) hereof, has acted, against the Republic of Nicaragua, in breach of its obligation under customary international law not to violate the sovereignty of another State;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette-Camara, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judges Oda, Schwebel and Sir Robert Jennings.

    (6) By twelve votes to three,
    Decides that, by laying mines in the internal or territorial waters of the Republic of Nicaragua during the first months of 1984, the United States of America has acted, against the Republic of Nicaragua, in breach of its obligations under customary international law not to use force against
    another State, not to intervene in its affairs, not to violate its sovereignty and not to interrupt peaceful maritime commerce;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh, Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette-Camara, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judges Oda, Schwebel and Sir Robert Jennings.

    (7) By fourteen votes to one,
    Decides that, by the acts referred to in subparagraph (6) hereof the United States of America has acted, against the Republic of Nicaragua, in breach of its obligations under Article XIX of the Treaty of Friendship, Commerce and Navigation between the United States of America and the Republic of Nicaragua signed at Managua on 21 January 1956;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh, Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Oda, Ago, Sette-Camara, Sir Robert Jennings, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judge Schwebel.

    (8) By fourteen votes to one,
    Decides that the United States of America, by failing to make known the existence and location of the mines laid by it, referred to in subparagraph (6) hereof, has acted in breach of its obligations under customary international law in this respect;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière, Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette Camara, Schwebel, Sir Robert Jennings, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judge Oda.

    (9) By fourteen votes to one,
    Finds that the United States of America, by producing in 1983 a manual entitled "Operaciones sicológicas en guerra de guerrillas", and disseminating it to contra forces, has encouraged the commission by them of acts contrary to general principles of humanitarian law; but does not
    find a basis for concluding that any such acts which may have been committed are imputable to the United States of America as acts of the United States of America;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette Camara, Schwebel, Sir Robert Jennings, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judge Oda.

    (10) By twelve votes to three,
    Decides that the United States of America, by the attacks on Nicaraguan territory referred to in subparagraph (4) hereof, and by declaring a general embargo on trade with Nicaragua on 1 May 1985, has committed acts calculated to deprive of its object and purpose the Treaty of Friendship, Commerce and Navigation between the Parties signed at Managua on 21 January 1956;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette Camara, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judges Oda, Schwebel and Sir Robert Jennings.

    (11) By twelve votes to three,
    Decides that the United States of America, by the attacks on Nicaraguan territory referred to in subparagraph (4) hereof, and by declaring a general embargo on trade with Nicaragua on 1 May 1985, has acted in breach of its obligations under Article XIX of the Treaty of Friendship, Commerce and Navigation between the Parties signed at Managua on 21 January 1956;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette-Camara, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judges Oda, Schwebel and Sir Robert Jennings.

    (12) By twelve votes to three,
    Decides that the United States of America is under a duty immediately to cease and to refrain from all such acts as may constitute breaches of the foregoing legal obligations;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette Camara, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judges Oda, Schwebel and Sir Robert Jennings.

    (13) By twelve votes to three,
    Decides that the United States of America is under an obligation to make reparation to the Republic of Nicaragua for all injury caused to Nicaragua by the breaches of obligations under customary international law enumerated above;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Ago, Sette-Camara, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judges Oda, Schwebel and Sir Robert Jennings.

    (14) By fourteen votes to one,
    Decides that the United States of America is under an obligation to make reparation to the Republic of Nicaragua for all injury caused to Nicaragua by the breaches of the Treaty of Friendship, Commerce and Navigation between the Parties signed at Managua on 21 January 1956;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Oda, Ago, Sette-Camara, Sir Robert Jennings, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judge Schwebel.

    (15) By fourteen votes to one,
    Decides that the form and amount of such reparation, failing agreement between the Parties, will be settled by the Court, and reserves for this purpose the subsequent procedure in the case;
    IN FAVOUR: President Nagendra Singh; Vice-President de Lacharrière; Judges Lachs, Ruda, Elias, Oda, Ago, Sette Camara, Sir Robert Jennings, Mbaye, Bedjaoui, Ni and Evensen; Judge ad hoc Colliard;

    AGAINST: Judge Schwebel.

    (16) Unanimously,
    Recalls to both Parties their obligation to seek a solution to their disputes by peaceful means in accordance with international law.

    SUMMARY OF THE JUDGMENT

    I. Qualités (paras. 1 to 17)
    II. Background to the dispute (paras. 18-25)
    III. The non-appearance of the Respondent and Article 53 of the Statute (paras. 26-31)

    The Court recalls that subsequent to the delivery of its Judgment of 26 November 1984 on the jurisdiction of the Court and the admissibility of Nicaragua's Application, the United States decided not to take part in the present phase of the proceedings. This however does not prevent the Court from giving a decision in the case, but it has to do so while respecting the requirements of Article 53 of the Statute, which provides for the situation when one of the parties does not appear. The Court's jurisdiction being established, it has in accordance with Article 53 to satisfy itself that the claim of the party appearing is well founded in fact and law. In this respect the Court recalls certain guiding principles brought out in a number of previous cases, one of which excludes any possibility of a judgment automatically in favour of the party appearing. It also observes that it is valuable for the Court to know the views of the non-appearing party, even if those views are expressed in ways not provided for in the Rules of Court. The principle of the equality of the parties has to remain the basic principle, and the Court has to ensure that the party which declines to appear should not be permitted to profit from its absence.

    IV. Justiciability of the dispute (paras. 32-35)

    The Court considers it appropriate to deal with a preliminary question. It has been suggested that the questions of the use of force and collective self-defence raised in the case fall outside the limits of the kind of questions the Court can deal with, in other words that they are not justiciable. However, in the first place the Parties have not argued that the present dispute is not a "legal dispute" within the meaning of Article 36, paragraph 2, of the Statute, and secondly, the Court considers that the
    case does not necessarily involve it in evaluation of political or military matters, which would be to overstep proper judicial bounds. Consequently, it is equipped to determine these problems.

    V. The significance of the multilateral treaty reservation (paras. 36-56)

    The United States declaration of acceptance of the compulsory jurisdiction of the Court under Article 36, paragraph 2, of the Statute contained a reservation excluding from operation of the declaration

    "disputes arising under a multilateral treaty, unless (1) all parties to the treaty affected by the decision are also parties to the case before the Court, or (2) the United States of America specially agrees to jurisdiction".

    In its Judgment of 26 November 1984 the Court found, on the basis of Article 79, paragraph 7, of the Rules of Court, that the objection to jurisdiction based on the reservation raised "a question concerning matters of substance relating to the merits of the case" and that the objection did "not possess, in the circumstances of the case, an exclusively preliminary character". Since it contained both preliminary aspects and other aspects relating to the merits, it had to be dealt with at the stage of the merits. - In order to establish whether its jurisdiction were limited by the effect of the reservation in question, the Court has to ascertain whether any third States, parties to the four multilateral treaties invoked by Nicaragua, and not parties to the proceedings, would be "affected" by the Judgment. Of
    these treaties, the Court considers it sufficient to examine the position under the United Nations Charter and the Charter of the Organization of American States. - The Court examines the impact of the multilateral treaty reservation on Nicaragua's claim that the United States has used force in breach of the two Charters. The Court examines in particular the case of El Salvador, for whose benefit primarily the United States claims to be exercising the right of collective self-defence which it regards as a justification of its own conduct towards Nicaragua, that right being endorsed by the United Nations Charter (Art. 51) and the OAS Charter (Art. 21). The dispute is to this extent a dispute "arising under" multilateral treaties to which the United States, Nicaragua and El Salvador are Parties. It appears clear to the Court that El Salvador would be "affected" by the Court's decision on the lawfulness of resort by the United States to collective self-defence. - As to Nicaragua's claim that the United States has intervened in its affairs contrary to the OAS Charter (Art. 18) the Court observes that it is impossible to say that a ruling on the alleged breach of the Charter by the United States would not "affect" El Salvador. - Having thus found that El Salvador would be "affected" by the decision that the Court would have to take on the claims of Nicaragua based on violation of the two Charters by the United States, the Court concludes that the jurisdiction conferred on it by the United States declaration does not permit it to entertain these claims. It makes it clear that the effect of the reservation is confined to barring the applicability of these two multilateral treaties as multilateral treaty law, and has no further impact on the sources of international law which Article 38 of the Statute requires the Court to apply, including customary international law.

    VI. Establishment of the facts: evidence and methods employed by the Court (paras. 57-74)

    The Court has had to determine the facts relevant to the dispute. The difficulty of its task derived from the marked disagreement between the Parties, the non-appearance of the Respondent, the secrecy surrounding certain conduct, and the fact that the conflict is continuing. On this last
    point, the Court takes the view, in accordance with the general principles as to the judicial process, that the facts to be taken into account should be those occurring up to the close of the oral proceedings on the merits of the case (end of September 1985). - With regard to the production of evidence, the Court indicates how the requirements of its Statute - in particular Article 53 - and the Rules of Court have to be met in the case, on the basis that the Court has freedom in estimating the value of the various elements of evidence. It has not seen fit to order an enquiry under Article 50 of the Statute. With regard to certain documentary material (press articles and various books), the Court has treated these with caution. It regards than not as evidence capable of proving facts, but as material which can nevertheless contribute to corroborating the existence of a fact and be taken into account to show whether certain facts are matters of public knowledge. With regard to statements by representatives of States, sometimes at the highest level, the Court takes the view that such statements are of particular probative value when they acknowledge facts or conduct unfavourable to the State represented by the person who made them. With regard to the evidence of witnesses presented by Nicaragua - five witnesses gave oral evidence and another a written affidavit-one consequence of the absence of the Respondent was that the evidence of the witnesses was not tested by cross-examination. The Court has not treated as evidence any part of the testimony which was a mere expression of opinion as to the probability or otherwise of the existence of a fact not directly known to the witness. With regard in particular to affidavits and sworn statements made by members of a Government, the Court considers that it can certainly retain such parts of this evidence as may be regarded as contrary to the interests or contentions of the State to which the witness has allegiance; for the rest such evidence has to be treated with great reserve. - The Court is also aware of a publication of the United States State Department entitled "Revolution Beyond Our Borders, Sandinista Intervention in Central America" which was not submitted to the Court in any form or manner contemplated by the Statute and Rules of Court. The Court considers that, in view of the special circumstances of this case, it may, within limits, make use of information in that publication.

    [jatkuu … ]

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: Tapaus USA
    « Vastaus #1 : Maaliskuu 22, 2014, 10:46:28 ap »
  •   0
  • VII. The facts imputable to the United States (paras. 75 to 125)

    1. The Court examines the allegations of Nicaragua that the mining of Nicaraguan ports or waters was carried out by United States military personnel or persons of the nationality of Latin American countries in the pay of the United States. After examining the facts, the Court finds it established that, on a date in late 1983 or early 1984, the President of the United States authorized a United States Government agency to lay mines in Nicaraguan ports, that in early 1984 mines were laid in or close to the ports of El Bluff, Corinto and Puerto Sandino, either in Nicaraguan internal waters or in its territorial sea or both, by persons in the pay and acting on the instructions of that agency, under the supervision and with the logistic support of United States agents; that neither before the laying of the mines, nor subsequently, did the United States Government issue any public and official warning to international shipping of the existence and location of the mines; and that personal and material injury was caused by the explosion of the mines, which also created risks causing a rise in marine insurance rates.

    2. Nicaragua attributes to the direct action of United States personnel, or persons in its pay, operations against oil installations, a naval base, etc., listed in paragraph 81 of the Judgment. The Court finds all these incidents, except three, to be established. Although it is not proved that
    any United States military personnel took a direct part in the operations, United States agents participated in the planning, direction and support. The imputability to the United States of these attacks appears therefore to the Court to be established.

    3. Nicaragua complains of infringement of its air space by United States military aircraft. After indicating the evidence available, the Court finds that the only violations of Nicaraguan air space imputable to the United States on the basis of the evidence are high altitude reconnaissance
    flights and low altitude flights on 7 to 11 November 1984 causing "sonic booms". - With regard to joint military manoeuvres with Honduras carried out by the United States on Honduran territory near the Honduras/Nicaragua frontier, the Court considers that they may be treated as public knowledge and thus sufficiently established.

    4. The Court then examines the genesis, development and activities of the contra force, and the role of the United States in relation to it. According to Nicaragua, the United States "conceived, created and organized a mercenary army, the contra force". On the basis of the available information, the Court is not able to satisfy itself that the Respondent State "created" the contra force in Nicaragua, but holds it established that it largely financed, trained, equipped, armed and organized the FDN, one element of the force. - It is claimed by Nicaragua that the United States Government devised the strategy and directed the tactics of the contra force, and provided direct combat support for its military operations. In the light of the evidence and material available to it, the Court is not satisfied that all the operations launched by the contra force, at every stage of the conflict, reflected strategy and tactics solely devised by the United States. It therefore cannot uphold the contention of Nicaragua on this point. The Court however finds it clear that a number of operations were decided and planned, if not actually by the United States advisers, then at least in close collaboration with them, and on the basis of the intelligence and logistic support which the United States was able to offer. It is also established in the Court's view that the support of the United States for the activities of the contras took various forms over the years, such as logistic support the supply of information on the location and movements of the Sandinista troops, the use of sophisticated methods of communication, etc. The evidence does not however warrant a finding that the United States gave direct combat support, if that is taken to mean direct intervention by United States combat forces. - The Court has to determine whether the relationship of the contras to the United States Government was such that it would be right to equate the contras, for legal purposes, with an organ of the United States Government, or as acting on behalf of that Government. The Court considers that the evidence available to it is insufficient to demonstrate the total dependence of the contras on United States aid. A partial dependency, the exact extent of which the Court cannot establish, may be inferred from the fact that the leaders were selected by the United States, and from other factors such as the organisation, training and equipping of the force, planning of operations, the choosing of targets and the operational support provided. There is no clear evidence that the United States actually exercised such a degree of control as to justify treating the contras as acting on its behalf.

    5. Having reached the above conclusion, the Court takes the view that the contras remain responsible for their acts, in particular the alleged violations by them of humanitarian law. For the United States to be legally responsible, it would have to be proved that that State had effective
    control of the operations in the course of which the alleged violations were committed.

    6. Nicaragua has complained of certain measures of an economic nature taken against it by the Government of the United States, which it regards as an indirect form of intervention in its internal affairs. Economic aid was suspended in January 1981, and terminated in April 1981; the United States acted to oppose or block loans to Nicaragua by international financial bodies; the sugar import quota from Nicaragua was reduced by 90 percent in September 1983; and a total trade embargo on Nicaragua was declared by an executive order of the President of the United States on 1 May 1985.

    VIII. The conduct of Nicaragua (paras. 126-171)

    The Court has to ascertain, so far as possible, whether the activities of the United States complained of, claimed to have been the exercise of collective self-defence, may be justified by certain facts attributable to Nicaragua.
    1. The United States has contended that Nicaragua was actively supporting armed groups operating in certain of the neighbouring countries, particularly in El Salvador, and specifically in the form of the supply of arms, an accusation which Nicaragua has repudiated. The Court first examines the activity of Nicaragua with regard to El Salvador. - Having examined various evidence, and taking account of a number of concordant indications, many of which were provided by Nicaragua itself, from which the Court can reasonably infer the provision of a certain amount of aid from Nicaraguan territory, the Court concludes that support for the armed opposition in El Salvador from Nicaraguan territory was a fact up to the early months of 1981. Subsequently, evidence of military aid from or through Nicaragua remains very weak, despite the deployment by the United States in the region of extensive technical monitoring resources. The Court cannot however conclude that no transport of or traffic in arms existed. It merely takes note that the allegations of arms traffic are not solidly established, and has not been able to satisfy itself that any continuing flow on a significant scale took place after the early months of 1981. - Even supposing it were established that military aid was reaching the armed opposition in El Salvador from the territory of Nicaragua, it skill remains to be proved that such aid is imputable to the authorities of Nicaragua, which has not sought to conceal the possibility of weapons crossing its territory, but denies that this is the result of any deliberate official policy on its part. Having regard to the circumstances characterizing this part of Central America, the Court considers that it is scarcely possible for Nicaragua's responsibility for arms traffic on its territory to be automatically assumed. The Court considers it more consistent with the probabilities to recognize that an activity of that nature, if on a limited scale, may very well be pursued unknown to the territorial government. In any event the evidence is insufficient to satisfy the Court that the Government of Nicaragua was responsible for any flow of arms at either period.
    2. The United States has also accused Nicaragua of being responsible for cross-border military attacks on Honduras and Costa Rica. While not as fully informed on the question as it would wish to be, the Court considers as established the fact that certain trans-border military incursions are
    imputable to the Government of Nicaragua.
    3. The Judgment recalls certain events which occurred at the time of the fall of President Somoza, since reliance has been placed on them by the United States to contend that the present Government of Nicaragua is in violation of certain alleged assurances given by its immediate predecessor.
    The Judgment refers in particular to the "Plan to secure peace" sent on 12 July 1979 by the "Junta of the Government of National Reconstruction" of Nicaragua to the Secretary-General of the OAS, mentioning, inter alia, its "firm intention to establish full observance of human rights in our
    country" and "to call the first free elections our country has known in this century". The United States considers that it has a special responsibility regarding the implementation of these commitments.

    IX. The applicable law: customary international law (paras. 172-182)

    The Court has reached the conclusion (section V, in fine) that it has to apply the multilateral treaty reservation in the United States declaration, the consequential exclusion of multilateral treaties being without prejudice either to other treaties or other sources of law enumerated in Article
    38 of the Statute. In order to determine the law actually to be applied to the dispute, it has to ascertain the consequences of the exclusion of the applicability of the multilateral treaties for the definition of the content of the customary international law which remains applicable.

    The Court, which has already commented briefly on this subject in the jurisdiction phase (I.C.J. Reports 1984, pp. 424 and 425, para. 73), develops its initial remarks. It does not consider that it can be claimed, as the United States does, that all the customary rules which may be invoked
    have a content exactly identical to that of the rules contained in the treaties which cannot be applied by virtue of the United States reservation. Even if a treaty norm and a customary norm relevant to the present dispute were to have exactly the same content, this would not be a reason for the
    Court to take the view that the operation of the treaty process must necessarily deprive the customary norm of its separate applicability. Consequently, the Court is in no way bound to uphold customary rules only in so far as they differ from the treaty rules which it is prevented by the United States reservation from applying. - In response to an argument of the United States, the Court considers that the divergence between the content of the customary norms and that of the treaty law norms is not such that a judgment confined to the field of customary international law would not be susceptible of compliance or
    execution by the parties.

    X. The content of the applicable law (paras. 183 to 225)

    1. Introduction: general observations (paras. 183-186)

    The Court has next to consider what are the rules of customary law applicable to the present dispute. For this purpose it has to consider whether a customary rule exists in the opinio juris of States, and satisfy itself that it is confirmed by practice.

    2. The prohibition of the use of force, and the right of self-defence (paras. 187 to 201)

    The Court finds that both Parties take the view that the principles as to the use of force incorporated in the United Nations Charter correspond, in essentials, to those found in customary international law. They therefore accept a treaty-law obligation to refrain in their international relations from the threat or use of force against the territorial integrity or political independence of any State, or in any other manner inconsistent with the purposes of the United Nations (Art. 2, para. 4, of the Charter). - The Court has however to be satisfied that there exists in customary law an opinio juris as to the binding character of such abstention. It considers that this opinio juris may be deduced from, inter alia, the attitude of the Parties and of States towards certain General Assembly resolutions, and
    particularly resolution 2625 (XXV) entitled "Declaration on Principles of International Law concerning Friendly Relations and Co-operation among States in Accordance with the Charter of the United Nations". Consent to such resolutions is one of the forms of expression of an opinio juris with regard to the principle of non-use of force, regarded as a principle of customary international law, independently of the provisions, especially those of an institutional kind, to which it is subject on the treaty-law plane of the Charter. - The general rule prohibiting force established in customary law allows for certain exceptions. The exception of the right of individual or collective self-defence is also, in the view of States, established in customary law, as is apparent for example from the terms of Article 51 of the United Nations Charter, which refers to an "inherent right", and from the declaration in resolution 2625 (XXV). The Parties, who consider the existence of this right to be established as a matter of customary international law, agree in holding that whether the response to an attack is lawful depends on the observance of the criteria of the necessity and the proportionality of the measures taken in self-defence. - Whether self-defence be individual or collective, it can only be exercised in response to an "armed attack". In the view of the Court, this is to be understood as meaning not merely action by regular armed forces across an international border, but also the sending by a State of armed bands on to the territory of another State, if such an operation, because of its scale and effects, would have been classified as an armed attack had it been carried out by regular armed forces. The Court quotes the definition of aggression annexed to General Assembly resolution 3314 (XXIX) as expressing customary law in this respect. - The Court does not believe that the concept of "armed attack" includes assistance to rebels in the form of the provision of weapons or logistical or other support. Furthermore, the Court finds that in customary international law, whether of a general kind or that particular to the inter-American legal system, there is no rule permitting the exercise of collective self-defence in the absence of a request by the State which is a victim of the alleged attack, this being additional to the requirement that
    the State in question should have declared itself to have been attacked.

    3. The principle of non-intervention (paras. 202 to 209)

    The principle of non-intervention involves the right of every sovereign State to conduct its affairs without outside interference. Expressions of an opinio juris of States regarding the existence of this principle are numerous. The Court notes that this principle, stated in its own jurisprudence, has been reflected in numerous declarations and resolutions adopted by international organizations and conferences in which the United States and Nicaragua have participated. The text thereof testifies to the acceptance by the United States and Nicaragua of a customary principle which has universal application. As to the content of the principle in customary law, the Court defines the constitutive elements which appear relevant in this case: a prohibited intervention must be one bearing on matters in which each State is permitted, by the principle of State sovereignty, to decide freely (for example the choice of a political, economic, social and cultural system, and formulation of foreign policy). Intervention is wrongful when it uses, in regard to such choices, methods of coercion, particularly force, either in the direct form of military action or in the indirect form of support for subversive activities in another State. - With regard to the practice of States, the Court notes that there have been in recent years a number of instances of foreign intervention in one State for the benefit of forces opposed to the government of that State. It concludes that the practice of States does not justify the view that any general right of intervention in support of an opposition within another State exists in contemporary international law; and this is in fact not asserted either by the United States or by Nicaragua.

    4. Collective counter-measures in response to conduct not amounting to armed attack (paras. 210 and 211)

    The Court then considers the question whether, if one State acts towards another in breach of the principle of non-intervention, a third State may lawfully take action by way of counter-measures which would amount to an intervention in the first State's internal affairs. This would be analogous
    to the right of self-defence in the case of armed attack, but the act giving rise to the reaction would be less grave, not amounting to armed attack. In the view of the Court, under international law in force today, States do not have a right of "collective" armed response to acts which do not constitute
    an "armed attack".

    5. State sovereignty (paras. 212 to 214)

    Turning to the principle of respect for State sovereignty, the Court recalls that the concept of sovereignty, both in treaty-law and in customary international law, extends to the internal waters and territorial sea of every State and to the airspace above its territory. It notes that the laying of mines necessarily affects the sovereignty of the coastal State, and that if the right of access to ports is hindered by the laying of mines by another State, what is infringed is the freedom of communications and of maritime commerce.

    6. Humanitarian law (paras. 215 to 220)

    The Court observes that the laying of mines in the waters of another State without any warning or notification is not only an unlawful act but also a breach of the principles of humanitarian law underlying the Hague Convention No. VIII of 1907. This consideration leads the Court on to examination of the international humanitarian law applicable to the dispute. Nicaragua has not expressly invoked the provisions of international humanitarian law as such, but has complained of acts committed on its territory which would appear to be breaches thereof. In its submissions it has accused the United States of having killed, wounded and kidnapped citizens of Nicaragua. Since the evidence available is insufficient for the purpose of attributing to the United States the acts committed by the contras, the Court rejects this submission. - The question however remains of the law applicable to the acts of the United States in relation to the activities of the contras. Although Nicaragua has refrained from referring to the four Geneva Conventions of 12 August 1949, to which Nicaragua and the United States are parties, the Court considers that the rules stated in Article 3, which is common to the four Conventions, applying to armed conflicts of a non-international character, should be applied. The United States is under an obligation to "respect" the Conventions and even to "ensure respect" for them, and thus not to encourage persons or groups engaged in the conflict in Nicaragua to act in violation of the provisions of Article 3. This obligation derives from the general principles of humanitarian law to which the Conventions merely give specific expression.

    7. The 1956 treaty (paras. 221 to 225)

    In its Judgment of 26 November 1984, the Court concluded that it had jurisdiction to entertain claims concerning the existence of a dispute between the United States and Nicaragua as to the interpretation or application of a number of articles of the treaty of Friendship, Commerce
    and Navigation signed at Managua on 21 January 1956. It has to determine the meaning of the various relevant provisions, and in particular of Article XXI, paragraphs I (c) and I (d), by which the parties reserved the power to derogate from the other provisions.

    XI. Application of the law to the facts (paras. 226 to 282)

    Having set out the facts of the case and the rules of international law which appear to be in issue as a result of those facts, the Court has now to appraise the facts in relation to the legal rules applicable, and determine whether there are present any circumstances excluding the unlawfulness of particular acts.

    1. The prohibition of the use of force and the right of self-defence (paras. 227 to 238)

    Appraising the facts first in the light of the principle of the non-use of force, the Court considers that the laying of mines in early 1984 and certain attacks on Nicaraguan ports, oil installations and naval bases, imputable to the United States constitute infringements of this principle, unless justified by circumstances which exclude their unlawfulness. It also considers that the United States has committed a prima facie violation of the principle by arming and training the contras, unless this can be justified as an exercise of the right of self-defence. - On the other hand, it does not consider that military manoeuvres held by the United States near the Nicaraguan borders, or the supply of funds to the contras, amounts to a use of force. - The Court has to consider whether the acts which it regards as breaches of the principle may be justified by the exercise of the right of collective self-defence, and has therefore to establish whether the circumstances required are present. For this, it would first have to find that Nicaragua engaged in an armed attack against El Salvador, Honduras or Costa Rica, since only such an attack could justify reliance on the right of self-defence. As regards El Salvador, the Court considers that in customary international law the provision of arms to the opposition in another State does not constitute an armed attack on that State. As regards Honduras and Costa Rica, the Court states that, in the absence of sufficient information as to the transborder incursions into the territory of those two States from Nicaragua, it is difficult to decide whether they amount, singly or collectively, to an armed attack by Nicaragua. The Court finds that neither these incursions nor the alleged supply of arms may be relied on as justifying the exercise of the right of collective self-defence. - Secondly, in order to determine whether the United States was justified in exercising self-defence, the Court has to ascertain whether the circumstances required for the exercise of this right of collective self-defence were present, and therefore considers whether the States in question believed that they were the victims of an armed attack by Nicaragua, and requested the assistance of the United States in the exercise of collective self-defence. The Court has seen no evidence that the conduct of those States was consistent with such a situation. - Finally, appraising the United States activity in relation to the criteria of necessity and proportionality, the Court cannot find that the activities in question were undertaken in the light of necessity, and finds that some of them cannot be regarded as satisfying the criterion of proportionality. - Since the plea of collective self-defence advanced by the United States cannot be upheld, it follows that the United States has violated the principle prohibiting recourse to the threat or use of force by the acts referred to in the first paragraph of this section.

    2. The principle of non-intervention (paras. 239 to 245)

    The Court finds it clearly established that the United States intended, by its support of the contras, to coerce Nicaragua in respect of matters in which each State is permitted to decide freely, and that the intention of the contras themselves was to overthrow the present Government of Nicaragua. It considers that if one State, with a view to the coercion of another State, supports and assists armed bands in that State whose purpose is to overthrow its government, that amounts to an intervention in its internal affairs, whatever the political objective of the State giving support. It therefore finds that the support given by the United States to the military and paramilitary activities of the contras in Nicaragua, by financial support, training, supply of weapons, intelligence and logistic support, constitutes a clear breach of the principle of non-intervention. Humanitarian aid on the other hand cannot be regarded as unlawful intervention. With effect from 1 October 1984, the United States Congress has restricted the use of funds to "humanitarian assistance" to the contrast
    The Court recalls that if the provision of "humanitarian assistance" is to escape condemnation as an intervention in the internal affairs of another State, it must be limited to the purposes hallowed in the practice of the Red Cross, and above all be given without discrimination. - With regard to the form of indirect intervention which Nicaragua sees in the taking of certain action of an economic nature against it by the United States, the Court is unable to regard such action in the present case as a breach of the customary law principle of non-intervention.

    3. Collective counter-measures in response to conduct not amounting to armed attack (paras. 246 to 249)

    Having found that intervention in the internal affairs of another State does not produce an entitlement to take collective counter-measures involving the use of force, the Court finds that the acts of which Nicaragua is accused, even assuming them to have been established and imputable to that State, could not justify counter-measures taken by a third State, the United States, and particularly could not justify intervention involving the use of force.

    4. State sovereignty (paras. 250 to 253)

    The Court finds that the assistance to the contras, the direct attacks on Nicaraguan ports, oil installations, etc., the mining operations in Nicaraguan ports, and the acts of intervention involving the use of force referred to in the Judgment, which are already a breach of the principle of non-use of force, are also an infringement of the principle of respect for territorial sovereignty. This principle is also directly infringed by the unauthorized overflight of Nicaraguan territory. These acts cannot be justified by the activities in El Salvador attributed to Nicaragua; assuming that such activities did in fact occur, they do not bring into effect any right belonging to the United States. The Court also concludes that, in the context of the present proceedings, the laying of mines in or near Nicaraguan ports constitutes an infringement, to Nicaragua's detriment, of the freedom of communications and of maritime commerce.

    5. Humanitarian law (paras. 254 to 256)

    The Court has found the United States responsible for the failure to give notice of the mining of Nicaraguan ports. - It has also found that, under general principles of humanitarian law, the United States was bound to refrain from encouragement of persons or groups engaged in the conflict in Nicaragua to commit violations of common Article 3 of the four Geneva Conventions of 12 August 1949. The manual on "Psychological Operations in Guerrilla Warfare", for the publication and dissemination of which the United States is responsible, advises certain acts which cannot but be regarded as contrary to that article.

    6. Other grounds mentioned in justification of the acts of the United States (paras. 257 to 269)

    The United States has linked its support to the contras with alleged breaches by the Government of Nicaragua of certain solemn commitments to the Nicaraguan people, the United States and the OAS. The Court considers whether there is anything in the conduct of Nicaragua which might legally warrant counter-measures by the United States in response to the alleged violations. With reference to the "Plan to secure peace" put forward by the Junta of the Government of National Reconstruction (12 July 1979), the Court is unable to find anything in the documents and communications transmitting the plan from which it can be inferred that any legal undertaking was intended to exist. The Court cannot contemplate the creation of a new rule opening up a right of intervention by one State against another on the ground that the latter has opted for some particular ideology or political system. Furthermore the Respondent has not advanced a legal argument based on an alleged new principle of "ideological intervention". - With regard more specifically to alleged violations of human rights relied on by the United States, the Court considers that the use of force by the United States could not be the appropriate method to monitor or ensure respect for such rights, normally provided for in the applicable conventions. With regard to the alleged militarization of Nicaragua, also referred to by the United States to justify its activities, the Court observes that in international law there are no rules, other than such rules as may be accepted by the State concerned, by treaty or otherwise, whereby the level of armaments of a sovereign State can be limited, and this principle is valid for all States without exception.

    7. The 1956 Treaty (paras. 270 to 282)

    The Court turns to the claims of Nicaragua based on the Treaty of Friendship, Commerce and Navigation of 1956, and the claim that the United States has deprived the Treaty of its object and purpose and emptied it of real content. The Court cannot however entertain these claims unless the conduct complained of is not "measures . . . necessary to protect the essential security interests" of the United States, since Article XXI of the Treaty provides that the Treaty shall not preclude the application of such measures. With regard to the question what activities of the United States might have been such as to deprive the Treaty of its object and purpose, the Court makes a distinction. It is unable to regard all the acts complained of in that light, but considers that there are certain activities which undermine the whole spirit of the agreement. These are the mining of Nicaraguan ports, the direct attacks on ports, oil installations, etc., and the general trade embargo. - The Court also upholds the contention that the mining of the ports is in manifest contradiction with the freedom of navigation and commerce guaranteed by Article XIX of the Treaty. It also concludes that the trade embargo proclaimed on 1 May 1985 is contrary to that article. - The Court therefore finds that the United States is prima facie in breach of an obligation not to deprive the 1956 Treaty of its object and purpose (pacta sunt servanda), and has committed acts in contradiction with the terms of the Treaty. The Court has however to consider whether the exception in Article XXI concerning "measures . . . necessary to protect the essential security interests" of a Party may be invoked to justify the acts complained of. After examining the available material, particularly the Executive Order of President Reagan of 1 May 1985, the Court finds that the mining of Nicaraguan ports, and the direct attacks on ports and oil installations, and the general trade embargo of 1 May 1985, cannot be justified as necessary to protect the essential security interests of the United States.

    XII. The claim for reparation (paras. 283 to 285)

    The Court is requested to adjudge and declare that compensation is due to Nicaragua, the quantum thereof to be fixed subsequently, and to award to Nicaragua the sum of 370.2 million US dollars as an interim award. After satisfying itself that it has jurisdiction to order reparation, the Court considers appropriate the request of Nicaragua for the nature and amount of the reparation to be determined in a subsequent phase of the proceedings. It also considers that there is no provision in the Statute of the Court either specifically empowering it or debarring it from making an interim award of the kind requested. In a cases in which one Party is not appearing, the Court should refrain from any unnecessary act which might prove an obstacle to a negotiated settlement. The Court therefore does not consider that it can accede at this stage to this request by Nicaragua.

    XIII. The provisional measures (paras. 286 to 289)

    After recalling certain passages in its Order of 10 May 1984, the Court concludes that it is incumbent on each Party not to direct its conduct solely by reference to what it believes to be its rights. Particularly is this so in a situation of armed conflict where no reparation can efface the
    results of conduct which the Court may rule to have been contrary to international law.

    XIV. Peaceful settlement of disputes; the Contadora process (paras. 290 to 291)
    In the present case the Court has already taken note of the Contadora process, and of the fact that it had been endorsed by the United Nations Security Council and General Assembly, as well as by Nicaragua and the United States. It recalls to both Parties to the present case the need to
    co-operate with the Contadora efforts in seeking a definitive and lasting peace in Central America, in accordance with the principle of customary international law that prescribes the peaceful settlement of international disputes, also endorsed by Article 33 of the United Nations Charter.

    [LÄHDE:http://www.icj-cij.org/icjwww/icases/inus/inus_ijudgment/inus_ ijudgment _19860627.pdf]


    USA:n suorittamista Irakin vastaisista kansainvälisen oikeuden loukkauksista

    ”(...) what we are witnessing is the geo-fascist state terrorism of US imperialism, following the defunct British Empire, soon to follow it into the graveyard of empires. In my research-based opinion at the latest by 2020, but, past experience being a guide, there is more to come. By some counts the attack on Iraq is US aggression no. 239 after the Thomas Jefferson start in the early 19th century and no. 69 after the Second World War; with between 12 and 16 million killed in that period alone. All in flagrant contradiction of the most basic human rights, like the 'right to life, liberty and security of persons' (UD:3) [UD =  Universal Declaration of Human Rights] and the condemnation of the 'cruel, inhuman or degrading treatment or punishment' (UD:5).”
    (Johan Galtung)
    * * *
    Rauhan- ja konfliktintutkija Johan Galtung on selvittänyt USA:n (Yhdistyneen kuningaskunnan) suorittamaa laitonta hyökkäystä Irakiin 24.6.2005 julkaistussa kirjoituksessaan 'Human Rights and the US/UK Illegal Attack on Iraq' (http://www.transcend.org/). Seuraavassa esityksessä on otteita tuosta kirjoituksesta. (Kysymyksessä on alunperin puhe, jonka hän piti 24.-26.6.2005 järjestetyssä Maailman Irak-tribunaalissa; the World Tribunal on Iraq, Istanbul Final Session, June 24-26 2005.)
     
    ”The testimonies have brought the reality of an Iraq tortured by the US/UK (and a coalition of willing clients) illegal attack, and illegal occupation, into our minds and hearts. With a sense of deep anger at the continued aggression and deep compassion with the victims we have witnessed the reality of crimes against peace, war crimes and crimes against humanity, including nuclear war through the use of depleted, radioactive uranium, on top of the genocidal economic sanctions, and the general 'softening up' of Iraq for a quick, decisive war and remolding to the taste of the aggressors. - Members of the Jury: what we are witnessing is the geo-fascist state terrorism of US imperialism, following the defunct British Empire, soon to follow it into the graveyard of empires. In my research-based opinion at the latest by 2020, but, past experience being a guide, there is more to come. By some counts the attack on Iraq is US aggression no. 239 after the Thomas Jefferson start in the early 19th century and no. 69 after the Second World War; with between 12 and 16 million killed in that period alone. All in flagrant contradiction of the most basic human rights, like the 'right to life, liberty and security of persons' (UD:3) [UD =  Universal Declaration of Human Rights] and the condemnation of the 'cruel, inhuman or degrading treatment or punishment' (UD:5). In a Pentagon Planner's chilling words: 'The de facto role of the United States Armed Forces will be to keep the world safe for our economy and open to our cultural assault. To those ends, we will do a fair amount of killing.' - And in my drier words: "Imperialism is a transborder structure for the synergy of killing, repression, exploitation and brain-washing."

    I hold up against this organized atrocity--whether attempted legitimized through packs of lies about weapons of mass destruction and links to Al Qaeda, or by invoking a divine mandate or a mandate to export democracy and human rights through dictatorship and world crimes--a slip of paper, Article 28 of the Universal Declaration: Everyone is entitled to a social and international order in which the rights and freedoms set forth in this Declaration can be fully realized. (UD:28) (...) US imperialism in general, and its articulation in Iraq in particular, invokes the whole International Bill of Rights, but the focus is on the UD:3 right to life, in the context of Article 29: (...) Everyone has duties to the community in which alone the free and full development of his personality is possible. (UD:29) (...)

    First Exercise: The entitlement to a social and international order where everything is done to resolve conflicts nonviolently.

    Obvious, but worth emphasizing: the US/UK continued warfare is not only criminal, even by intent as demonstrated by the Downing Street Memorandum, but also plainly stupid, a folly. The criminal and the stupid can operate singly, but they also often combine and reinforce, due to a simple mechanism. Criminal acts have to be planned in secret, also to deceive their own peoples, by small gangs with cojones, in Bush's words. (...)  Democracy's traitors easily become its fools. (...) Two Security Council members, France and Germany, put forward an alternative course of action: continued, deeper inspection that could then be extended to a human rights inspection, gradually eliminating two of the pretexts for a war which obviously was for geo-economic. geo-political and geo-cultural (Judeo-Christian anti Islam, that is what the content of the torture and the desecration of the Qur'an are about). This proposal could easily have been developed into something that could serve to organize a General Assembly Uniting for Peace resolution, possibly also using the highly successful Helsinki Conference for Security and Cooperation of 1973-75 as a model (also to avoid US/UK veto). - But this was not the road traveled. Not to do so was not a US/UK brutal act of commission, but an act of omission that always comes as a poor second in Judeo-Christian philosophy and Western jurisprudence. Many can be blamed, including France and Germany themselves for not having followed up, lesser coalition members, the UNGA for not mustering the collective courage against the bullying by Colin Powell telling that Uniting for Peace (in the UNSC-run UN) is seen by the USA as an 'unfriendly act'. - We are sensing here a missing human right with corresponding duty: the right to live in a 'social and international order' where everything is done to solve conflicts nonviolently. That right can only be implemented if others fulfill certain duties. It is not for everybody to have an impact on the 'social and international order' in such concrete and partly technical issues. In other words, for the right to be implemented somebody 'high up', socially and/or internationally, indeed including the media, will have to do a better job, being more open to nonviolent alternatives and more closed to violence, war and the 'military option' in general. - This point becomes even more clear in the next example, Saddam Hussein's peace proposal in the New York Times (6 November 2003) 'Iraq said to have tried to reach last minute deal to avert war'. - In February 2003 Hassan Al-Obeidi, chief of foreign operations of the Iraqi Intelligence Service, met with Imad Hage, a Lebanese-American Businessman in his Beirut office Mr. Obeidi told Mr. Hage that Iraq would make deals to avoid war, including helping in the Mideast peace process. He said, 'If this is about oil, we will talk about U.S. oil concessions. If this is about weapons of mass destruction, let the Americans send over their people.' Mr. Obeidi said Iraq would agree to hold elections within the next two years. Of all people Richard Perle seems to have been willing to pursue this channel, but was overruled by higher officials. Said Perle: The message was, 'Tell them that we will see them in Baghdad'. - The blame for this act of omission falls on the U.S. itself. But this is entirely in line with a very transparent U.S. approach: the U.S. reports its own proposals but not the other side, like in Viêt Nam, in the Rambouillet negotiations over to bomb or not to bomb Serbia, or in general over Israel-Palestine. When the other side, denied access to public space by the compliant media of the military-corporate-media complex, fails to accept U.S. proposals they can more easily be portrayed as being 'against peace'. - In a Helsinki style Conference for Security and Cooperation In and Around Iraq these proposals would be on the table, as 'it' was about all those issues, holding Saddam Hussein to his words. 'Oil issues' could be translated into quotas and put the U.S. in a negotiating rather than dictating position. WMD: the U.S. knew the program had been discontinued in 1995; the CIA is hardly that badly informed. And even if Hussein is not credible as a guardian of democracy these elections would not be under the U.S./corporate press/'one dollar one vote' control that gives democracy such a bad name, close to a synonym for 'US client state'. However that may be, to have closed this channel was both criminal and stupid.

    Second Exercise: The entitlement to a social and international order where perpetrators of (major) crimes are brought to justice.

    With major perpetrators having major power through major veto, the UN today is not an adequate instrument for bringing US/UK to justice; the USA even having exempted itself from ICC adjudication. Yet they should not get away with impunity. Justice has to be done. - When a government fails to live up to its duty civil society, meaning nongovernment, has to step in. When the major international instrument of governments, the UN, fails to live up to its duty the international civil society has to step in. This World Tribunal on Iraq is an example of a tribunal based on the international civil society. But how about the instruments of punitive justice? - The answer is that the international civil society, everyone of us, has that instrument: an economic boycott of US/UK products. A boycott could include consumer goods (drinks and food of iconic nature, fuels), capital goods (like not using Boeing, a major death factory, aircraft whenever there are alternatives), and financial goods (like using other currencies than dollars for international transactions including tourism and price denomination; divestment from US/UK stock and bonds). It could relate to all products, or only to products from the most obnoxious, empire-related companies, like US/UK oil companies. It could be combined with a "girlcott" favoring non-coalition countries and acceptable US/UK companies. - Members of the Jury: Everybody could find his/her own formula, seeing some boycott not only as a human duty but as a human right not to be interfered with. For Iraq a focus on oil is recommended. (...)

    Third Exercise: The entitlement to a social and international order without imperial structures perverting the order.

    We are today talking about a US empire, which may or may not have successors, in which case what follows also applies to them. - The empire is a structure based on unequal exchange in the military, political, economic and cultural fields, and has to be counteracted in all four fields. Being the negation of the social and international order in the sense of UD:28 there is not only a human duty for people at all levels to counteract an empire but also a human right, not to be interfered with, to do so. - Unequal exchange is injustice. (...) In reality, not to interfere is complicity, and to interfere is justice, and more particularly restorative justice. It restores not only victim countries, groups and individuals, but also the perpetrator, to normalcy and sanity, coexisting peacefully in a world of more equal, or at least less flagrantly unequal, exchange. - The country to benefit most from the dismantling of the US Empire is the U.S. which, while enriching its upper classes at the same time has degenerated into a paranoid, angst-ridden country tormented by the existential fear that 'one day they will do to us what we have done to them' (...). (...) The question is how to engage in these colossal acts of restorative justice. And the answer is that it is happening all the time militarily and politically, that more can and should be done, and that there is a need for action in the economic and cultural fields. And who are the actors? Everybody. - How can it be done? Four examples, covering the four fields: - Militarily this is happening all places in the world where that 'most powerful country' is challenged by people shedding their uniform, dressing and living like the people around them with their total support and more dedicated than soldiers fed packs of lies. - Members of the Jury: All resistance against an illegal attack is legitimate, and the Iraqi resistance is fighting for us all. But I also blame us in the peace movement for having been unable to share our insights in nonviolent resistance with our Iraqi friends. - Politically regionalization is happening all over the world, in part motivated by getting out of the US grip: the EU, the AU and similar incipient movements in Latin America, OIC and East Asia. - Economically there is the economic boycott, adding to punitive justice the restorative, gandhian aspect of taking on the challenge of developing your own products and helping the U.S. accommodate to a reasonable and equitable niche in world trade. (...)
    Culturally we are confronted with US/UK legitimacy. It used to be that 'the U.S. is chosen by God; the UK by the U.S.' like a pale moon reflecting that divine Anglo-American light. Today the idea of God using Bush as his instrument is sheer blasphemy, and countries chosen by the USA should ask, 'what is wrong about me'. If you are so immature as to need a strong father seek psycho-therapy, not a mafia boss. To kill Iraqis as therapy is despicable.
    (...)”

    [LÄHTEET: http://www.transcend.org/
    http://www.transnational.org/forum/meet/2005/Galtung_IraqTribunal.html]

    [jatkuu ...]

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: Tapaus USA
    « Vastaus #2 : Maaliskuu 22, 2014, 10:58:29 ap »
  •   0
  • 'Suuri shakkilauta'

    "The attitude of the American public toward the external projection of American power has been much more ambivalent. The public supported America's engagement in World War II largely because of the shock effect of the Japanese attack on Pearl Harbor.”

    (Zbigniew Brzezinski: The Grand Chessboard)

    Syyskuun 11. päivä 2001 oli kiistämätön menestys USA:n valtaeliitin ja Pentagonin sotilastarkoitusten lisärahoituksen saamiselle. Syyskuun 11. päivä antoi myös verukkeen sille, että Keski-Aasiaan pystytettiin useita sotilastukikohtia. Muun ohella presidentti Carterin turvallisuuspoliittisena neuvontantajana toiminut Zbigniew Brzezinski kirjoitti vuonna 1997 julkaistussa kirjassaan 'The Grand Chessboard, että sotilastukikohtien pystyttäminen Keski-Aasiaan oli elintärkeää "Amerikan johtoaseman" säilyttämiseksi erityisesti Kaspianmeren ympärillä sijaitsevien suurten öljyvarojen vuoksi. Itse asiassa myöhemmin esiteltävä 'Project for the New American Century' saattoi saada Brzezinskin kirjasta idean, jonka mukaan uusi Pearl Harbor voisi olla hyödyllinen. Brzezinski kirjoitti nimittäin, että amerikkalaiset olivat "tukeneet Yhdysvaltain liittymistä toiseen maailmansotaan paljolti japanilaisten suorittaman Pearl Harbor-hyökkäyksen aikaansaaman järkytyksen ansiosta" (Brzezinski: The Grand Chessboard. American Primacy and Its Geostrategic Imperatives, s. 24-25) ja että amerikkalaiset antaisivat tukensa Keski-Aasian sotilasoperaatioille ainoastaan "siinä tapauksessa, että he joutuisivat kokemaan todella massiivisen ja laajalti havaitun suoran ulkoisen uhan".

    11.9.2001-iskujen verukkeella Bushin hallinto kykeni toteuttamaan suunnitelmansa hyökätä Afganistaniin. Nyttemmin tiedetään varsin yleisesti, että hyökkäyssuunnitelma oli muotoiltu hyvissä ajoin ennen syyskuun 11. päivää.

    Afganistania voidaan pitää ensi vaiheena mutta vasta ensi vaiheena jatkuvassa terrorismin vastaisessa sodassa, kuten Bush on maailmalle julistanut.

    Maantieteellisesti kysymys on Lähi-idästä Keski-Aasiaan ulottuvasta pinta-alaltaan valtavasta konfliktialueesta, jota Brzezinski mainitussa kirjassaan kutsui suurvaltojen 'suureksi shakkilaudaksi'. Alue kätkee sisäänsä kaksi kolmannesta maailman tunnetuista öljyvaroista, joista USA:n kannattaa kilpailla. Brzezinskin mukaan alueelle oli jo muodostunut vuosisadan 'uusi Balkan', jossa suurvaltojen intressit kohtasivat ja paikalliset konfliktit sitkeästi elivät.

    Tammikuussa 1998 Brzezinski kertoi ranskalaiselle sanomalehdelle Nouvel Observateurille, että CIA oli alkanut avustaa mujahideeneja jo ennen kuin Neuvostoliitto tunkeutui Afganistaniin. Brzezisnkin mukaan tarkoituksena oli virittää Neuvostoliitolle 'afghaaniloukku', samaan tapaan kuin Yhdysvallat oli jäänyt aikanaan resursseja tuhlaavaan konfliktiin Vietnamissa. USA:n tuki islamisteille Afganistanin sisällissodan aikana oli useita miljardeja dollareita.

    Seuraavassa esityksessä lainataan joitakin Brzezinskin ajatuksia kirjassa 'The Grand Chessboard':

    "America is now the only global superpower, and Eurasia is the globe's central arena. Hence, what happens to the distribution of power on the Eurasian continent will be of decisive importance to America's global primacy and to America's historical legacy." (p.194)
    "Without sustained and directed American involvement, before long the forces of global disorder could come to dominate the world scene. And the possibility of such a fragmentation is inherent in the geopolitical tensions not only of today's Eurasia but of the world more generally." (p.194)
    "With warning signs on the horizon across Europe and Asia, any successful American policy must focus on Eurasia as a whole and be guided by a Geostrategic design." (p.197)
    "That puts a premium on maneuver and manipulation in order to prevent the emergence of a hostile coalition that could eventually seek to challenge America's primacy..." (p. 198)
    "The most immediate task is to make certain that no state or combination of states gains the capacity to expel the United States from Eurasia or even to diminish significantly its decisive arbitration role." (p. 198)
    "In the long run, global politics are bound to become increasingly uncongenial to the concentration of hegemonic power in the hands of a single state. Hence, America is not only the first, as well as the only, truly global superpower, but it is also likely to be the very last." (p.209)
    "Moreover, as America becomes an increasingly multi-cultural society, it may find it more difficult to fashion a consensus on foreign policy issues, except in the circumstance of a truly massive and widely perceived direct external threat." (p. 211)

    Brzezinskin kirjoitusten valossa hänen voitaneen olettaa olevan tyytyväinen Bushin hallinnon ulkopolitiikkaan. Toisaalta, näyttää ilmeiseltä, että Brzezinskin oppeja on tutkittu asiaankuuluvalla hartaudella Bushin hallinnon piirissä samoin kuin valtaeliitin think-tank'eissä (think-tank: aivoriihi). 

    [LÄHDE: Brzezinski: The Grand Chessboard. American Primacy and Its Geostrategic Imperatives.Basic Books 1997.]

    Rebuilding America's Defenses / PNAC


    'Uuden Amerikan vuosisadan projekti' (The Project for the New American Century, or PNAC) on Washingtonissa sijaitseva aivoriihi, joka perustettiin keväällä 1997. Ryhmän tarkoituksena oli  edistää USA:n poliittista johtajuutta ja samalla tietysti maailmanherruutta. Ryhmän jäseninä oli useita johtavia republikaanisen puolueen ja Bushin hallinnon edustajia (muun muassa Donald Rumsfeld, Paul Wolfowitz, Jeb Bush, Richard Perle, Richard Armitage, Dick Cheney, Lewis Libby, William J. Bennett, Zalmay Khalilzad, and Ellen Bork, Robert Borkin vaimo).
    PNAC julkaisi syykuussa 2000 raportin, jonka otsikkona oli Rebuilding America's Defenses: Strategies, Forces, And Resources For A New Century. Raportin julkilausuttuna lähtökohtana oli usko siihen, että "America should seek to preserve and extend its position of global leadership by maintaining the preeminence of U.S. military forces".

    Seuraavassa esityksessä tuodaan julki eräitä PNACin edustamia ajatuksia samoin kuin PNACia kohtaan esitettyä kritiikkiä:

    The group states that when diplomacy or sanctions fail, the United States must be prepared to take military action. PNAC argues that the current Cold War deployment of forces is obsolete and that force deployment must reflect the post-Cold War duties that the US forces have been called upon to perform. Constabulary duties such as peace keeping in the Balkans and the enforcement of the No Fly Zones in Iraq have put a strain upon and reduced the readiness of US forces. The PNAC recommends the forward redeployment of US forces at new strategically placed permanent military bases. Permanent bases ease the strain on US forces, allowing readiness to be maintained and the carrier fleet to be reduced. Furthermore the military should be enlarged, equipped and trained for the peacekeeping role it is increasingly called upon to fulfill. This global police force would have the power to keep law and order around the world in accordance with United States interests. The PNAC also advocates that the United States government should capitalize on its military and economic superiority to gain unchallengeable superiority through all means necessary, including military force.
    The 2000 Rebuilding America's Defenses report recommends improved planning and deployment in order to reduce the strain caused by enforcing the No Fly Zones and to free up an aircraft carrier. It uses the U.S.'s Gulf War success as an example of why the world requires American military might. Looking ahead, the report states "while the unresolved conflict in Iraq provides the immediate justification [for US military presence], the need for a substantial American force presence in the Gulf transcends the issue of the regime of Saddam Hussein" and "Over the long term, Iran may well prove as large a threat to U.S. interests in the Gulf as Iraq has. And even should U.S.-Iranian relations improve, retaining forward-based forces in the region would still be an essential element in U.S. security strategy given the longstanding American interests in the region".

    The PNAC has been the subject of considerable criticism and controversy, both among members of the left and right. Critics on both sides dispute the premise that American "world leadership" is desirable for the world or even for America. The PNAC's harshest critics argue that it represents a disturbingly ambitious, borderline imperial agenda of global U.S. military expansionism and dominance. Critics of the U.S.'s poor international relations take umbrage at the PNAC's unashamed position of maintaining the U.S.'s privileged position as sole world superpower.

    In 1998, following marked Iraqi unwillingness to co-operate with UN weapons inspections, members of the PNAC including Donald Rumsfeld and Paul Wolfowitz wrote to the president, Bill Clinton, urging him to remove Saddam Hussein from power using US diplomatic, political and military power. The letter argued that Saddam would pose a threat to the U.S., its Middle-East allies and oil resources in the region if he succeeded in obtaining Weapons of Mass Destruction. The letter also stated "American policy cannot continue to be crippled by a misguided insistence on unanimity in the UN Security Council." The letter argues that an Iraq war would be justified by Saddam Hussein's defiance of UN "containment" policy and his persistent threat to U.S. interests.

    Many critics of the U.S.-led invasion of Iraq make the claim that the U.S.'s "bullying" of the international community into supporting the 2003 Iraq war, and the fact that the war went ahead despite reservations from some in the international community, stem from the positions of prominent neo-conservatives in the Bush administration. Some critics of the Bush administration see the 1998 letter to President Clinton as a "smoking gun", showing that a second Gulf War was a foregone conclusion. These critics see the letter as evidence of Rumsfeld, Wolfowitz and Perle's opinions, five years prior to the Iraq invasion. Rory Bremner, citing the letter, said "that's what they want—regime change—and nothing, not Blair, not the UN, not Hans Blix, not France, Germany, Russia, China, not the threat of terrorism, or Arab reservations, or lack of evidence or the Peace March, not even our own brave Jack Straw is going to stand in their way." George Monbiot, citing the letter, said "to pretend that this battle begins and ends in Iraq requires a wilful denial of the context in which it occurs. That context is a blunt attempt by the superpower to reshape the world to suit itself."

    In 2003, the US led an invasion of Iraq, despite failing to obtain a second UN Security Council resolution on the matter.

    A line frequently quoted from Rebuilding America's Defenses famously refers to the possibility of a "catastrophic and catalyzing event — like a new Pearl Harbor" (page 51). Some opponents of the Bush administration use this quote as evidence for their belief in the conspiracy theory that the US Government was complicit in the 9/11 terrorist attacks. Many critics also claim that the PNAC believed this "new Pearl Harbor" would justify war on Iraq.

    [LÄHDE: http://newamericancentury.org/RebuildingAmericasDefenses.pdf]

    [jatkuu ...]

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: Tapaus USA
    « Vastaus #3 : Maaliskuu 24, 2014, 07:47:10 ap »
  •   0
  • Terrorismin vastainen sota

    ”Terrorismin vastaisen sodan” käsitteellä (englanniksi: War on Terrorism, War on Terror, Global War on Terrorism) viitataan tavallisesti USA:n 43. presidentin George W. Bushin (20.1.2001 – 20.1.2009) hallinnon ja joidenkin sen liittolaisten toteuttamaan aggressiiviseen voimankäyttökampanjaan, joka käynnistettiin Bushin hallinnon toimesta ”vastauksena” ”11.9.2001-terrori-iskuihin”. Kysymys ei täsmällisesti ottaen ollut sota- tai poikkeustilasta, koska mainittuun ”sotaan” osallistuneet valtiot eivät expressis verbis ole juridisesti olleet sotatilassa. (”Sota”-nimike on ollut vallanpitäjien kannalta retorisesti hyödyllinen, koska ”sodalla” on katsottu voitavan 'oikeuttaa' vapausoikeuksien lainsäädännöllistä rajoittamista.)

    ”Terrorismin vastaisen sodan” kampanja käynnistettiin heti 11.9.-iskujen tapahduttua, ja kampanjasta tuli keskeinen osa Bushin hallinnon sisä- ja ulkopolitiikkaa.
     
    Vahvaksi  ”terrorismin vastaisen sodan” kannattajaksi osoit-tautui Bushin liittolainen, Britannian pääministeri Tony Blair. Blairia pääministerinä kesällä 2007 seurannut Gordon Brown puolestaan on karsinut koko termin käytön hallituksensa sa-navarastosta.

    Käsitettä 'terrorismin vastainen sota' on käytetty useissa yhte-yksissä kautta historian. Bushin hallinnon lanseeraama ”terro-rismin vastainen sota” aloitettiin vastineeksi World Trade Center (WTC)- ja Pentagon-iskuille heti syyskuun 11. päivän (2001) jälkeen.

    ”Terrorismin vastaisen sodan” retoriikan taustalla oli Tony Blairin tulkinnan mukaan se seikka, että ”syyskuun 11:nnen terroristit” pyrkivät luomaan muslimien ja lännen välillä vihan, joka johtaisi maailmanlaajuiseen pyhään sotaan ja toisi tulleessaan Harmageddonin.
     
    Bushin hallinnon toimien kriitikoiden mukaan mitään maail-manlaajuista länsimaiden vastaista kampanjaa ei ollut ole-massa. Sotaretoriikan uskottiin heikentävän eri uskontokunti-en välejä ja niiden keskinäistä luottamusta. Bushin vuoden 2004 vaalien vastaehdokkaan John Kerryn mukaan ”terroris-min vastaisten toimien” olisi tullut muistuttaa normaalia lain-valvontaa.

    Eräät Bushin hallinnon virkamiehet ja konservatiivit käyttivät ”terrorismin vastaisesta sodasta” myös termiä ”pitkä sota” (”Long War”), jolla viitattiin uskomukseen ”terrorismin vas-taisen sodan” jatkumisesta kylmän sodan tavoin jopa viiti-senkymmentä vuotta. Termin popularisoi vuonna 2004 United States Central Commandin (USCENTCOM) komentaja, kenraali John Abizaid. Myös Bush käytti termiä 'pitkä sota' vuoden 2006 kansakunnan tila -puheessaan. Sotaväsymyksen kasvaessa mainitusta käsitteestä kuitenkin luovuttiin, ja se korvattiin ”terrorismin vastaisen sodan” käsitteellä.

    USA noudatti Bushin presidenttikaudella ”terrorismin vastai-sessa strategiassaan” muun ohella seuraavia periaatteita: (1) terroristien koulutukseen ja varustamiseen soveltuvien suoja-paikkojen etsintä; (2) terroristiryhmien rahoituksen rajoitta-minen; (3) terroristiverkkojen tuhoaminen ottamalla kiinni eriasteiset johtajat tai eliminoimalla heidät; (4) terroristiepäil-tyjen vangitseminen; (5) muita terroristeja, koulutuspaikkoja, menetelmiä ja rahoitusta koskevan tiedon hankkiminen kiin-niotetuilta terroristeilta käyttämällä useita eri menetelmiä (kuulustelu, kidutus jne); (6) tiedustelukyvyn tehokkuuden sekä ulkoisten ja sisäisten toimintatapojen laajentaminen ja parantaminen.

    Lokakuun 7. päivänä 2001 USA hyökkäsi Taliban-liikkeen hallitsemaan Afganistaniin, jossa iskujen päätekijän Osama bin Ladenin väitettiin oleskelevan. Myöhemmin pääasialli-seksi vastustajaksi nimettiin useissa yhteyksissä ”militantti ääri-islamilainen terroristijärjestö” al-Qaida. Varsinaiset sodan syyt olivat monimutkaisemmat. ”Terrorismin vastaisen sodan” nimikettä käytettiin operaatiosta, jonka tavoitteeksi ilmoitettiin Osama bin Ladenin ja muiden ”terroristien” tu-hoaminen.

    ”Terrorismin vastainen sota” ei rajoittunut pelkästään Afga-nistaniin hyökkäämiseen vaan siihen liittyviä toimia ryhdyttiin toteuttamaan ympäri maailmaa. Muun ohella lentoliikenteen turvatarkastusten ja -määräysten tiukentaminen muodosti osan ”terrorismin vastaista sotaa”. Bushin hallitus laajensi ”terrorismin vastaiseen sotaan” vedoten viranomaisten toi-mintavaltuuksia ja kavensi kansalaisten yksityisyyttä USA Patriot -lailla. Myös Euroopan unionin jäsenvaltiot, mukaan lukien Suomi, ryhtyivät kiristämään ”terrorisminvastaista lainsäädäntöään” Bushin hallinnon kampanjaan liittyen.

    Bushin hallinto katsoi myös Irakin sodan osaksi ”terrorismin vastaista sotaa”. Ennen sotaa Bushin hallinto pyrki luomaan kuvaa siitä, että Irakin johtajilla oli yhteyksiä islamilaisiin terroristeihin.

    Bushin hallinnon muotoileman näkemyksen mukaan USA ei ollut velvollinen soveltamaan vangittujen ”terroristien” koh-telussa Genèven sopimusta. Toisaalta myöskään USA:n kan-sallisen lainsäädännön ei katsottu koskevan ”terrorismin vas-taisessa sodassa” vangittuja ulkomaalaisia ”terroristeja” tai sellaisiksi epäiltyjä. USA perusti Bushin presidenttikaudella erillisiä vankileirejä, joissa ”terroristeiksi” epäiltyjä voitiin kuulustella ja pitää vangittuina ilman oikeudenkäyntiä. Tun-netuimmaksi sanotuista surullisenkuuluisista vankileireistä on muodostunut Kuuban rannikolla sijaitseva Guantánamon lai-vastotukikohta. Sen lisäksi ”terrorismista” epäiltyjä on kuu-lusteltu ja pidetty vangittuina muun ohella Bagramin tuki-kohdassa Afganistanissa ja Diego Garcian saarella sijaitse-vassa USA:n sotilastukikohdassa.

    Afganistanin ”sota” (7.10.2001 =>)

    Välittömästi syyskuun 11. päivän (2001) iskujen jälkeen Bushin hallinto käynnisti hyökkäyksen Afganistaniin. Hyök-käys aloitettiin 7.10.2001, kun USA:n ja Britannian joukot (Australian ja Afganistanin pohjoisosaa hallinneen pohjoisen liiton tukemina) hyökkäsivät Afganistaniin syrjäyttääkseen maan Taliban-hallinnon ja tuhotakseen Talibanin suojissa toimineen ”ääri-islamistisen terrorijärjestön” al-Qaidan.

    Bushin hallinto 'mainosti' Afganistaniin hyökkäämistä osana ”terrorismin vastaista sotaa”. Kenraali Tommy Franksin joh-tama kampanja oli nimeltään 'Operation Enduring Freedom'. Brittijoukkojen operaatio sai puolestaan nimekseen 'Operation Veritas'.

    Taistelut Afganistanissa jatkuvat edelleen. Vuoden 2002 tammikuussa maahan saapuivat YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä ISAF-joukot (International Security Assistance Force), joiden tavoitteena on Afganista-nin hallintoviranomaisten toiminnan tukeminen turvallisuuden ylläpitämiseksi, jotta maan jälleenrakentaminen olisi mahdollista.

    Syyskuussa 2008 Afganistanin sota laajeni Pakistanin puolelle USA:n joukkojen iskiessä sinne ohjuksin ja erikoisjoukoin.

    Afganistanin sodan taustalla olivat World Trade Centeriin (WTC) ja Pentagoniin syyskuun 11. päivänä (2001) kohdiste-tut ”terrori-iskut”, joista Bushin hallinto langetti vastuun Osama bin Laden johtamalle al-Qaidalle. Al-Qaidan Bushin hallinto väitti pitävän tukikohtaansa Afganistanissa Taliban-hallinnon suojissa. Bush vaati talibaneja luovuttamaan Osama bin Ladenin ja al-Qaidan johtajat sekä sulkemaan terroristien koulutusleirit. Taliban ei suostunut vaatimuksiin vaan halusi ensin lisää todisteita bin Ladenin syyllisyydestä ja ehdotti hänen asiansa käsittelyä jossakin islamilaisessa tuomiois-tuimessa. Hyökkäyksen lähestyessä Taliban tarjosi bin Lade-nin luovuttamista johonkin puolueettomaan valtioon asian tutkimiseksi. Bush ilmoitti, ettei hän pitänyt talibanhallinnon ehdotuksia vilpittöminä. Lokakuun 7. päivänä 2001 kello 16:30 (UTC; Coordinated Universal Time) USA:n asevoimat ja brittijoukot aloittivat Taliban- ja al-Qaida-kohteiden pommitukset Kabulissa, Kandaharissa ja Jalalabadissa.

    Ensimmäisen kahden viikon strategiset pommitukset taliban-joukkojen johtoa ja viestiyhteyksiä vastaan eivät tuottaneet juurikaan tulosta. Painopisteen siirto rynnäköintiin Talibanin taistelujoukkoja vastaan sekä USA:n erikoisjoukkojen hyök-käys Kandahariin marraskuun (2001) alussa mahdollistivat Pohjoisen liiton joukkojen etenemisen. Mazar-i-Sharif vallat-tiin 9. päivänä marraskuuta, ja sitä puolustaneet talibantaiste-lijat teloitettiin. Mazar-i-Sharifin menetyksen jälkeen monet pohjoiset maakunnat antautuivat ilman vastarintaa talibanien tukijoiden vaihtaessa puolta. Yöllä 12. päivänä marraskuuta talibanjoukot vetäytyivät Kabulista kohti etelää. Kaupunkia jäi puolustamaan vain kourallinen ulkomaalaisia al-Qaidan taistelijoita, jotka alueelle 13. marraskuuta saapuneet Pohjoi-sen liiton joukot nopeasti voittivat. Seuraavan 24 tunnin ai-kana kaikki Iranin rajan vastaiset maakunnat antautuivat, tär-keä Heratin kaupunki mukaan lukien.

    Pohjoisessa Afganistanissa 10.000 talibantaistelijaa vetäytyi Kondozin kaupunkiin, joka saarrettiin 16. marraskuuta men-nessä. Tuolloin talibanjoukot olivat perääntyneet etelässä jo Kandahariin asti.  Marraskuun 13. päivästä (2001) lähtien noin 2.000 al-Qaida-taistelijan, joukossa ehkä myös Osama bin Laden, väitettiin linnoittautuneen Tora-Boran vuoristoon 50 kilometriä lounaaseen Jalalabadista. USA:n ilmavoimat aloittivat massiiviset pommitukset linnoitusten tuhoamiseksi. Konduz antautui 25. päivänä marraskuuta, ja noin 2.000 tais-telijaa teloitettiin välittömästi tai he tukehtuivat kuoliaaksi kuljetuksen aikana. Qala-e-Jangin vankilassa alkoi samana päivänä kapina noin 600 vangin noustua vangitsijoitaan vas-taan. Kapinan tukahduttaminen kesti kolme päivää ja merkitsi taistelujen loppumista pohjoisessa Afganistanissa.

    Etelässä Kandahar oli yhä Talibanin hallinnassa. Ensimmäinen suurempi USA:n joukko, noin 1.000 merijalkaväen sotilasta, taisteli täällä ensi kertaa talibanjoukkoja vastaan. Raskaan pommituksen alla Taliban oli valmis antautumaan 6. joulukuuta, mutta USA ei hyväksynyt armahdusta Talibanin tai al-Qaidan johtajille. Talibanin johtajan Mullah Omarin väitetään nähdyn viimeisen kerran 7. joulukuuta moottoripyö-räsaattueessa pakenemassa Kandaharista kohti Uruzganin maakunnan vuoristoa. Muut Taliban-johtajat pakenivat Pakis-taniin Paktian ja Paktikan maakuntien kautta, ja kaupunki jäi Pohjoisen liiton joukkojen käsiin.

    Taisteluja käytiin vielä Tora-Borassa, jossa al-Qaidan taisteli-jat puolustautuivat luolissa ja bunkkereissa heimopäälliköiden joukkoja, USA:n erikoisjoukkoja ja ilmaiskuja vastaan. Taistelut jatkuivat vaikeassa maastossa 17. joulukuuta (2001) saakka, jolloin viimeinen luolakompleksi vallattiin. Osama bin Ladenin tai hänen ruumiinsa etsinnät jatkuivat vuoden 2002 tammikuulle asti, mutta hänestä tai muista al-Qaidan johtajista ei löydetty merkkejä. Arviolta 200 ulkomaista al-Qaidan taistelijaa kuoli taistelussa.

    Maaliskuussa 2002 USA:n ja Afganistanin heimojen joukot joutuivat hyökkäämään 1.000 - 5.000 uudelleen ryhmittynyttä Taliban-taistelijaa vastaan yli 3000 metrin korkeudessa Pak-tian maakunnassa (Operaatio Anaconda). Hyökkäykseen osallistui pari tuhatta sotilasta. Kahdeksan yhdysvaltalaissoti-lasta  kuoli ja 82 haavoittui. Afgaanien tappioista ei ole täs-mällisiä tietoja.

    Arviot sodassa kuolleiden siviilien määrästä liikkuvat 1.000:n ja 3.600:n välillä. Sodan vuoksi epäsuorasti kuolleiden sivii-lien määrää ei liene tutkittu tarkasti. Brittiläisen Guardian-lehden artikkeli on puhunut kymmenistä tuhansista siviiliuh-reista. Sodan aikana monet humanitaariset järjestöt pelkäsivät suurkatastrofia, mikäli sota jatkuisi kiivaana vielä lähestyvänä talvena. Sen vuoksi USA:lle esitettiin vaatimuksia sotatoimien keskeyttämisestä humanitaarisen tilanteen helpottamiseksi. Sodan päävaihe vietiin lopulta päätökseen jo ennen talvea.

    Vältettyään taisteluja kesän 2002 talibanjoukkojen rippeet aloittivat syksyllä värväyksen pastualueilla Afganistanissa ja Pakistanissa. Taistelut jatkuivat vastedes hajanaisina.

    Lyödyksi luultu Taliban keräsi voimia ja aktivoitui uudelleen keväällä 2006. Kesällä 2006 ISAF:in vastuualue laajennettiin koko maahan ja se siirrettiin NATO:n johtoon ja ISAF:iin liitettiin myös USA:n ”terrorismin vastaiset joukot” (Enduring Freedom). Länsimaisten joukkojen vastaiset taistelijat alkoivat hyödyntää tienvarsipommeja ja itsemurhapommituksia. Kesällä 2006 NATO suoritti kaksi suurta operaatiota, kesäkuussa Operaatio Mountain Thrustin ja syyskuussa Operaatio Medusan.

    Merkittävä itsemurhapommi-isku tapahtui helmikuussa 2007 USA:n  hallussa olevalle Bagramin lentokentälle, samaan ai-kaan kun USA:n  varapresidentti Dick Cheney vieraili maas-sa. Kesän 2007 suurimmat taistelut käytiin Choran kylästä Oruzganin maakunnassa ja Musa Qulasta. Toinen merkittävä Talibanin isku suoritettiin 13.6.2008 Kandaharissa sijaitsevaan vankilaan, josta vapautettiin 400 - 1.000 vankia.

    Merkittävimpiä liittouman menetyksiä vuonna 2008 liittyi taisteluun Wanatissa, jossa noin 200 kapinallisen joukko hyökkäsi yksinäistä USA:n ja Afganistanin kansallisten ase-voimien (ANA) miehittämää tukikohtaa vastaan. Taistelussa sai surmansa yhdeksän yhdysvaltalaissotilasta. Uzbinin laak-son väijytyksessä 19.8.2008 kaatui puolestaan 10 ranskalaista sotilasta.

    Kesäkuusta 2008 lähtien USA laajensi toimintaansa kapinal-lisia vastaan myös Pakistanin puolelle. Ilmaiskussa Gora Praihin 10.6.2008 sai surmansa talibantaistelijoiden lisäksi 10 pakistanilaista rajavartijaa ja Pakistanin armeijan majuri. Il-maiskut jatkuivat syyskuussa (2008), ja niiden lisäksi suoritettiin erikoisjoukkojen isku.

    Syyskuussa 2008 USA:n miestappiot kohosivat 113 kaatuneeseen (vuonna 2007 kuolleiden määrä oli 111). USA:n me-netykset olivat nousseet koko ajan vuodesta 2001, jolloin kuolleiden määräksi jäi ainoastaan viisi kaatunutta. Vuosina 2002 ja 2003 surmansa sai 30 USA:n sotilasta. Vuonna 2004 kuolleita oli 49 ja vuotta myöhemmin (2005) 97. Seuraavana vuonna (2006) kuolleiden määräksi tuli vastaavasti 88. Vuonna 2007 surmansa sai 111 USA:n sotilasta.

    Miehityksen seurauksena syyskuuhun 2008 mennessä yhteensä 519 yhdysvaltalaissotilasta oli saanut surmansa Afghanistanin sodassa. Maassa oli kesän 2009 päättyessä noin 33.000 USA:n sotilasta, mikä on suurin määrä sitten vuoden 2001. Kaiken kaikkiaan yli 65.000 miestä 40 eri valtiosta on – tavalla tai toisella – osallistunut Afghanistanin sotaan.

    YK:n turvallisuusneuvosto pidensi keskiviikkona 7.10.2009 Afganistanin rauhanturvaoperaation mandaattia yhdellä vuodella. Turvallisuusneuvoston 15 jäsenestä Venäjä pidättyi äänestämästä. Päätöksessä jatkettiin ISAF-operaation toimintaa vuodella. Operaation nykyinen mandaatti olisi päättynyt lokakuun 13. päivänä (2009). Päätöslauselmassa esitettiin huoli siviilikuolemien määrästä Talibania ja al-Qaidaa vastaan käytävien sotatoimien seurauksena.

    Irakin sota (20.3.2003 - 15.12.2011)

    Irakin sodalla tarkoitetaan tässä yhteydessä Bushin hallinnon 20.3.2003 aloittamaa aseellista konfliktia Irakissa, jossa USA:n (ja Britannian) johtama kansainvälinen ”koalitio” (liittouma) syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon vuonna 2003. USA:n johtama liittouma aloitti maahyökkäyksen Irakiin 20.3. ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta ja sotaa virallisesti julistamatta.

    Nopean etenemisen myötä koalition joukot valtasivat Basran 6. päivänä huhtikuuta ja Bag-dadin 9. huhtikuuta (2003). USA:n tukemat kurdien Pesh-merga-joukot (Peshmerga [kuoleman edessä] on kurdien käyttämä nimitys kurditaistelijoista.) valtasivat Kirkukin 10.4. (2003). Viimeisenä merkittävänä kaupunkina USA:n joukot miehittivät Tikritin huhtikuun 15. päivänä (2003). Saddam Husseinin syrjäyttämisen jälkeen konflikti on jatkunut liittouman vastaisen sissisodan muodossa sekä osin sisäl-lissotana. (Yksi selkkauksen muodoista on ollut Irakin etnis-ten ja uskonnollisten ryhmien välinen sisällissota.)

    Vuoden 2003 valloituksen ja sitä seuranneen Saddam Hus-seinin hallinnon kaatamisen suorittivat halukkaiden koalitio ("Coalition of the Willing"), jota johtivat (Bushin) USA ja (Blairin) Britannia. Liittoumaan osallistui 49 valtiota, joista sotilasoperaatioihin kuusi valtiota. Pohjoisessa taisteluun liit-tyi myös yli 50.000 Irakin kurdia.

    Toukokuun 1. päivänä 2003  Bush julisti suuret taistelut päät-tyneiksi, minkä ymmärrettiin tarkoittavan sodan päättymistä ja miehitysvallan alkamista. L. Paul Bremer luovutti hallinnon USA:n tukemalle Irakin väliaikaiselle hallitukselle 28.6.2004, jolloin USA:n johtaman halukkaiden koalition suorittama miehitys muodollisesti päättyi. (Lewis Paul Bremer III oli Irakin jälleenrakennus- ja humanitaarisen avun viraston johtaja Irakin sodan ”suurten taistelujen” päätyttyä, 6. toukokuuta 2003 alkaen. Toimessaan koalition väliaikaisen sotilashallinnon [Coalition Provisional Authority; CPA] päämiehenä 11.5.2003 alkaen hän vastasi USA:n puolustus-ministerille, kunnes Irakille palautettiin rajoitettu suvereni-teetti 28.6.2004.) USA:n ja muiden koalitioon kuuluvien maiden sotilaita oli kuitenkin edelleen maassa ja ne olivat aktiivisesti osallisina konfliktissa.

    Keväällä 2007 USA sijoitti Irakiin noin 30.000 sotilasta, joista pääosa Bagdadiin. Syksyllä 2007 USA kotiutti osan keväällä lähettämistään lisäjoukoista.

    Sotaa edeltävänä aikana Bushin hallinto vaati YK:n turvalli-suusneuvostolta mandaattia, jonka mukaan USA saisi tarvit-taessa turvautua voimankäyttöön Irakia vastaan. Pääasiallise-na perusteena vaatimukselle oli Bushin hallinnon esittämä huoli Irakin väitetyistä joukkotuhoaseista. YK:n turvallisuus-neuvosto antoi YK:n alaisen IAEA:n tehtäväksi selvittää tar-kastuksin, löytyisikö Irakista joukkotuhoaseita. USA oli uhannut hyökätä Irakiin, jos Irak ei noudattaisi käskyä luopua joukkotuhoaseista. IAEA:n tarkastajat eivät löytäneet merk-kejä joukkotuhoaseista mutta joutuivat poistumaan Irakista, kun USA ilmoitti hyökkäävänsä maahan joka tapauksessa. IAEA:n asetarkastajien johtajan Hans Blixin mukaan asetar-kastuksin olisi kyetty varsin nopeasti varmentamaan Irakin joukkotuhoaseettomuus.

    USA:n joukot löysivät Saddam Husseinin 13.12.2003 eräältä maatilalta lähellä Tikritiä (kaupunki Irakissa Tigrisjoen varrella noin 140 kilometriä Bagdadista luoteeseen). Irakilainen tuomioistuin langetti 5.11.2006 Saddam Husseinille (28.4.1937 – 30.12.2006) kuolemantuomion, joka pantiin täy-täntöön Bagdadissa 30.12.2006.
     
    Saddam Husseinin hallinnon kaatumisen jälkeen USA:n joh-taman liittouman joukkoja vastaan on toiminut vastarintaliike, jonka on katsottu koostuvan useista eri ryhmistä. Vasta-rintaliike on jatkanut toimintaansa sekä koalition joukkoja että uutta Irakin hallitusta ja sen turvallisuusjoukkoja vastaan.

    Pohjoisen kurdialueet olivat pitkään melko rauhallisia, mutta vuonna 2007 myös siellä tehtiin tuhoisia iskuja. Eniten vasta-rintaliikkeen iskuja on tehty sunnimuslimien asuttamilla alu-eilla Irakin keskiosissa. Koska Irakin uusi hallinto koostuu suurimmaksi osaksi shiiamuslimeista, on sota saanut myös etnisen konfliktin luonteen.

    Pommi-iskut ja muut väkivallanteot ovat olleet edelleen lähes viikoittaisia ja uhreista suurin osa on ollut yleensä siviilejä. Jotkut iskut ovat vaatineet jopa yli sata kuollutta. Elokuun 14. päivänä (2007) 500 ihmistä kuoli useissa itsemurhaiskuissa Pohjois-Irakin kurdialueella. Kyseessä oli Irakin sodan tuhoi-sin terrori-isku.

    Vastarintaliikkeen on arvioitu koostuvan useista eri suunta-uksista ja ryhmistä, joiden tavoitteet ja toimintatavat ovat osin toisistaan poikkeavia: entisen Baath-hallinnon jäsenet ja Saddam Husseinin tukijat; lähinnä sunnimuslimien muodos-tamat islamilaiset vastarintaryhmät; sunnalainen Irakin al-Qaida; erilaiset kansallismieliset ryhmät.

    Elokuussa 2004 solmitun sopimuksen jälkeen Muqtada al-Sadrin johtama "Mahdin armeija" on toistaiseksi luopunut aseellisesta toiminnasta.

    Fallujan kaupungissa käytiin sodan tuhoisimmat taistelut huhtikuussa ja marraskuussa 2004. Maaliskuun 31. päivänä 2004 neljä amerikkalaista Blackwater-yhtiön yksityistä varti-jaa surmattiin kaupungissa ja heidän ruumiinsa häpäistiin jul-kisesti. Tapaus sai suuren kansainvälisen huomion ja USA:n merijalkaväki käynnisti suuroperaation kaupungin haltuun ottamiseksi ja surmaajien tavoittamiseksi. Huhtikuun 4.-9. (2004) käydyissä taisteluissa USA:n joukkojen ja vastarinta-liikkeen taistelijoiden välillä sai surmansa 40 yhdysvaltalaista sotilasta. Irakilaisia (niin vastarintataistelijoita kuin siviilejä) surmansa saaneita oli tuolloin eri arvioiden mukaan 300–700. Huhtikuun taistelujen jälkeen Fallujan kaupunki jäi pitkään islamististen vastarintataistelijoiden haltuun.

    Marraskuussa 2004 USA:n joukot käynnistivät uuden suur-operaation Fallujan valtaamiseksi. Tähän hyökkäykseen osal-listui myös pääosin kurdien muodostamia Irakin uuden hal-linnon joukkoja. Marraskuun 8.-16. päivänä (2004) käydyissä taisteluissa kuoli 92 yhdysvaltalaissotilasta ja 622 haavoittui. Irakin hallituksen joukot menettivät 8 kuollutta ja 43 haavoit-tunutta. Yhdysvaltalaisten ilmoitusten mukaan taisteluissa sai surmansa 1.200 vastarintataistelijaa ja 1.000 miestä vangittiin. Siviiliuhrien määrästä ei ole käytettävissä luotettavaa arviota. Suurin osa kaupungin noin 250.000 asukkaasta oli paennut ennen taistelujen alkua. Pääosin USA:n joukkojen massiivisissa pommituksissa arvioidaan tuhoutuneen koko-naan 15-20 prosenttia Fallujan rakennuksista, ja jopa 50 pro-senttia rakennuksista kärsi vahinkoja. Taistelujen seurauksena USA:n ja Irakin hallituksen joukot saivat Fallujan hallin-taansa, joskin yksittäisiä vastarintapesäkkeitä tuhottiin kau-pungissa vielä joulukuun lopulla 2004. Kaupungissa on myö-hemminkin suoritettu iskuja USA:n joukkoja vastaan. Tois-taiseksi tuhoisin niistä on ollut 23.6.2005 tehty autopommi-isku, jossa sai surmansa kuusi USA:n merijalkaväen sotilasta ja 13 haavoittui.

    Siviiliuhreista rekisteriä pitävä Iraq Body Count Project il-moitti miehityksen seurauksineen vaatineen alkuvuoteen 2008 mennessä 82.349 – 89.867 siviiliuhria. Iraq Body Count Project ei laske sotilaskuolemia, ja sodassa kuolleiden iraki-laissotilaiden määrästä on olemassa vain arvioita. Sodan ja sen seurausten kokonaiskuolleisuudesta tehty tieteellinen arvio julkaistiin vuonna 2004 The Lancet -lehdessä. Arvion mukaan Irakissa oli siihen mennessä kuollut noin 100.000 ihmistä. Irakin hallitus ilmoitti joulukuussa 2006, että yli 12.000 irakilaispoliisia oli kuollut Saddamin kukistumisen jälkeen.

    Vuoden 2008 pääsiäiseen mennessä USA:n sotilaita oli kuol-lut yli 4.000 ja kymmeniä tuhansia oli haavoittunut. Koska "varsinaiset sotatoimet" olivat lähinnä ilmaiskuja tärkeisiin kohteisiin, niin tuona aikana kuolleiden liittouman sotilaiden määrä oli melko vähäinen. Suurin osa heistä menehtyi lähinnä erilaisissa onnettomuuksissa: helikopteri-, auto-, aseenkä-sittelyonnettomuudet ynnä muut vastaavat onnettomuudet. Suurin osa koalition kuolonuhreista on ollut seurausta kapi-nallisten sissi-iskuista sen jälkeen kun vanha hallinto oli ku-kistettu.

    Vuosina 2003-2007 Irakin sodassa sai surmansa yhteensä 200 toimittajaa.

    Elokuun 31. päivänä 2005 jopa tuhat ihmistä kuoli Bagdadis-sa syntyneessä paniikissa kun shiiapyhiinvaeltajien keskuu-dessa levisi huhu tulossa olevasta itsemurhaiskusta.

    USA on käyttänyt Irakissa vuonna 2003 alkaneessa sodassa köyhdytettyä uraania sisältäviä ammuksia. Yksistään Basran kaupungin alueella uraania on levinnyt asutusalueelle yli 300.000 kiloa. Ammusten säteilevä uraanipöly on saastuttanut maaperää ja vesivaroja. Alueella on sittemmin todettu viisinkertainen määrä syöpäsairauksia sotaa edeltävään aikaan verrattuna. Vastasyntyneillä on esiintynyt saastuneella alueella paljon epämuodostumia ja kasvaimia. USA:n omien sotilaiden sairastumiseen säteilyn vaikutuksesta on alettu hil-jalleen herätä. Tuo herääminen on johtanut Bushin hallituksen vastuun peräämiseen. Muun muassa Euroopan neuvosto on ottanut kantaa köyhdytettyä uraania sisältävien sotatarvik-keiden käytön kieltämiseksi.

    Raskasmetalliominaisuuksiensa takia köyhdytetty uraani on myrkyllistä, kuten kaikki metallit sisäänhengitettyinä.

    Sota on hiertänyt transatlanttisia suhteita. Etenkin Saksa ja Ranska sekä Ranskan mukana Belgia vastustivat sotaa avoi-mesti, mikä jakoi vanhat liittolaiset kahteen erimieliseen lei-riin.

    Liittouman hyökkäystä Irakiin valmisteltaessa myös Pohjois-Atlantin liiton (NATO) viides artikla joutui koetukselle. Turkki pyysi NATO-liittolaisilta NATO:n neljännen artiklan mukaisen konsultaation perusteella tukea, mikäli Turkin alu-eelta Irakia vastaan hyökkäystä valmisteltaessa Irak hyök-käisikin - ennalta ehkäisevästi - ensiksi.

    Lähinnä Ranskan vuoksi NATO jätti turvallisuustakuun myöntämättä ja Turkki kielsi alueensa käyttämisen Irakiin hyökättäessä. Tämä sai vauhtia USA:n pyrkimyksiin kytkeä Romania ja "varamaaksi" Bulgaria Pohjois-Atlantin liittoon, jotta USA voisi saada Romaniasta ja Bulgariasta tukikohtia Keski-Aasian toimintaansa varten.

    NATO:n lisäksi myös Euroopan unionin yhtenäisyys joutui koetukselle osan tuoreeltaan Pohjois-Atlantin liittoon liitty-neistä EU-valtioista ollessa USA:n puolella EU:n "vanhan Euroopan" kantaa vastaan. Myöhemmin molemmat osapuolet ovat pyrkineet palauttamaan välit ennalleen.

    USA:n armeijan sotatoiminta Irakissa on perustunut pitkälti perustoimintojen ulkoistamiseen yksityisten yritysten hoidet-taviksi. Ulkoistettuihin palveluihin on kuulunut armeijan kul-jetuksia, majoitushuolto, ruokahuolto, vaatehuolto, rakennus-toiminta ja turvallisuuspalveluja. Suurimmat alihankkijatoi-mijat ovat olleet yhdysvaltalaiset Halliburton-konserni, ESSI-yhtiöt sekä Halliburtonin tytäryhtiö KBR. Alihankintasopi-mukset ovat perustuneet kaavaan, jossa yritykset ovat lisän-neet omiin kuluihinsa 2–7 prosentin voitto-osuuden. Toisin sanoen, mitä enemmän yritykset tuhlaavat rahaa, sitä enem-män ne tekevät voittoa. Näitä sotateollisuusyrityksiä on myös epäilty vahvasti toimintojensa ylilaskutuksesta. Laajamittai-nen ulkoistamistoiminta on saanut osakseen kritiikkiä, sillä Bushin hallinnon varapresidetti Dick Cheney oli Halliburton-yhtiön entinen johtaja ja suuri osakkeenomistaja. ESSI-yhtiön omistuksen takana oli puolestaan presidentti George W. Bushin isän nuorempi veli William Henry Trotter Bush, joka omisti muiden yhtiöidensä kautta myös huomattavan osan Halliburtonista. Mainituissa sota-alihankintayhtiöissä on työskennellyt yli 180.000 ihmistä eli enemmän kuin USA:lla on ollut Irakissa sotilaita.

    Syyskuussa 2007 Irakin sisäministeriö perui ensimmäisen kerran toimiluvan yhdysvaltalaiselta Blackwater-turvallisuusyhtiöltä, jonka työntekijöiden syytettiin ampuneen siviilejä Bagdadissa. Irakin sisäministeriö kertoi asettavansa vastaisuudessa syytteeseen kaikki ulkomaiset urakoitsijat, joiden todetaan käyttäneen liiallista voimaa välikohtauksissa. YK:n päätöslauselma antaa USA:n miehitysjoukoille syy-tesuojan, mutta Irakin sisäministeriön tiedottajan mukaan syytesuoja ei koske yksityisiä turvallisuusyhtiöitä. Irakissa on toiminut kymmeniä tuhansia yksityisten yhdysvaltalaisten turvallisuusyhtiöiden työntekijöitä, joista monet ovat suorit-taneet aiemmin sotilaille kuuluneita tehtäviä.

    Bushin hallinto aloitti toimet Irakin ”jälleenrakentamiseksi” heti sodan päättymisestä ilmoittamisen jälkeen toukokuussa 2003. Irakin valtion öljynmyyntituloista USA:han lennätetty varallisuus palautettiin Irakiin käteisenä käytettäväksi maan jälleenrakentamiseen. Jälleenrakennusurakat jaettiin liittouman  valitsemille rakennusurakoitsijoille. Valtaosa urakoitsijoista oli yhdysvaltalaisia ja kytköksissä Bushin hallintoon. Vain kaksi prosenttia maahan myönnetyistä jälleenrakennusurakoista jaettiin irakilaisyrityksille. Kun öljytuloista maksettava jälleenrakennus on hyödyttänyt kaikkia muita kuin irakilaisia, ovat työttömyys, epävarmuus ja suoranainen suuttumus lietsoneet uusia levottomuuksia. (Eräiden arvioiden mukaan Irakin valtion tileiltä olisi vuosina 2003–2005 hävinnyt rahaa yli 20 miljardia dollaria.)

    Alun toimien jälkeen jälleenrakennus on ollut heikkoa. Ih-misten yleinen elintaso Irakissa on romahtanut sotaa edeltä-vään aikaan verrattuna. Julkisia palveluja tai vesi- ja sähkö-huoltoa ei ole saatu toimimaan. Lasten aliravitsemus on li-sääntynyt ja koulunkäynti vähentynyt vuoden 2005 jälkeen.

    USA:n valtiontalouden tarkastusvirasto jätti syyskuussa 2007 senaatille raportin, jossa todetaan USA:n toteuttaman Irakin jälleenrakentamis- ja vakauttamisohjelman jääneen suurelta osin toteutumatta. Valtaosassa suunnitelman ohjelmakohdista ei ollut edistytty.

    Irakin jälleenrakennuksessa Bushin hallinto suosi mieluummin lyhyitä korkean profiilin hankkeita kuin pitkävaikutteisia projekteja. Kun Saddam Husseinin hallinto lakkautettiin, 30.000 virkamiestä Irakin eri hallinnon tasoilta sai potkut. Poliittisen puhdistuksen nimissä menetettiin paljon korvaa-mattomaksi osoittautunutta tietoa ja kokemusta. Vaikka val-tionyhtiöiden yksityistämistä ei ole saatettukaan vielä lop-puun, moni on kokenut USA:n tyrkyttämän ”liberaalin talou-den” Irakiin soveltumattomaksi. Poliittisen ideologian kautta pakotettu ”talouden liberalisointi” on aiheuttanut maassa myös kulttuurisia ongelmia.

    Televisioyhtiö Al-Jazeeran mukaan Irakin jälleenrakennukseen tarkoitetut varat ovat joutuneet yhdysvaltalaisyritysten haltuun. Noiden yritysten toiminta on raporttien mukaan ollut tuloksetonta. Kyseisiä yrityksiä on myös syytetty korruptiosta ja varojen väärinkäytöstä. Irakilaisyritykset ovat saaneet vain kaksi prosenttia jälleenrakennusurakoista. Al-Jazeeran mukaan Irakin valtion öljyvaroja ja tuloja hallinnoiva väliaikaishallitus on hävittänyt suuria summia Irakin öljytuloista.

    Kun USA:n hyökkäyksestä Irakiin oli keväällä 2008 kulunut viisi vuotta, Irakin tilanne oli luisunut lähelle täyttä sisällisso-taa. Eri uskontokuntien ja etnisten ryhmien jako oli jakanut maan jyrkästi kolmeen osaan: shiiamuslimeihin ja sunnimus-limeihin sekä pohjoisen kurdialueisiin.
     
    Yksi merkittävimmistä Bushin hallinnon julkilausumista pe-rusteista sodalle Irakia vastaan olivat Saddam Husseinin joukkotuhoaseillaan muodostama uhka. Liittouman puolus-tamina syinä hyökkäykselle olivat esimerkiksi Irakin toistuva niskurointi YK:n joukkotuhoaseita koskevia päätöslauselmia (erityisesti päätöslauselma 1441) vastaan, Irakin rahallinen tuki palestiinalaisille itsemurhapommittajille, epäilyt yhteyk-sistä al-Qaidaan sekä humanitaariset syyt. Mainittuja perus-teita vastaan on esitetty lukuisia vastaväitteitä. Sodan oikeu-delliset perusteet on kyseenalaistettu huomauttamalla, ettei mikään YK:n päätöslauselma anna oikeutta voimankäyttöön ja että turvallisuusneuvoston päätöslauselmia vastaan nisku-roivat myös eräät USA:n liittolaisvaltiot, joita Bushin hallinto tuki niin poliittisesti kuin rahallisestikin. Irakin hallinnolla ei ollut milloinkaan todettu olleen merkittäviä yhteyksiä al-Qaidaan. Humanitaarisia syitä ei ollut käytetty sodan perus-teina ennen kuin Irakiin hyökkäyksen jälkeen kävi ilmi, ettei Irakilla todellakaan ollut joukkotuhoaseita.

    Sotaa vastustettiin Suomessa muun muassa järjestämällä Suomen itsenäisyyden historian suurimpiin kuuluvia mielen-osoituksia. YK:n silloisen pääsihteerin Kofi Annanin ja YK:n asetarkastusryhmää johtaneen Hans Blixin mukaan Irakin sota oli laiton. Useiden kriitikoiden mukaan öljy ja yhdysval-talaisjoukkojen siirtäminen pois Saudi-Arabiasta olivat Irakin sodan motiiveja. Tasavallan presidentti Tarja Halonen totesi puheenvuorossaan YK:n yleiskokouksen 59. istunnossa (New York 21.9.2004) Irakin sodasta seuraavaa:

    "Irakin sodan alla kansainvälinen yhteisö kuitenkin epäonnis-tui. Keskenään ristiriitaiset kansalliset edut ohittivat yhteisen tahdon. Ei sitouduttu riittävästi toimimaan turvallisuusneu-voston päätöslauselmien mukaisesti. Osa jäsenkunnasta tur-vautui voimatoimiin, jotka eivät olleet kansainvälisen oikeu-den mukaisia." ("Before the war in Iraq, the international community failed, however. Conflicting national interests prevailed over common will. There was not enough commit-ment to act within the boundaries of Security Council resolu-tions. Some nations resorted to use of force, which was not compatible with international law.")
     
    Irakilla on mittavat maaöljyreservit. Maailmanlaajuisen öljy-huipun on arvioitu tulevaisuudessa kasvattavan myös Irakin öljyesiintymien geopoliittista merkitystä. Väitetään, että Lähi-idän turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta katsottuna suu-rimman hyödyn Bushin hallinnon sotatoimista Irakia vastaan on saanut Israel. Se on vaatinut retoriikassaan USA:ta jatka-maan Lähi-idän operaatioitaan hyökkäyksellä Iraniin.
    Sota on aiheuttanut paljon polemiikkia ja skandaaleja. Esi-merkiksi Britannian kansalaiset ovat kyseenalaistaneet pää-ministeri Tony Blairin innokkaan sotaan osallistumisen tar-koitusperät ja syyt.

    Paavi Johannes Paavali II ja hänen seuraajansa paavi Bene-dictus XVI ovat kumpikin tuominneet Irakin sodan. Irakin sodan vastustajiin ovat kuuluneet myös anglikaanien johtaja, Canterburyn arkkipiispa Rowan Williams, Moskovan patri-arkka Aleksei II, Kirkkojen Maailmanneuvosto ja Amerikan kirkkojen neuvosto.

    Lokakuussa 2008 julkaistujen arvioiden mukaan Irakin sota oli tullut maksamaan USA:lle siihen mennessä yli tuhat miljardia dollaria (noin 820 miljardia euroa).

    Helmikuun 26. päivänä 2009 presidentti Obama kertoi julkisesti USA:n joukkojen vetämisen Irakista tapahtuvan seuraavassa aikataulussa: (1) elokuun loppuun 2010 mennessä kaikki taistelujoukot (combat forces) pois Irakista; (2) loputkin yhdysvaltalaiset (neuvonantajat; advisers) ulos Irakista vuoden 31.12.2011 mennessä.

    USA:n taisteluoperaatiot päättyivät virallisesti elokuussa 2010. USA:n sotilaat palasivat kotimaahansa ja USA lopetti sotatoimet. Seuraavana vuonna (2011) myös Britannian joukot lähtivät maasta. Maahan jäi silti 50 000 yhdysvaltalaisarmeijaan kuuluvaa jälleenrakennus- ja neuvontatehtäviin. Kaikki yhdysvaltalaisarmeijaan kuuluneet poistuivat Irakista vuoden 2011 lopussa.

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: Tapaus USA
    « Vastaus #4 : Maaliskuu 24, 2014, 11:29:09 ap »
  •   +1
  • Kidutusta Abu Ghraibin vankilassa

    Bushin hallinnon toimenpiteistä alkunsa saanut Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaali paljastui suurelle yleisölle televisiolähetyksessä huhtikuussa 2004. Tuolloin '60 Minutes II'-ohjelma julkisti yhdysvaltalaisten sotilasvanginvartijoiden ottamia valokuvia vankien pahoinpitelyistä ja kidutuksista irakilaisessa Abu Ghraibin vankilassa. Vankilaan teljettyjä vankeja oli kidutettu esimiesten määräyksestä tai oma-aloitteisesti. Tapahtumista levisi valokuvia internetiin, mikä aiheutti maailmanlaajuisen kohun.

    Abu Ghraibin vankila-alue sijaitsee Irakissa 32 kilometriä länteen Bagdadista. Vankilakompeksin rakensi brittiläinen urakoitsija 1960-luvulla. Vankila-alue on pinta-alaltaan 1,15 neliökilometriä. Koalition joukkojen miehitettyä Irakin van-kilan nimeksi annettiin Baghdad Central Confinement Facili-ty (BCCF). Liittouman johdolla vankilassa säilytettiin jopa 7.000 vankia. Vankilaa valvoi yksi sotilaspoliisipataljoona. Times-lehden mukaan vankila suljettiin elokuussa 2006 ja tyhjä vankilarakennus luovutettiin irakilaisille.

    Tammikuussa 2004 USA:n armeijan sotilaspoliisi, kersantti Joseph Darby sai haltuunsa cd-rom -levyn, jolle oli tallennettu valokuvia vankien kidutuksista. Hän ilmoitti kuvista esi-miehilleen, jolloin liittouman komentaja, kenraaliluutnatti Ricardo Sanchez määräsi asiasta tutkinnan. Kenraalimajuri Antonio Taguba luovutti 4. huhtikuuta (2004) tutkinnasta laaditun 53-sivuisen raportin, joka määrättiin salaiseksi.

    Taguban raportin valmistuttua 17 sotilasta, mukaan lukien laitoksen aiempi johtaja, prikaatinkenraali Janis Karpinski, vapautettiin palveluksesta. Taguba nimesi myös muita sotilai-ta, mutta skandaalin tultua julki osa nimetyistä sotilaista oli edelleen työssä vankilassa.

    Sotilaita on syytetty ja tuomittu lyhytmittaisiin vankeusran-gaistuksiin vankien pahoinpitelystä, kiduttamisesta ja nöy-ryyttämisestä. Vankeja oli muun muassa pakotettu syömään ruokansa wc-pöntöstä ja riisumaan kaikki vaatteensa, pelotel-tu sotilaskoirilla, uhattu ampumisella sekä lyöty ja potkittu. Lisäksi islaminuskoisia vankeja oli pakotettu juomaan alko-holia ja syömään sianlihaa. Julkisuudessa on liikkunut tietoja myös USA:n tiedusteluelinten suorittamista kirjaamattomista pidätyksistä ja vartijoille annetuista kidutusta koskevista oh-jeista. Virallisen selityksen mukaan ihmisoikeusloukkaukset olivat yksittäisten sotilaiden suorittamia, mutta on väitetty, että kidutustoimet olivat saaneet varsin korkean tason hyväk-synnän.

    Bushin hallinnon puolustusministerin Donald Rumsfeldin mukaan kidutuksista on olemassa lisätodisteita, joita ei ole näytetty yleisölle. The New Yorkerin tutkiva journalisti Sey-mour Hersh on väittänyt miesvankeja pakotetun homoseksu-aaliseen seksiin. Bushin hallinto ei  julkaissut kysymyksessä olevia videonauhoja.

    Tapaus sai kansainvälistä huomiota 60 Minutes II -ajankohtaisohjelman julkaistua vankilasta otettuja valokuvia. Valokuvista tunnistettiin ainakin sotamies Lynndie England ja armeijan reserviläinen (spesialisti) Charles Graner. Valo-kuvia julkaistiin tiedotusvälineissä ympäri maailman. Vankilan vankeja oli kuvattu häpeällisissä tilanteissa, ja eräissä kuvissa esiintyi hymyileviä sotilaita.

    Toukokuun 19. päivänä 2004 erikoissotaoikeus tuomitsi Je-remy Sivitsin vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen. Li-säksi hänet alennettiin sotilasarvossa ja erotettiin armeijasta hänen tunnustettuaan syyllisyytensä. Syyskuun 11. päivänä (2004) spesialisti Armin Cruz 325. tiedustelupataljoonasta tuomittiin kahdeksan kuukauden pituiseen vankeusrangais-tukseen. Hänet myös alennettiin sotilasarvossa ja erotettiin armeijasta.

    Lokakuun 20. päivänä (2004) ylikersantti Ivan Frederick tun-nusti syyllisyytensä salaliittoon, pahoinpitelyyn ja vankien väärinkohteluun vapautuakseen muista syytteistä. Hänet tuo-mittiin kahdeksan vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen, palkan menetykseen, armeijasta erottamiseen ja sotilasarvon alentamiseen. Maavoimien reservisotilas Lynndie England tuomittiin 26. syyskuuta 2005 yhdestä suunnitelmasta koh-della sotavankeja epäinhimillisesti (conspiracy to maltreat prisoners), neljästä sotavankien epäinhimillisestä kohtelusta (maltreatment of prisoners) ja yhdestä epäsiveellisestä teosta (indecent conduct) yhteensä kolmen vuoden pituiseen vanke-usrangaistukseen. Lisäksi England erotettiin USA:n maavoi-mista. Hänet päästettiin ehdonalaiseen vapauteen 1.3.2007.

    Irakin sodan puolesta puhuneista henkilöistä monet ovat myöhemmin kääntyneet sitä vastaan. Yksi heistä on Canyon Porter, Irakissa palvellut sotilas USA:n Texasista. Hänen mielestään sota on ollut täydellinen virhe (ks. Susanna Kupa-rinen & Lotta Vornanen: Canyon Porter. Voima 3/2007).

    Vuonna 2001 Porter oli kaksikymmentävuotias. Hän oli opis-kellut lääketiedettä Abilenen kristillisessä yliopistossa yli kaksi vuotta, mutta tulevaisuus tuntui epäselvältä. Porterin aikomuksena oli lähteä valmistuttuaan Afrikkaan lähetys-saarnaajaksi. Suunnitelma petti, kun Porter lakkasi uskomasta Jumalaan. Porter tahtoi nähdä maailmaa ja saada uusia koke-muksia, joten armeija tuntui hyvältä ajatukselta. Hänen mo-lemmat vanhempansa olivat käyneet armeijan.
     
    Kun iskut World Trade Centeriin tapahtuivat 11.9.2001, Por-ter oli Dallasissa. Hän värväytyi USA:n armeijaan kaksi päi-vää iskujen jälkeen ja päätyi yhteensä viideksi kuukaudeksi Irakiin. Armeijassa Porter tutustui ensimmäisen kerran köyhiin ihmisiin ja oivalsi, miten heikko USA:n sosiaaliturvajär-jestelmä oli. Vaarallisimpiin ja epämiellyttävimpiin tehtäviin ajautuivat usein ainoastaan kaikkein köyhimmät. Tämä johtui siitä, että mainituista tehtävistä maksettiin eniten.
     
    Koulutusjakson jälkeen vuoden 2002 elokuussa Porter lähe-tettiin Saksaan Wiesbadenin tukikohtaan. Maaliskuun 20. päivänä 2002 USA lähetti ensimmäiset hävittäjänsä Irakin ilmatilaan. Porter määrättiin Irakiin 30.10.2003, palvelus-paikkana Abu Ghraibin vankila. Porter työskenteli Abu Ghraibissa tiedustelutehtävissä ja pääasiassa tietokoneen pa-rissa. Työhön kuului kuulusteluista kertyneen aineiston ke-rääminen ja erittely.
     Erään kerran kuulustelijat ottivat kohteekseen yhden henki-sesti jälkeenjääneen nuorukaisen. Tämä ei tiennyt mitään, mutta kuulustelijat päättivät hauskuttaa itseään. Toinen kuu-lustelijoista karjaisi pojalle: ”Sinulla on liian mukavaa, nouse ylös!” Poika pakotettiin riisuutumaan alastomaksi ja häntä kiellettiin peittämästä sukupuolielimiään. Alastomuus on ira-kilaisessa kulttuurissa arkaluonteinen asia. Tilanteesta teki entistä nöyryyttävämmän naiskuulustelijan läsnäolo.

    Poikaa seisotettiin. Kuulustelija ei ollut tyytyväinen: ”Sinulla on vieläkin liian mukavaa.” Poika laitettiin käsirautoihin. Hän tärisi pelosta. Tuossa vaiheessa Porter kysyi kuulustelijoilta, miksi he toimivat kuvatulla tavalla. Naiskuulustelija vastasi: ”Ainahan me toimimme näin.” Silloin Porter alkoi ajatella, ettei tämä ollut oikein. Poika tärisi pelosta ja kylmästä. Nainen sanoi hänelle, että ”ai, sinulla on kylmä” ja käänsi ilmastoinnin täysille.

    Poika pakotettiin kävelemään alastomana selliin, ainoastaan pää oli peitetty mustalla hupulla. Matkaa oli 200–300 metriä ja Irakissa on öisin kylmä. Siinä vaiheessa poika itki ja rukoili, että saisi laittaa vaatteet päälleen. Pyyntöön ei suostuttu. Vankilan pihalla oli teräviä kiviä. Poika loukkasi itsensä vä-littömästi. Koska poika oli käsiraudoissa, Porter pyysi varti-joilta, että saisi auttaa häntä suojaamaan edes jalkansa. Tähän suostuttiin.
     
    Eräs sotilaspoliisi sattui näkemään, mitä tapahtui ja keskeytti rääkkäämisen. Hän teki ilmoituksen mainitunlaisista 'kuulus-telukeinoista'. Myöhemmin tapausta alettiin tutkia. Porter vannoi todistajanvalan ja kertoi, mitä oli nähnyt. Viranomais-ten mielestä oli turha rangaista ketään. Kuulustelijat saivat siirron toiselle osastolle toisiin tehtäviin.

    Kun Abu Ghraibin kidutuskuvat paljastuivat 60 minuuttia -televisio-ohjelmassa huhtikuussa 2004, Porter oli Wiesba-denissa, jossa hän palveli armeijasta vapautumiseensa saakka. Armeijan johto kehotti kaikkia sotilaita vaikenemaan tapah-tumista toimittajille. Porter oli toinen kahdesta ensimmäisestä, jotka avasivat suunsa toimittajille Abu Ghraibin tapahtumista. He säästyivät sanktioilta, koska he onnistuivat pysyttelemään nimettöminä.

    Eräs kersantti puhui omalla nimellään. Viikko sen jälkeen hänet alennettiin jostakin mitättömästä syystä. Hänellä oli korkea turvallisuusluokitus ja vuosien mittava ura. Hän me-netti kaikki etuisuutensa, pelkästään palkkoina yli 200.000 dollaria, ja sai siirron toisiin tehtäviin. Hänen uuteen työnku-vaansa kuului muun muassa valvoa kaasunaamareiden hy-gieniaa.

    Kun oikeudenkäynnit myöhemmin alkoivat, myös Porter toimi todistajana. Hänen toimistohuoneensa sijaitsi Abu Ghraibissa samassa rakennuksessa kuin sellit. Porter näki, mitä vangeille tehtiin. Pahimpien raakuuksien takana olivat useimmiten sotilaspoliisit, jotka toimivat myös vanginvartijoina.

    Osa vanginvartijoista oli päästään sekaisin. He riisuivat yöaikaan vankeja alasti ja pakottivat heidät seisomaan laatikoiden päällä. Vankeja käskettiin muun muassa pitämään kädet suorina ja roikottamaan pulloja molemmissa käsissä. Kun rasitus kävi ylivoimaiseksi ja pullot tippuivat, vangeille huudettiin ja heidät pakotettiin punnertamaan tai kierimään maassa.

    Sitä pidettiin hauskana ja viihdyttävänä. Tapahtumat toistuivat melkein joka ilta. Vankeja saattoi nähdä sellien ulkopuolella alastomana hyppelemässä tai laulamassa USA:n kansal-lislaulua. Tällainen toiminta oli spontaanisti tapahtuvaa ajanvietettä ja suurin osa sotilaista tiesi siitä. Se ei ollut suoranaisesti laitonta, vaikka jokainen tiesi sen olevan väärin.

    Abu Ghraib on malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun ihmiset menettävät kosketuksensa todellisuuteen. Porter oli järkyttynyt tavasta, jolla vankeja kohdeltiin. Mutta jos hän olisi lähtenyt Irakista kesken palveluksen, hän olisi voinut joutua vankilaan.

    Porterin todistajanlausunnon yhteydessä hänelle näytettiin kuvia Abu Ghraibista; kuvat olivat todella sairaita. Jälkeenjäänyt mies kierimässä omassa ulosteessaan, valotikkuja  irakilaisen miehen peräaukossa, yhdysvaltalainen sotilas esitti harrastavansa seksiä kuolleen vuohen kanssa, avattu ruumispussi ja kuollut irakilainen, jonka vieressä poseerattiin peukut pystyssä.

    Charles Graner -niminen sotilas näytti julkisuuteen vuotaneissa kuvissa kaikista pahimmalta, joten hän sai kovimman rangaistuksen. Hänestä tehtiin syntipukki. Granerin esimies Ivan ’Chip’ Fredrick todisti Graneria vastaan. Tosiasiassa Fredrick oli isompi tekijä kuin Graner ja lisäksi vastuussa alaisistaan. Fredrick esiintyi kaikista pahimmissa kuvissa, mutta nämä kuvat eivät päässeet julkisuuteen. Ne katosivat.

    Rangaistukset määräytyivät suhteessa julkisuuteen päässeiden kuvien shokkivaikutukseen, eivät todellisiin tapahtumiin. Bushin hallinto tarvitsi syntipukkeja, mutta tärkeintä oli saada juttu mahdollisimman nopeasti pois alta. Muu maailma kuvitteli, että juttu oli selvitetty ja oikeus tapahtunut.

    Porter vapautui armeijasta 1.6.2006. Armeijasta vapauduttuaan hän ei ollut valmis palaamaan USA:han vaan siirtyi asumaan Viroon, jossa hän on opiskellut kansainvälisiä suhteita Tallinnan Concordia Audenteksen yliopistossa.

    Canyon Porter on ilmoittanut haluavansa varoittaa kaikkia, jotka miettivät Irakiin lähtemistä: älä tee sitä missään olosuhteissa. Porterin mielestä öljybisnes oli sodan pääasiallinen syy. Sen vuoksi hän ei ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi vaarantaa henkensä öljybisneksen vuoksi. ”Kaksi ystävääni kuoli siellä ja serkkuani ammuttiin siksi, että Bush ja hänen lähipiirinsä voisivat tehdä rahaa.”

    ”Amerikkalaiset menivät sotaan luullen, että Saddam Husseinilla olisi käytössään joukkotuhoaseita. Kaikki mitä ihmisille on kerrottu, perustuu suureen valheeseen.”
     
    Guantánamo Bay Detention Camp

    Guantánamo Bay (lyhenne: GTMO tai Gitmo) on 116 neliökilometrin kokoinen USA:n laivastotukikohta Kuubassa Guantánamon lahden rannalla, lähellä Guantánamon kaupunkia.

    Tukikohta perustettiin vuonna 1898 USA:n otettua Kuuban hallintaansa sodassa Espanjaa vastaan. USA vuokrasi tuki-kohdan vuonna 1903 itsenäistyneeltä Kuuban valtiolta 2.000 kultadollarilla vuodessa (nykyrahassa noin 4.000 USA:n dollaria). Sopimus tehtiin vuoden 1903 perustuslain lisäyksen nojalla, johon sopimukseen Kuuban oli suostuttava miehitys-joukkojen poistamiseksi maasta. Lisäys teki Kuuban itsenäisyydestä lähinnä nimellisen, ja sopimusta vastustettiin monissa kansannousuissa, jotka USA:n armeija kukisti lisäyksen suomalla oikeudella.

    Vuoden 1959 valtaantulonsa jälkeen Fidel Castro kieltäytyi vastaanottamasta maksuja (vuoden 1959 maksua lukuun ottamatta) väittäen sopimusta laittomaksi. Vuoden 1969 jälkeen Kuuban hallitus on todennut kannanottonsa perustuvan vuonna 1969 solmittuun valtiosopimusoikeutta koskevaan Wienin yleissopimukseen, jonka mukaan pakolla tai uhkaamalla tehdyt valtiosopimukset ovat laittomia.

    USA ja Kuuba ovat tehneet sopimuksen tukikohtaan loikanneiden henkilöiden palauttamisesta. Kuuba puolestaan palauttaa sellaiset USA:sta paenneet henkilöt, jotka ovat syyllistyneet rikoksiin tukikohdan alueella. Kuuban hallinto on katkaissut veden tukikohdasta ja pakottanut sen valmistamaan oman juomavetensä. Tukikohdassa käy töissä muutamia kuubalaisia, jotka ylittävät tukikohdan rajan töihin mennessään, mutta Kuuba ei salli uusien työntekijöiden palkkaamista Kuubasta.

    Tammikuusta 2002 lukien Guantánamon tukikohdassa on säilytetty yhteensä 775 vangittua henkilöä, jotka edustavat 42 eri kansalaisuutta. Suurin osa vangeista on vangittu Afganis-tanissa, mutta joukossa on myös muun ohella Bosniassa ja Pakistanissa vangittuja. Noin kaksi kolmannesta vangituista henkilöistä on ollut peräisin Afganistanista ja arabimaista, kuten Saudi-Arabiasta ja Jemenistä, mutta joukossa on ollut myös lukuisten Euroopan valtioiden, kuten Ranskan, Britannian ja Venäjän federaation sekä Kiinan ja Australian kansalaisia.

    Guantánamon vankileirille tuotiin ensimmäiset vangit tammikuun 10. päivänä 2002 Afganistanista. Vangittuihin ovat kuuluneet muun ohella pääesikunnan päällikkö Mullah Mohammed Fazil, tiedustelu-upseerit Abdul Haq Wasiq ja Gholam Ruhani sekä Pakistanin suurlähettiläs Abdul Salam Zaeef.

    Vankeja pidettiin aluksi Camp X-Ray -leirissä, joka korvattiin pysyvämmällä Camp Deltalla vuonna 2003. Leiri oli pitkään 'musta aukko'; Pentagon ei esimerkiksi ilmoittanut edes sitä, keitä vankileirille oli sijoitettu, ei myöskään vankien lu-kumäärää. Nuo tiedot saatiin selville vasta vuonna 2006 Freedom of Information Actiin pohjautuvan oikeudenkäynnin jälkeen. Tuolloin ei kuitenkaan julkaistu nimilistaa vangituista. Sen sijaan julkistettiin noin 6.000 sivua aineistoa vankileirillä suoritetuista kuulusteluista, joista muun muassa internetin kautta toimivat vapaaehtoiset tutkijat poimivat vangittujen nimet.

    Ensimmäinen erä vankeja vapautettiin Guantánamon vanki-leiriltä lokakuussa 2002. Tammikuussa 2004 USA vapautti leiriltä kolme 13-15-vuotiasta lasta ja palautti heidät Afganis-taniin. Vuonna 2006 leiriin tuotiin 14 uutta vankia, muun ohella 11.9.-iskuista syytetty Khalid Sheikh Mohammed. Syyskuussa 2007 Guantánamon vankileirillä oli jäljellä 340 vankia ja vuoden 2008 toukokuussa 270 vankia.

    Guantánamon joulukuussa 2006 avattua uutta osastoa on pi-detty jopa pahempana kuin vanhoja osastoja. Näin on todettu Amnesty Internationalin 5.4.2007 julkistamassa raportissa. Leiri 6:n nimellä tunnetulla uudella turvallisuusosastolla van-git ovat viettäneet 22 tuntia vuorokaudesta ikkunattomissa terässelleissä eristyksissä muusta maailmasta.

    Amnesty International on vaatinut leirin sulkemista. Amnesty International on vaatinut lisäksi joko puolueettoman oikeu-denkäynnin järjestämistä leirillä vangittuina pidetyille tai heidän vapauttamistaan.

    Noin 80 prosenttia Guantánamon 385 vangista on pidetty eristyksissä. Turvatoimia leirillä tiukennettiin vankien nälkä-lakon ja kolmen itsemurhan jälkeen kesäkuussa 2006.

    Amnesty International on vaatinut, että puolueettomien ter-veydenhuollon ammattilaisten on päästävä leirille selvittä-mään vankien terveydentilaa. Myös riippumattomien ihmis-oikeusjärjestöjen ja YK:n asiantuntijoiden vierailut olisi Am-nesty Internationalin mukaan sallittava.

    (http://www.amnesty.fi/uutishuone/tiedotearkisto/ 2007/amnesty-guantanamon-uusi-osasto-pahempi-kuin-entiset/)

    Bushin hallinto luokitteli Guantánamon vankileirillä pidetyt vangit "laittomiksi taistelijoiksi", jottei heillä olisi lailliselle taistelijalle kuuluvaa sotavangin asemaa, mikä olisi taannut heille Genèven sopimuksen mukaiset oikeudet. 'Laittoman taistelijan' käsitettä ei ole aikaisemmin ollut olemassa. Järjes-telyllä pyrittiin luomaan oikeustila, jonka vallitessa ei olisi välttämätöntä noudattaa kiinni otettujen osalta minkään maan lakia tai kansainvälistä sopimusta. Ensimmäisinä viitenä vuo-tena vain kymmenen vankia sai rikossyytteen.

    Guantánamon lahden tukikohdan laillinen asema on erikoi-nen, koska se sijaitsee Kuuban alueella. Bushin hallinnon mukaan vankileirillä pidetyillä vangeilla ei ollut sen vuoksi USA:n perustuslain takaamia oikeuksia. Väite on varsin outo, kun otetaan huomioon, että USA:n laivastotukikohdassa nou-datetaan normaalisti USA:n lakeja.

    USA:n korkein oikeus on antanut Guantánamon vankileirin ja sen vankien osalta kolme tuomiota, joiden kaikkien lopputulos merkitsi tappiota Bushin hallinnolle. Vuonna 2004 korkein oikeus päätti, että liittovaltion tuomioistuimilla oli toimivalta tutkia vangitsemisten laillisuutta. Vuonna 2006 korkein oikeus päätti, ettei presidentillä (Bush) ollut oikeutta määrätä "vihollistaistelijoita" sotaoikeuksiin. Bushin hallinto vastasi molemmilla kerroilla lainsäädännöllä, joka rajoitti tapausten oikeuskäsittelyä. Vuoden 2006 The Military Commissions Act poisti vankien habeas corpus-oikeuden ja perusti sotilastuomioistuimet tuomitsemaan vangit, joilla ei ollut USA:n kansalaisuutta.

    Kesäkuussa (12.6.) 2008 USA:n korkein oikeus kumosi pe-rustuslain vastaisena vuoden 2006 sotilaskomissiolain kohdan, jossa vangituilta evättiin habeas corpus-oikeus valittaa omasta vangitsemisestaan liittovaltion tuomioistuimiin.

    Useat ihmisoikeusjärjestöt ovat vuosien mittaan ilmaisseet huolensa Guantánamon vankileiristä sekä siellä suoritetuista ihmisoikeusloukkauksista ja -rikoksista.

    Vapautuneet vangit ovat kertoneet jatkuvista pahoinpitelyistä, unen estämisestä, sitomisesta luonnottomiin asentoihin, lää-kitsemisestä, silmien peittämisestä, seksuaalisesta nöyryytyk-sestä sekä muusta fyysisestä ja psyykkisestä väkivallasta. Bushin hallinto pyrki kiistämään väitteet. Washington Postin saamien asiakirjojen mukaan Pentagon (USA:n puolustusmi-nisteriö) oli sallinut unen kieltämisen, altistuksen kylmälle ja kuumalle sekä kirkkaille valoille ja kovalle musiikille kuulus-telujen aikana. Ainakin kolmen vangin on väitetty tehneen Guantánamon vankileirillä itsemurhan hirttäytymällä. Monet vangeista ovat olleet nälkälakossa, ja heitä oli (Bushin hallin-non kaudella) pakkosyötetty.
     
    Yhdistyneiden kansakuntien (YK) teettämässä vankileiriraportissa on päädytty suosittamaan Guantánamon vankileirin sulkemista. Myös Euroopan unioni on päätynyt samalla kannalla. Marraskuussa 2008 Barack Obama lupasi CBS:n '60 Minutes'-ajankohtaisohjelmassa pitää kiinni aikeestaan sulkea leiri. Time-lehden haastattelussa joulukuussa 2008 hän tarkensi, että Guantánamon sulkeminen kuului hänen kahden ensimmäisen presidenttivuotensa tavoitteisiin. Presidenttinä Barack Obama (astui virkaansa 20.1.2009) päätti ensi töikseen Guantánamon vankileirin sulkemisesta niin pian kuin se oli käytännössä mahdollista ja joka tapauksessa tammikuuhun 2010 mennessä. (Aikataulusta on jouduttu olosuhteiden pakosta tinkimään.) Obaman hallinto on sitoutunut siihen, ettei USA käytä kidutusmenetelmiä terroristiepäiltyjen kuu-lusteluissa. Kuulustelijoiden on toimittava Genèven sopimuk-sen mukaisesti.

    Passitus Guantánamo Bayn tukikohdan pidätyskeskukseen on Amnesty Internationalin vuonna 2006 julkistetun raportin mukaan merkinnyt tuomiota elinikäiseen kärsimykseen, tus-kaan ja häpeään. Osa Guantánamossa pidettävien vankien omaisista ei ole tiennyt, missä heidän omaisensa olivat tai olivatko he edes elossa. Joidenkin vankien omaiset olivat tienneet, että USA piti tai oli pitänyt heidän sukulaisiaan vangittuina, mutta he olivat kuulleet vain vähän (tai eivät mi-tään) Guantánamon vankileiriltä.

    Amnesty Internationalin raportti on osoittanut, että tuska ja häpeä eivät rajoittuneet ainoastaan Guantánamon pidätyskes-kuksen sisäpuolelle. Monet Guantánamosta muualle siirre-tyistä vangeista olivat joutuneet vainon ja mielivaltaisten pi-dätysten kohteiksi. Perheidensä ja ystäviensä luo päässeet kärsivät vankeusajan vuoksi yhä edelleen fyysisistä ja henki-sistä oireista. He joutuvat lisäksi kantamaan koko loppuelä-mänsä ”vihollistaistelijan” – tai George W. Bushin sanoin ”pahoista pahimman” - leimaa.

    Amnesty Internationalin raportin mukaan useat vangit olivat yrittäneet Guantánamossa itsemurhaa, koska he eivät kestäneet kidutusta, vankilan olosuhteita ja tilanteen epämääräi-syyttä.

    Guantanámossa pidettiin Amnesty Internationalin tietojen mukaan vankeina yhdeksää miestä, joiden USA ei enää usko-nut olevan ”vihollistaistelijoita”. Heitä säilytettiin vankileirillä, koska heitä ei voitu palauttaa kotimaahansa, jossa he jou-tuisivat vainon kohteeksi. USA tai mikään muukaan valtio ei ollut suostunut ottamaan vastuuta mainittujen miesten tilan-teesta.

    Amnesty International on vaatinut raportissaan USA:n (Bushin hallinnon) viranomaisia julkaisemaan listan Guantánamon pidätyskeskuksessa tai muualla pitämistään vangeista, nostamaan syytteen Guantánamon vankeja vastaan tai vapauttamaan heidät, sulkemaan Guantánamon ja avaamaan kaikki pidätyskeskukset riippumattomille tarkkailijoille sekä tutkimaan kaikki syytökset USA:n hallussa olevien vankien kidutuksesta ja pahoinpitelystä.
    *
    Kesäkuussa 2013 USA:n korkein oikeus on antanut pyynnöstä The New York Timesille ja Miami Heraldille listan Guantánamon vangeista, jotka siellä vielä ovat. Heitä on 166, joista puolet voitaisiin vapauttaa heti, jos joku valtio suostuisi heidät vastaanottamaan. Toisaalta siellä on 46 eri kansallisuuteen kuuluvaa vankia, joita vastaan ei voi nostaa syytettä, koska heitä vastaan saatu näyttö perustuu kidutukseen. Heitä ”ei voi näillä näkymin elinaikanaan vapauttaa, koska heitä pidetään vaarallisina ja Yhdysvaltain kongressi on kieltänyt vankien tuomisen liittovaltion maaperälle”.
    *
    Useat ihmisoikeusjärjestöt ovat ilmaisseet huolensa leirin tapahtumista. Vapautuneet vangit ovat kertoneet jatkuvista pahoinpitelyistä, unen estämisestä, sitomisesta luonnottomiin asentoihin, lääkkeiden käytöstä, jatkuneesta silmien peittämisestä, seksuaalisista nöyryytyksistä, ja muusta fyysisestä ja psykologisesta väkivallasta heidän pidätysaikanaan. Washington Post on saanut haltuunsa dokumentteja, joiden mukaan Pentagon salli unen kieltämisen käytön, altistuksen kylmälle ja kuumalle, kirkkaille valoille ja kovalle musiikille kuulustelujen aikana.

    YK on teettänyt tukikohdasta raportin, jossa päädyttiin suosittamaan keskitysleirin sulkemista. Myös EU on samalla kannalla. USA:n presidentti Barack Obama antoi vaalikampanjansa aikana lupauksen leirin sulkemisesta. Marraskuussa 2008 hän uusi lupauksensa CBS:n 60 Minutes -ajankohtaisohjelmassa. Time-lehden haastattelussa joulukuussa 2008 hän tarkensi, että Guantánamon sulkeminen kuului hänen kahden ensimmäisen presidenttivuotensa tavoitteisiin. Virallisen päätöksen asiasta Obama antoi 22. tammikuuta 2009, kun hän allekirjoitti määräyksen sulkea keskitysleiri vuoden kuluessa. Hän ei kuitenkaan ole kyennyt tai halunnut lunasta lupaustaan. Syyksi on ilmoitettu republikaanienemmistöisen kongressin (edustajainhuone) vastustus.
    [Mikäli sanottu väite on totta, on paradoksaalista, että ainoan supervallan presidentti voi aloittaa aseellisen konfliktin ilman kongressin suostumusta mutta ei voi sulkea vankileiriä, jonka olemassaolo ja toiminta loukkaa monin tavoin kansainvälistä oikeutta. {sic!}] 

    Yöllä 10.6.2006 vankileirillä kuoli kolme vankia epäselvissä olosuhteissa ja useita muita on ollut nälkälakossa ja pakkosyötettynä.

    Moazzam Begg, lontoolaisen Cageprisoners -ihmisoikeusjärjestön johtaja mainitsi toukokuussa 2012, että "Guantanamo Bay on tälläkin hetkellä auki, ihmisiä pidetään siellä yhä ja heitä kidutetaan siellä yhä [edelleen]".

    Suurin osa vangeista on syyttömiä eivätkä he saa mitään korvauksia kun heidät vapautetaan leiriltä.
    ¤
    Harold Pinter: Taide, totuus ja elämä (ote Nobel-esitelmästä 7.12.2005) :

    Ajatelkaa Guantánamo Baytä. Satoja ihmisiä vangittuina yli kolme vuotta ilman syytettä, ilman asianajajaa tai oikeudenkäyntiä, ikuisesti pidätettyinä. Tällaista täysin epäoikeutettua järjestystä pidetään yllä Geneven sopimuksen vastaisesti. Paitsi siedetään, sitä hädin tuskin edes pohditaan niin kutsutussa ”kansainvälisessä yhteisössä”. Tähän rikolliseen loukkaukseen syyllistyy valtio, joka on julistanut itsensä ”vapaan maailman johtajaksi”.

    Mietimmekö Guantánamo Bayn asukkeja? Mitä media sanoo heistä? Asia putkahtelee esiin satunnaisesti, sivupalstan juttuna. Vangit on tuomittu ei-kenenkään-maalle, josta he eivät ehkä koskaan palaa. Tällä hetkellä monet heistä ovat nälkälakossa, pakkoruokinnassa, myös Isossa-Britanniassa vakituisesti asuvat. Pakkoruokinnassa ei kursailla. Ei rauhoittavia eikä puudutusaineita. Putki vain nenästä kurkkuun. Siinä oksentaa verta. Se on kidutusta. Mutta mitä Ison-Britannian ulkoministeri on sanonut tästä? Ei mitään. Entä pääministeri? Ei mitään.

    Miksei? Koska Yhdysvallat on sanonut: Guantánamo Bayn toimien arvosteleminen on epäystävällisyyden osoitus. Olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Niinpä Blair pitää suunsa kiinni.

    Irakin miehitys oli rosvoretki, räikeää valtioterrorismia, ja osoitti kansainvälisen oikeuden täydellistä halveksuntaa. Miehitys oli mielivaltainen sotatoimi, jolle antoivat potkua valheet toisensa perään sekä median ja sen kautta yleisön sumeilematon manipulointi. Tarkoituksena oli vakiinnuttaa Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen kontrolli Lähi-idässä verhoamalla hanke kansan vapauttamiseksi – viimeisenä keinona kun muut verukkeet oli jouduttu hylkäämään. Näyttävä sotilaallisen voiman osoitus, jonka vuoksi tuhansia ja taas tuhansia syyttömiä ihmisiä surmattiin ja silvottiin.

    Olemme tuoneet Irakin kansalle kidutusta, rypälepommeja, köyhdytettyä uraania, lukemattomia satunnaisia murhia, hätää, rappiota ja kuolemaa ja kutsuneet sitä ”vapauden ja demokratian tuomiseksi Lähi-itään”.

    Montako ihmistä pitää tappaa ennen kuin käy massamurhaajasta ja sotarikollisesta? Satatuhatta? Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, ajattelisin. Siksi on oikeudenmukaista, että Bush ja Blair tuodaan kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen. Bush on kuitenkin ollut ovela. Hän ei ole ratifioinut tätä tuomioistuinta. Sen vuoksi hän on varoittanut, että jos yksikin yhdysvaltalainen sotilas tai poliitikko joutuu syytetyksi tässä oikeudessa, hän lähettää paikalle merijalkaväen. Mutta Tony Blair on tunnustanut oikeuden ja on asetettavissa syytteeseen. Voimme kertoa oikeudelle hänen osoitteensa, jos se kiinnostaa. Se on Downing Street 10, Lontoo.

    Kuolema on tässä yhteydessä yhdentekevää. Sekä Bush että Blair ovat laittaneet sen asialistan hännille. Yhdysvaltalaiset pommit ja ohjukset tappoivat ainakin satatuhatta irakilaista ennen kuin vastarinta Irakissa nousi. Näitä ihmisiä ei muistella. Heidän kuolemaansa ei ole olemassa. On pelkkä tyhjyys. Heitä ei ole edes kirjattu kuolleiksi. ”Me emme laske ruumiita”, sanoi Yhdysvaltojen kenraali Tommy Franks.

    Hyökkäyksen alkuvaiheessa brittiläinen sanomalehti julkaisi etusivullaan valokuvan Tony Blairista suutelemassa pienen irakilaispojan poskelle. ”Kiitollinen lapsi”, luki otsikossa. Muutamaa päivää myöhemmin julkaistiin sisäsivulla valokuvallinen juttu toisesta nelivuotiaasta pojasta ilman käsiä. Ohjus oli räjäyttänyt perheen taivaan tuuliin, vain poika pelastui. ”Milloin saan käsivarteni takaisin?” hän kysyi. Juttu unohdettiin. No, Tony Blair ei ollut halailemassa poikaa tai runneltujen lasten ruumiita tai muidenkaan kuolleiden verisiä ruumiita. Veri on likaista, se tahrii paidan ja solmion, kun on pitämässä vilpitöntä puhetta televisiossa.

    Kahtatuhatta yhdysvaltalaista vainajaa pidetään häpeällisinä. Siksi heidät viedään hautoihin hämärissä. Hautajaiset ovat huomaamattomat, piilossa pahalta julkisuudelta. Silvotut viruvat sängyissään, jotkut loppuikänsä. Kuolleet ja silvotut, molemmat viruvat omissa haudoissaan.

    ¤
    "This is a goodbye kiss from the Iraqi people, dog!"

    "This is for the widows and orphans and all those killed in Iraq!"


    ”Tämä on jäähyväissuudelma Irakin kansalta, koira!” (Irakislaistoimittaja Muntadhar al Zaidin huuto George W. Bushille al Zaidin heittäessä Bushia kengällä lehdistökonferenssissa Bagdadissa 14.12.2008)

    ”Tämä on leskien ja orpojen ja kaikkien Irakissa tapettujen puolesta!”
    (Muntadhar al Zaidi Bushille heittäessään tätä toisella kengällä)

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: Tapaus USA
    « Vastaus #5 : Maaliskuu 25, 2014, 07:38:19 ap »
  •   +1
  • CIA:n salaiset vankilat

    Amnesty International on paljastanut raporteissaan tietoja USA:n tiedustelupalvelun CIA:n salaisista pidätyksistä ja pidätettyjen epäinhimillisestä kohtelusta.

    Jemeniläistä Khaled al-Maqtaria pidettiin yli kaksi ja puoli vuotta pidätettynä Abu Ghraibissa, Afganistanissa sekä tuntemattomissa kohteissa. Hän on kertonut Amnesty Internationalin tutkijoille vankileireillä kokemastaan kidutuksesta ja epäinhimillisestä kohtelusta.

    Khaled al-Maqtari pidätettiin tammikuussa 2004, kun USA:n armeijan sotilaat tekivät Fallujassa Irakissa yllätyshyökkäyk-sen markkinoille, joilla epäiltiin myytävän aseita. Ainakin 60 ihmistä pidätettiin. Al-Maqtari siirrettiin pahamaineiseen Abu Ghraibin vankilaan rekisteröimättömänä "haamuvankina". Siellä häntä muun muassa hakattiin, estettiin nukkumasta, riiputettiin ylösalaisin tuskallisissa asennoissa, peloteltiin koi-rilla ja uhkailtiin hypotermialla.

    Myöhemmin hänet siirrettiin Afganistaniin, minkä jälkeen häntä pidettiin yli kahden ja puolen vuoden ajan vangittuna tuntemattomissa paikoissa ja täydellisessä eristyksessä. Häntä ei missään vaiheessa asetettu syytteeseen tai viety tuomiois-tuimeen.

    Koko 32 kuukautta kestäneen vangitsemisensa aikana Khaled al-Maqtarille ei missään vaiheessa kerrottu, missä hän oli tai miksi häntä pidettiin vangittuna. Hän ei saanut puhua laki-miesten, sukulaistensa, Punaisen Ristin edustajien tai kenen-kään muun kuin kuulustelijoiden ja hänen pidättämiseensä ja siirtämiseensä osallistuneiden henkilöiden kanssa.

    Al-Maqtari on kertonut Amnesty Internationalille Abu Ghraibin vankilassa tapahtuneesta kidutuksesta ja epäinhimil-lisestä kohtelusta. Kerran, kun kolme miestä oli ensin hakan-nut häntä pienessä huoneessa, hänet pakotettiin seisomaan alastomana tuolilla tehokkaan ilmastointilaitteen edessä ja kannattelemaan täyttä vesipullolaatikkoa. Hänet kasteltiin toistuvasti kylmällä vedellä, mikä sai hänet tärisemään niin, ettei hän ollut pysyä pystyssä. Joskus hänet ripustettiin roik-kumaan jaloistaan siten, että hänen kätensä olivat käsi-raudoissa selän takana, ja häntä nostettiin ja laskettiin väki-pyörällä veden päällä.

    Kun al-Maqtaria oli kuulusteltu yhdeksän päivän ajan Abu Ghraibissa, hänet lennätettiin Afganistanissa sijaitsevaan CIA:n salaiseen vankilaan, jossa häntä pidettiin vangittuna vielä kolme kuukautta.

    Afganistanissa hän joutui pitkäaikaiseen eristykseen, hänet pakotettiin kipua aiheuttaviin asentoihin, häntä estettiin nuk-kumasta, hänet altistettiin äärimmäiselle kuumuudelle ja ää-rimmäiselle kylmyydelle, hän joutui olemaan pitkiä aikoja kahlittuna, hänet eristettiin aistiärsykkeistä ja häntä häirittiin kirkkailla valoilla ja kovaäänisellä musiikilla tai äänitehosteilla, joita keskeytyksettä suunnattiin hänen vankiselliinsä. "Se ei ollut varsinaisesti musiikkia, vaan pelottavia ääniä, sellaisia kuin kauhuelokuvissa kuulee. Olin peloissani. Siellä ei ollut koiria, mutta meteliä oli. Kun yritin nukkua, he hakkasivat oveen äänekkäästi ja voimakkaasti", al-Maqtari kertoi Amnesty Internationalille.

    Huhtikuun 2004 loppupuolella Khaled al-Maqtari ja jotkut hänen vankitovereistaan siirrettiin CIA:n toiseen "salaiseen kohteeseen", joka sijaitsi mahdollisesti Itä-Euroopassa. Hän oli vangittuna tuossa tuntemattomassa kohteessa 28 kuukau-den ajan, ennen kuin hänet lähetettiin Jemeniin, jossa hän oli pidätettynä toukokuuhun 2007 asti.

    Khaled al-Maqtari asuu nykyisin Jemenissä ja kärsii pitkäai-kaisen henkisen ja fyysisen kidutuksen seurauksista. Hän ei ole saanut minkäänlaisia korvauksia USA:n viranomaisilta, jotka eivät ole myöskään tunnustaneet hänen vangitsemistaan. Al-Maqtarin mukaan häneen vaikuttivat vakavimmin usean vuoden täydellinen eristäminen ulkomaailmasta, täydellinen epävarmuus omasta tulevaisuudesta, lakkaamaton kameravalvonta ja ero omasta perheestä.

    Amnesty International on vaatinut vetoomuksessaan USA:n viranomaisille seuraavaa: (1) salaisista pidätyksistä tulee luopua ja väärinkäytöksiin syyllistyneet on saatettava oikeudelliseen vastuuseen; (2) kaikkien niin sanotun terrorismin vastaisen sodan yhteydessä pidätettyjen nimet, kohtalo ja olinpaikka on selvitettävä; (3) vangitut tulee saattaa riippumattomaan tuomioistuinkäsittelyyn tai heidät on vapautettava.

    George W. Bush myönsi USA:n presidenttinä julkisesti, että keskustiedustelupalvelu CIA:lla oli ollut salaisia vankiloita ulkomailla. Vankiloissa oli säilytetty neljäätoista tärkeintä terroristiepäiltyä. 

    Salaisissa vankiloissa säilytettyjen vankien on väitetty tulleen myöhemmin siirretyiksi armeijan ylläpitämään Guantánamon vankilaan ja heihin on ryhdytty soveltamaan Genèven sopi-musta.

    Monet valtiot ja ihmisoikeusjärjestöt ovat kritikoineet USA:ta voimakkaasti salaisten vankiloiden ylläpidosta. Salaisia vankiloita on pidetty ihmisoikeuksien 'mustana aukkona'.
     
    CIA:n vankilennot

    'CIA:n vankilennot' ovat Euroopan neuvoston Ihmisoikeus- ja lakiasiainkomitean mukaan tapahtumasarja, jossa USA:n keskustiedustelupalvelu CIA on suorittanut kansainvälisen oikeuden vastaisia pidätyksiä ja kiertänyt USA:n lainsäädäntöä järjestämällä lain kieltämiä kuulusteluja ulkomailla salaisissa paikoissa ja ilmatiloissa kaupallisille yrityksille kuuluneissa lentokoneissa.

    Vuonna 2007 Euroopan neuvoston ihmisoikeus- ja lakiasiainkomitean julkaisemassa raportissa (Secret detentions and illegal transfers of detainees involving Council of Europe member states: second report) on todettu, että CIA oli ylläpitänyt salaisia pidätyskeskuksia ja että sen toimesta oli suoritettu salaisia vankilentoja. Raportin mukaan oli mahdollista, että CIA oli suorittanut pidätyksiä myös muualla Euroopassa.

    Asia tuli julkisuuteen ensimmäistä kertaa, kun sveitsiläinen sanomalehti Sonntags Blick väitti artikkelissaan, että CIA:lla oli Itä-Euroopassa salaisia vankiloita, joissa voitiin käyttää kuulustelumenetelmiä, jotka olivat USA:n lainsäädännön vastaisia.

    Sveitsin tiedustelupalvelun haltuunsa saamassa telekopiovies-tissä Egyptin ulkoministeri Ahmed Aboul Gheit keskusteli Egyptin Lontoon suurlähetystön kanssa 23 irakilaisesta ja af-ganistanilaisesta vangista, joita oli kuulusteltu Romaniassa Constanta-Mihail Kogalniceanun lentokentällä sijaitsevassa vankilassa. Telekopioviestissä mainittiin lisäksi, että saman-kaltaisia vankiloita olisi myös Ukrainassa, Kosovossa, Make-doniassa ja Bulgariassa.

    Euroopan neuvosto ryhtyi tutkimaan asiaa. Tutkimuksia johti sveitsiläinen poliitikko Dick Marty (entinen Ticinon valtion-syyttäjä, Sveitsin kantonineuvoston jäsen, Euroopan neuvos-ton parlamentaarisen neuvoston jäsen sekä Euroopan neuvos-ton lakiasioiden ja ihmisoikeuksien komitean jäsen). Dick Martyn selvityksen mukaan 14 valtiota oli tukenut CIA:n sa-laista toimintaa.

    Vuonna 2007 Euroopan neuvoston ihmisoikeus- ja lakiasi-ainkomiten julkaiseman Dick Martyn toisen raportin mukaan voitiin pitää tosiasiana sitä, että CIA:lla oli ollut salaisia pidä-tyskeskuksia Puolassa ja Romaniassa useiden vuosien ajan. Ei voitu sulkea pois mahdollisuutta, että CIA oli suorittanut pidätyksiä myös muualla Euroopassa liittyen Bushin puheessa 6.9.2008 mainittuun High Value Detainees -ohjelmaan. Raportissa tuomittiin USA:n, Puolan, Romanian, "Entisen Makedonian tasavallan", Italian ja Saksan sekä Venäjän tie-dustelujärjestöjen toimet, joilla salattiin vakavia ihmisoikeus-loukkauksia. Raportissa peräänkuulutettiin tietoja ja asian-omaisten oikeudellista vastuuta vakavista ihmisoikeuslouk-kauksista.

    Amnesty International on katsonut, että oli syytä epäillä sa-laisiin vankikuljetuksiin käytetyn lentokoneita, joiden rekiste-rinumerot olivat seuraavat: N168D, N187D , N196D, N2189M, N227SV, N259SK, N313P, N331P, N379P, N4009L, N404AC , N4476S, N4489A, N44982, N478GS, N5139A, N541PA, N547PA, N549PA, N600GC, N8068V, N8183J, N829MG, N85VM.

    N829MG on Gulfstream III -tyyppinen liikelentokone, jonka Amnesty International on epäillyt tulleen käytetyksi CIA:n salaisiin vankikuljetuksiin. Lentokone on myöhemmin rekis-teröity rekisteritunnuksella N259SK. The New York Timesin tietojen mukaan kone lensi Mainesta Roomaan 8.10.2002 sen jälkeen, kun USA:sta Syyriaan karkotetun Maher Ararin kar-kotusmääräys oli allekirjoitettu. Arar on väittänyt joutuneensa Syyriassa kidutuksen kohteeksi.

    N85VM on Gulfstream IV -tyyppinen lentokone, jonka Am-nesty International on epäillyt tulleen käytetyksi salaisiin vankilentoihin muun ohella Ukrainassa.
     
    CIA:n salaisia vankiloita on suoritettujen tutkimusten mukaan sijainnut ainakin Ukrainassa (Makarov-11 Kiovan alueella, entinen ydinräjähteiden varastointipaikka ja sotilasalue numero 1247 kymmentä kiinni otettua varten).

    CIA:n epäiltyjä salaisia lentoja ja lentokenttiä on suoritettujen tutkimusten mukaan voitu yhdistää seuraaviin valtioihin: Romania (Constanta-Mihail Kogalniceanu), Irlanti (Shannon Airport ), Tsekki (Praha Airport), Viro ja Yhdistynyt kunin-gaskunta (Derry airport ja Belfast International Airport ).

    CIA:n salaisiin vankilentoihin on suoritettujen selvitysten perusteella yhdistetty seuraavat lentoyhtiöt tai lentokoneita omistavat yhtiöt: Aero Contractors,  Alamada Corp Trustee
    c/o Jetran International Ltd, Apache Aviation N404AC 1384 Gulfstream IV, Aviation World Wide Services Inc., Aviation Specialties Inc.,  Blackwater USA, Bayard Foreign Marketing LLC, Centurion Aviation Services Inc., Crowell Aviation Technologies Inc., Devon Holding and Leasing Inc., Ever-green International Airlines Inc, Falcon Air Express, Gemini Air Cargo Inc., Jefferson Financial Company, Keeler and Tate Management LLC, Kramer Investments Company, Lowa Ltd., MJG Aviation N829MG Gulfstream III, Omni Air International Inc., Orbital Sciences Corporation, Premier Executive Transport Services, Boeing 737 N313P ja N4476S, Rapid Air Transport Inc. / Rapid Air Trans Inc., Path Corpo-ration, Phoenix Air Group, Polar Air Cargo Inc., Presidential Airways, Prescott Support, Ryan International Airlines, Southern Air Inc., Stevens Express Leasing Inc., Tepper Avi-ation Inc. ja United States Aviation Co.

    Amnesty Internationalin vuonna 2006 julkaistun raportin mukaan USA:n keskustiedustelupalvelu CIA oli käyttänyt salaisissa vankikuljetuslennoissaan omistamiaan tai te-kaisemiaan peiteyrityksiä sekä lukuisia yksityisiä lentoyhtiöi-tä. Peiteoperaatioiden turvin ihmisiä oli siepattu, pidätetty, siirretty ja pidetty salaisissa pidätyskeskuksissa tai luovutettu maihin, joissa heitä on kidutettu ja pahoinpidelty.

    Käyttämällä peiteyrityksiä tai yksityisiä vuokrakoneita CIA on kiertänyt lentoliikenteen kansainvälisiä sääntöjä ja vältty-nyt selvittämästä lentojen luonnetta viranomaisille.

    Amnesty Internationalin kansainvälisen pääsihteerin Irene Khanin mukaan USA:n hallintokoneisto oli monin tavoin yrittänyt kiertää kidutus- ja pahoinpitelykieltoa. ”Viimeisim-mät todisteet osoittavat, miten hallitus manipuloi kaupallista järjestelmää voidakseen siirtää ihmisiä maasta toiseen kan-sainvälisten lakien vastaisesti. Ne paljastavat, kuinka pitkälle Yhdysvaltain hallitus on valmis menemään salatakseen siep-paukset.”

    Amnesty Internationalin raportti on kirjannut kymmeniä eri puolilla maailmaa sijaitsevia kohteita, joissa vankilentoihin yhdistetyt koneet olivat liikkuneet, sekä yksityisiä lentoyhti-öitä, joilla oli lupa laskeutua USA:n sotilastukikohtiin ympäri maailmaa. Amnesty Internationalilla oli tiedot lähes 1.000 lennosta, joilla oli suora kytkös CIA:han ja joista suurin osa oli käyttänyt Euroopan ilmatilaa. Noilla lennoilla käytetyt koneet olivat ilmeisesti pysyvästi CIA:n käytössä peiteyritys-ten nimien alla. Lisäksi tietoja oli noin 600 muusta lennosta, joiden koneet olivat olleet ainakin tilapäisesti CIA:n käytössä.

    Amnesty Internationalin raportti on paljastanut myös yksi-tyiskohtaisia tietoja eräiden koneiden reiteistä ja omistuksesta. Koneet ovat liittyneet Amnesty Internationalin haastatte-lemien ihmisten laittomiin kuljetuksiin maasta toiseen. Yhden koneista tiedetään laskeutuneen Guantánamo Bayhin yli sata kertaa. Toinen puolestaan kuljetti Italiasta siepatun Abu Omarin Saksasta Egyptiin.

    Amnesty International on saanut salaisiin vankiloihin liittyvää tietoa myös USA:n vapauttamilta vangeilta. Kolme va-pautettua jemeniläismiestä oli antanut luvan kertomustensa julkistamiseen. Muhammad Al-Assad, Muhammad Bashmilah ja Salah Ali Qaru olivat viettäneet salaisissa pidätyskes-kuksissa yli vuoden ennen siirtoaan Jemeniin toukokuussa 2005. Maaliskuussa 2006 heidät lopulta vapautettiin. Miesten kertomusten perusteella näyttää mahdolliselta, että salainen pidätyskeskus, jossa heitä pidettiin vangittuina, sijaitsi Itä-Euroopassa tai Keski-Aasiassa.

    Laajamittaisen salailun vuoksi on mahdotonta saada täsmälli-siä tietoja siitä, kuinka monta ihmistä oli pidätetty tai siepattu, kuljetettu rajojen yli, pidetty salaisissa vankiloissa tai ki-dutettu ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä. Hallituksilta saadut tiedot viittaavat siihen, että uhreja on ollut useita sato-ja.

    Egyptin pääministeri kertoi vuonna 2005, että USA oli kuljet-tanut pelkästään Egyptiin 60-70 vankia. Alueella toiminut entinen CIA:n agentti uskoo, että USA oli lähettänyt ”satoja” vankeja Lähi-Idän maiden vankiloihin. USA on myöntänyt vanginneensa noin 30 ”merkittävää” epäiltyä, joiden olin-paikka oli yhä raporttia julkistettaessa tuntematon. Amnesty Internationalin saamien tietojen mukaan CIA oli tutkimassa yli 30 muuta tapausta, joissa henkilö oli pidätetty virheellisen todistusaineiston tai nimisekaannusten perusteella.

    Amnesty International on korostanut, että valtiot, jotka olivat sallineet vankilentojen laskeutumisen alueelleen, ja yritykset, jotka olivat hoitaneet lentoja, saattoivat olla osallisina vaka-vissa ihmisoikeusloukkauksissa.

    Ilmailusektorin tulisi Amnesty Internationalin mukaan välit-tömästi aloittaa toimenpiteet, joiden avulla varmistettaisiin, etteivät ilmailuyritykset vuokraa koneitaan toimijoille, jotka mahdollisesti käyttävät niitä vankien kuljetukseen. Yrityksillä on velvollisuus olla selvillä siitä, mihin tarkoitukseen niiden vuokraamia koneita lopulta käytetään. Niiden on varmistetta-va, etteivät ne toimillaan mahdollista ihmisoikeusloukkauksia.

    Hallitusten tulisi puolestaan huolehtia siitä, että kaikki tiedus-telupalvelulennot julistetaan 'valtiollisiksi' lennoiksi riippu-matta siitä, onko lennoilla käytetty sotilas- vai siviilikoneita. Hallitusten tulisi Amnesty Internationalin mukaan myös kiel-tää ilmatilansa ja lentokenttiensä käyttö vankien laittomissa luovutusoperaatioissa, tutkia kaikki epäillyt luovutustapaukset ja osallistua niiden vankien kohtalon selvittämiseen, joiden olinpaikka on yhä tuntematon.

    Amnesty International vaati kesäkuussa 2007 Brysseliin ko-koontuvia EU-johtajia kantamaan poliittisen vastuun laitto-mista vankikuljetuksista ja salaisista pidätyskeskuksista Eu-roopassa.

    Amnesty International on vaatinut Euroopan unionin jäsen-valtioita vastaamaan vakaviin syytöksiin, joiden mukaan mo-net niistä olivat osallistuneet CIA:n laittomiin vankikuljetuk-siin. Euroopan unionin 27 jäsenvaltion päämiehet kokoontui-vat Eurooppa-neuvoston kokoukseen Brysseliin 21.-22.6.2007.
     
    Euroopan johtajat eivät Amnesty Internationalin EU-toimiston johtajan Dick Oostingin mukaan voi jättää huo-miotta terrorismin vastaisten toimenpiteiden ihmisoikeusvai-kutuksia. ”Osallisuus laittomiin vankikuljetuksiin asettaa unionin uskottavuuden kyseenalaiseksi. EU:n arvostellessa Kiinaa tai Venäjää ihmisoikeusloukkauksista sitä itseään voi-daan nyt muistuttaa osallisuudesta CIA:n laittomiin toimenpi-teisiin.” Euroopan neuvoston raportti salaisista vankiloista Romaniassa ja Puolassa on ollut jatkoa muille tiedoille, jotka ovat viime vuosina vaurioittaneet EU:n uskottavuutta.

    Amnesty International on julkaissut yhteistyössä muiden huomattavien ihmisoikeusjärjestöjen kanssa raportin, jossa on paljastettu 39 USA:n viranomaisten toimien seurauksena ”kadonneen” henkilön nimet (Off The Record – Secret CIA Detention: web.amnesty.org/pages/ stoptorture-070607-features-eng).

    Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat varsin todennäköisesti olleet osasyyllisiä joihinkin noista ”katoamisista”. Euroopan neuvoston julkistamien tietojen perusteella vaikuttaa siltä, että monet ihmisoikeusjärjestöjen raportin mainitsemista miehistä oli pidätetty ja heitä oli kidu-tettu EU:n alueella.

    Viestissään Euroopan unionin johtajille Amnesty International on vaatinut EU:n jäsenvaltioita: kantamaan vastuun tehdyistä ihmisoikeusloukkauksista; lopettamaan väärinkäytökset; varmistamaan, että uhrit saavat korvauksia; tuomaan oikeuden eteen ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneet ja estämään ihmisoikeusloukkaukset vastaisuudessa.

    Euroopan parlamentin toimesta laadittu raportti (vuodelta 2006) on vahvistanut Amnesty Internationalin tiedot siitä, että Euroopan unionin jäsenvaltiot olivat sallineet CIA:n ter-rorismista epäilemien henkilöiden laittomat pidätykset ja kul-jetukset sekä vankien säilytyksen alueellaan.

    Euroopan parlamentin aloitteesta asiaa selvittäneen Claudio Favan  raportin mukaan terrorismiepäilyjen ja laittomien vankien siirtojen kohteeksi oli joutunut myös täysin viattomia sivullisia.

    Raportissa on todettu, että monet EU-maat eivät olleet asetta-neet kansallisia turvallisuuspalvelujaan vastuuseen CIA:n avustamisesta. Raportissa on painotettu, että EU:n instituuti-ot, jäsenvaltiot, jäsenehdokkaat ja yhteistyövaltiot eivät olleet avustaneet riittävästi CIA:n toimintaa selvittävissä tutkimuk-sissa eivätkä käynnistäneet riippumattomia tutkimuksia omasta osuudestaan terrorismiepäiltyjen pidätyksissä ja kulje-tuksissa.

    Amnesty International on korostanut, että Euroopan päättäjät eivät voi enää kiistä osuuttaan CIA:n toimissa. Euroopan unioni ei myöskään voi enää väittää, etteivät terrorismiepäil-tyjen luovutukset sen alueella kuuluisi EU:lle.

    Amnesty Internationalin kesäkuussa 2006 julkistama raportti sisältää yksityiskohtaisia tapauskertomuksia seitsemän eu-rooppalaisen valtion osallistumisesta CIA:n laittomiin vanki-lentoihin. Nuo valtiot ovat Bosnia-Hertsegovina, Britannia, Italia, Makedonia, Ruotsi, Saksa ja Turkki. Kaikissa kysy-myksessä olevissa tapauksissa ihmisiä oli sullottu lentokonei-siin ja kuljetettu ulkomaille ilman asianmukaista oikeuspro-sessia. He kaikki olivat kertoneet joutuneensa kidutetuiksi tai pahoinpidellyiksi määränpäänä olleissa pidätyskeskuksissa.

    "Terrorismin vastaisen sodan" ihmisoikeusloukkaukset


    Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on tuominnut jyrkästi kaikki siviileihin kohdistuvat väkivallanteot, kuten terrori-iskut, ja pitää terrorismin torjuntaa tärkeänä siviilien turvallisuuden takaamiseksi kaikkialla maailmassa. Hallitusten tiukat toimet terrorismia vastaan ovat kuitenkin johtaneet vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Bushin hallinnon käymä "terrorismin vastainen sota" on rappeuttanut kansainvälisten ihmioikeusnormien kunnioittamista.

    Vuoden 2001 syyskuussa tapahtuneiden ”terrori-iskujen” jälkeen Bushin hallinto käynnisti kansainvälisen "terrorismin vastaisen sodan", jossa käytetyt keinot johtivat vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin ympäri maailmaa. Ihmisoikeuksia loukattiin ja kansalaisvapauksista tingittiin "kansallisen turvallisuuden" nimissä.
     
    Kidutuksen kielto on yksi niistä ehdottomista ja perustavan-laatuisista ihmisoikeuksista, joita Bushin hallinnon määräyksiin perustuvilla ”terrorismin vastaisilla toimilla” räikeästi loukattiin. Useista CIA:n pidätyskeskuksista on saatu luotettavia tietoja vankien kidutuksesta. Noiden pidätyskeskusten joukossa ovat olleet Abu Ghraibin vankila Irakissa ja Guantánamo Bayn sotilastukikohta.
     
    Myös Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat rikkoneet kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia osana ”terrorismin vastaista sotaa” ja syyllistyneet vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Eniten huomiota ihmisoikeusloukkauksista ovat saaneet USA:n keskustiedustelupalvelun CIA:n vankilennot Euroopan kautta ja CIA:n salaiset vankilat Euroopassa. Suoraan tai epäsuorasti on syyllistytty kidutusta sekä pidätystä ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevien ihmisoikeusmääräysten loukkauksiin.

    Amnesty Internationalin mukaan Bushin hallinto syyllistyi ”terrorismin vastaisissa toimissaan” vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. ”Terrorismin vastaisten toimien” yhteydessä epäiltyjä henkilöitä on siepattu ja siirretty laittomasti USA:n ylläpitämiin salaisiin pidätyskeskuksiin. Heitä on myös luovutettu valtioihin, joissa heitä on kidutettu. Useita henkilöitä on ”kadonnut”, ja monet heistä ovat edelleen tietymättömissä.

    Satoja ihmisiä vangittiin laittomasti Guantánamon vankilei-rille, jossa heitä on pidetty julmissa, epäinhimillisissä ja halventavissa olosuhteissa. Bushin hallinto myönsi kidutuksen ja muun epäinhimillisen kohtelun sekä pidätti itselleen oikeuden harjoittaa kidutusta myös vastaisuudessa.

    Ihmisoikeusloukkausten tultua julki Bushin hallinto ei tehnyt riittävästi niiden lopettamiseksi. Syytöksiä ei tutkittu eikä syyllisiä saatettu oikeuden eteen. Pahimmillaan Bushin hallinto edesauttoi kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneiden henkilöiden rankaisemattomuutta. Syyskuun 11. päivän (2001) iskut eivät Amnesty Internationalin mukaan oikeuttaneet Bushin hallintoa ihmisoikeusloukkauksiin.
    Punaisen Ristin kansainvälisen komitean (ICRC) mukaan vankien kohtelua USA:n keskustiedustelupalvelun CIA:n salaisissa vankiloissa ympäri maailman on pidettävä kidutuksena.

    ICRC:n salaisen selonteon (vuodelta 2007) mukaan CIA:n kuulustelijat olivat käyttäneet vankiloissa julmaa, epäinhimil-listä ja alentavaa kohtelua, mikä rikkoi kansainvälistä oikeutta.

    Selonteon ovat laatineet ICRC:n edustajat, jotka olivat saaneet luvan tavata neljätoista CIA:n salaisissa vankiloissa säilytettyä vankia. Heidät oli vuonna 2006 siirretty Guantánamon vankileirille.
     
    Kaikki vangit ovat kertoneet samankaltaisesta kohtelusta: hakkaamisesta, unenriistosta ja joissakin tapauksissa vesikidutuksesta sekä äärimmäisistä lämpötiloista. Vankeja pahoinpideltiin säännöllisesti, heidän päälleen kaadettiin kylmää vettä ja heitä paiskottiin seinää vasten pää edellä. Kuulustelujen välillä heidät riisuttiin alasti, heitä häirittiin kovaäänisellä musiikilla ja he joutuivat olemaan päiväkausia vailla unta ja kiinteää ruokaa.

    Poissa Juuri

    • Ylläpitäjä
    • *****
    • Viestejä: 194
    • Sepä Juuri.
      • Verkkofoorumi
    Vs: Tapaus USA
    « Vastaus #6 : Maaliskuu 25, 2014, 01:24:56 ip »
  •   0
  • Masentavaa luettavaa. Keskiaika <-> "Uusi aika".

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: Tapaus USA
    « Vastaus #7 : Maaliskuu 26, 2014, 07:31:52 ap »
  •   0
  • USA:n ihmisoikeusrikosten rekisteri

    Roistovaltio (englanniksi: rogue state) on USA:n hallinnon käyttämä käsite, joka ei juurikaan ole tullut laajempaan käyt-töön. Termiä on käytetty kylmän sodan jälkeen. Bill Clintonin hallinnossa se korvattiin loppuaikoina ilmaisulla "state of concern" (huolta aiheuttava valtio tai huomiota vaativa valtio), mutta George W. Bushin hallinto käytti roistovaltion termiä varsin ahkerasti.

    USA:n käyttämä roistovaltion määritelmä on esitetty sanotun valtion kansallisessa turvallisuusstrategiassa. Roistovaltion tunnusmerkit ovat mainitun turvallisuusstrategian mukaan seuraavanlaiset: Roistovaltio (1) kohtelee raa'asti kansalaisiaan ja tuhlaa luonnonvarojaan hallitsijoidensa henkilökohtaiseksi eduksi; (2) ei piittaa kansainvälisestä oikeudesta vaan uhkailee naapureitaan ja rikkoo häikäilemättä solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia; (3) pyrkii hankkimaan joukkotuhoaseita ja muuta kehittynyttä aseistusta uhaksi tai saavuttaakseen hyökkäyksellä hallituksensa aggressiiviset päämäärät; (4) tukee kansainvälistä terrorismia kaikkialla maailmassa; (5) hylkää perusihmisoikeudet ja vihaa USA:ta ja kaikkea, mitä se edustaa.

    Bushin hallinto nimesi roistovaltioiksi seuraavat valtiot: Pohjois-Korea, Irak (Saddam Husseinin valtakaudella), Iran, Syyria, Sudan ja Libya (Gaddafin valtakaudella).

    Roistovaltio-käsitettä ja sen käyttöä kritikoineet tahot ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että monet muutkin maat kuin USA:n roistovaltioiksi nimeämät valtiot ovat solmimiensa sopimusten vastaisesti kehitelleet joukkotuhoaseita (esimerkiksi Israelin ydinohjelma tai Venäjä), loukanneet ihmisoikeuksia ja jättäneet noudattamatta kansainvälisiä sopimuksia. Tuolla tavoin menetteleviin valtioihin kuuluu myös USA itse.

    On myös esitetty, että roistovaltioretoriikka pyrkii esittämään valtion "lainsuojattomana", jotta sitä vastaan voisi ikään kuin ”legitiimisti” aloittaa hyökkäyssodan. Bushin hallinnon hyökkäykset Afganistaniin ja Irakiin tarjoavat esimerkin sanotunlaisesta toiminnasta.
     
    Eräät kriitikot, kuten Noam Chomsky, ovat huomauttaneet, että USA itse täyttää sanotut roistovaltion keskeiset kriteerit: joukkotuhoaseiden kehitteleminen (USA on kehittänyt ydinaseet); terroristien tukeminen (USA on tukenut monia terroristisina pitämiään ryhmittymiä, muun muassa juuri Afganistanin talibaneja 1980-luvulla); ihmisoikeusloukkaukset (USA:ssa on käytössä kuolemantuomio, ja Bushin hallinto on pitänyt vankeja Guantánamon vankileirillä ilman julkilausuttua syytettä); sekä kansainvälisten sopimusten noudattamatta jättäminen (USA [Bushin hallinto] ei noudattanut YK:n peruskirjaa, kun se hyökkäsi Irakiin, eikä Bushin hallinto myöntänyt Afganistanin sotavangeille Genèven sopimusten mukaista suojaa).

    Esimerkkejä USA:n interventioista (aseellisista väliintuloista) 1950-luvulta nykypäivään:

    Vuonna 1950 Jacobo Arbenz Guzman valittiin vaaleilla Guatemalan presidentiksi. Hän jatkoi edeltäjänsä Juan José Arévalon 1940-luvulla aloittamaa uudistuslinjaa. Arévalo ilmoitti valtakautensa päättyessä, että United Fruit oli sen aikana yrittänyt yhteensä 32 vallankaap-pausta. Arbenz sääti vuonna 1952 maareformin ja kansallisti seuraavana vuonna 90.000 hehtaaria United Fruitin käyttä-mättömiä maita korvausta vastaan. USA julisti Guatemalan asesaartoon ja veti siltä pois kaiken teknologisen apunsa. Val-lankaappaus sai Eisenhowerin siunauksen. CIA:n ilmavoimat pommittivat 45 puolustuskyvytöntä kaupunkia ja kylää Gua-temalassa. Presidentti Arbenz ei halunnut verilöylyä ja erosi virastaan. Maareformi peruttiin ja United Fruit sai privilegi-onsa takaisin. Valtaan astui USA:n hallituksen tukema veri-nen oikeistodiktatuuri. Vajaan 25 vuoden pituisen oikeistoter-rorin uhreina kuoli arviolta 30.000 ihmistä.

    Vuonna 1951 Victor Paz Estenssoron johtaman Kansallisen vallankumouksellisen liikkeen (MNR) vaalivoitto Boliviassa estettiin vallankaappauksella. Kaappaus nosti kansan aseelli-seen kapinaan, joka tunnetaan vuoden 1952 huhtikuun val-lankumouksena. Sotilaat lyötiin ja Paz Estenssoro palasi val-taan. MNR ajoi yleistä äänioikeutta, maareformia ja julkista kouluopetusta. MNR kansallisti maan suurimmat tinakaivok-set. Oikeistolaisen kenraalin Ren Barrientosin johtama soti-lasjuntta, jolla oli takanaan USA:n hallituksen vankka tuki, kaappasi vallan Boliviassa vuonna 1964. Juntta pysyi vallassa vuoteen 1982 asti. Vuonna 1957 kuolemaan tuomittu natsiri-kollinen Klaus Barbie kuljetettiin Amerikan vastavakoilun (CIC) toimesta Boliviaan auttamaan 1970- ja 1980-luvuilla sotilasjunttaa opettamalla sotilaille kidutustekniikoita ja suo-jelemaan kokaiinikauppaa. Barbie tuomittiin vuonna 1983 Ranskassa rangaistukseen sotarikoksistaan.

    Brasilian vasemmistolainen presidentti Joao Goulart (1961-1964) kansallisti öljyteollisuuden, rajoitti liikevoittojen ulos-vientiä ja pakkolunasti käyttämättömiä maita. Vuonna 1964 CIA-taustainen sotilasvallankaappaus (coup d'État) lakkautti Goulartin hallinnon. Sotilasdiktatuuria kesti vuoteen 1985 saakka.

    Argentiinalainen vallankumouksellinen taistelija Che Guevara, joka yhdessä Fidel Castron ja tämän joukkojen kanssa va-pautti Kuuban kansan Batistan diktatuurista, murhattiin loka-kuussa 1967 CIA:n toimesta Boliviassa. Joukko vihreitä ba-retteja lähetettiin auttamaan Chen etsimisessä ja murhaami-sessa.

    CIA rahoitti salaa vuosina 1958, 1964 ja 1970 järjestettyjen vaalien yhteydessä Salvador Allendea vastustavien poliittis-ten puolueiden toimintaa. Allenden tultua valtaan CIA aloitti voimakkaan horjutuskampanjan, joka huipentui syyskuussa 1973 fasistiseen sotilasvallankaappaukseen ja presidentin kuolemaan. Kenraali Augusto Pinochet Ugarte vangitutti yli 100.000 chileläistä. Pinochetin diktatuurin aikana katosi yli 3.000 ihmistä.

    Vuonna 1972 El Salvadorin vaaleissa suosikkina oli keskus-talainen José Napoleón Duarte, vaalit keskeytettiin armeijan toimesta. Vuonna 1979 oikeistojuntta nousi valtaan maassa. Seuraavana vuonna syttyi sisällissota. USA alkoi tukea Sal-vadorin armeijaa massiivisesti sen taistellessa FMNL:n sissejä vastaan. Oikeistoterroristit murhasivat arkkipiispa Romeron. Kuolemanpartiot vaelsivat kylissä ja kaduilla. Vuosina 1978-1981 tapettiin 35.000 siviiliä. Vuonna 1992 päättyneessä sisällissodassa surmansa saaneiden määräksi on arvioitu lähes 100.000.

    Sotilaat ottivat Uruguayssa vallan vuonna 1973 USA:n tuella. Kaappauksen tuloksena oli maailmanennätys poliittisten van-kien määrässä suhteutettuna koko maan väestön määrään.

    Nicaraguassa käytiin vuosina 1978-1979 sisällissota, joka päättyi sandinistirintaman voittoon ja oikeistodiktaattori So-mozan kukistumiseen.

    Argentiinassa valtaa pitivät vuosina 1955-1983 sotilashalli-tukset. Maassa käytiin tuolloin USA:n tuella kommunismin vastaista "likaista sotaa", jonka aikana katosi lopullisesti 30.000 ihmistä.
     
    Vuosina 1981-1990 Nicaraguassa riehui valtaapitävien san-dinistien ja USA:n tukemien oikeistolaisten contrien välillä sisällissota. USA tuki vuosittain 100 miljoonalla dollarilla Hondurasin alueelta käsin operoivia contria. Vuonna 1984 USA miinoitti kolme Nicaraguan satamaa. Nicaragua vei asi-an kansainväliseen oikeuteen ja vaati USA:lta korvauksia (18 miljardia dollaria). USA kieltäytyi hyväksymästä tuomiota. Vuonna 1987 paljastui, että Reaganin hallinto oli vuonna 1985 myynyt salaa Iranille aseita contrien toiminnan rahoit-tamiseksi. Sisällissodan aikana tapettiin 50.000 ihmistä.

    Panamaa hallitsi vuosina 1968-1981 tosiasiallisesti eversti Omar Torrijos, joka rauhoitti maan ja neuvotteli sille uuden kanavasopimuksen vuonna 1978. (Sopimus siirsi vuosisadan lopulla kanavan täyden hallinnan Panamalle vuosisadan lo-pulla.) Torrijos sai surmansa "lento-onnettomuudessa" vuonna 1981. CIA:lla epäillään olleen osuutensa asiassa, koska eversti oli kansallismielinen ja ylläpiti Kuubaan hyviä suhteita.

    Guatemalassa tapahtui vuosina 1982-1983 kaksi vallankaap-pausta. Ensin vallan kahvaan tarttui USA-mielinen kenraali Efrain Rios Montt. Hänet kuitenkin syrjäytti - USA:n tuella - vieläkin yhdysvaltalaismielisempi Oscar Mejia Víctores.

    Vuonna 1983 USA sekaantui itsenäisen Grenadan sisäisiin asioihin sen sosialistisen johdon selvittäessä huonolla menes-tyksellä omia sisäisiä erimielisyyksiään. Vallankumousjohtaja ja pääministeri Maurice Bishop (1979-1983) sai surmansa vuonna 1983 armeijan teloitusryhmän edessä.

    Vuonna 1991 Haitissa tapahtui sotilasvallankaappaus. Presi-dentti Aristide pakeni maasta. USA suoritti vuonna 1994 in-tervention maahan ja Aristide palasi valtaan. Presidentti Aris-tide lähti uudellen Haitista vuonna 2004 USA:n miehitettyä maan.

    Vuosina 1994-1995 Ecuadorilla ja Perulla oli rajakiista Alto Cenepassa. Kiista loppui vuonna 1995 ylikansallisten sota-joukkojen interventioon. Nämä sotavoimat olivat neljän Rion pöytäkirjan allekirjoittaneen valtion luomus. USA sekaantui konfliktiin.

    USA:n (Bushin hallinto) ja Britannian asevoimat aloittivat aseellisen hyökkäyksen Afganistaniin 7.10.2001. Monet kan-sainvälisen oikeuden tuntijat ovat katsoneet, että hyökkäyk-sessä oli kysymys kansainvälisen oikeuden ja YK:n peruskir-jan vastaisesta aggressiosta.

    Venezuelan oikeisto yritti keväällä 2002 USA:n tukemana vallankaappausta. Sen taustalla olivat kansalliset äärioikeisto-laiset voimat, CIA sekä Miamin kuubalainen mafia. (Video-nauhat, jotka todentavat CIA:n agenttien ja Venezuelan op-position salaisen tapaamisen ja uudet vallankaappaussuunni-telmat, julkistettiin 26.2.2004.) Yritys epäonnistui, koska kansa ja armeija nostivat uudelleen valtaan maan syrjäytetyn presidentin. Oppositio yritti vallankaappausta uudelleen jou-lukuussa 2002 masinoimalla presidentti Hugo Chávezin syr-jäyttämiseen tähtäävän yleislakon. Lakon tavoitteena oli ensin presidentin asemaa koskevan neuvoa-antavan kansanää-nestyksen toimittaminen ja sen jälkeen presidentin vallasta suistaminen. Päämäärän saavuttamiseksi maa pyrittiin ajamaan poliittiseen ja taloudelliseen sekasortoon hyödyntäen kaikkia Latinalaisessa Amerikassa toteutettuja keinoja. Venezuelan kahdeksan viikkoa kestänyt yleislakko päättyi 4.2.2003. Presidentti Chávez voitti taistelun vallasta, koska maan armeija ja kansan enemmistö pysyivät hänen tukenaan koko poliittisluonteisen yleislakon ajan. Maan armeija ja kansa yhdistyivät jälleen kerran puolustamaan maansa kansallisia etuja.

    USA:n (Bushin hallinto) johtama koalitio aloitti hyökkäyksen Irakiin 20.3.2003. Kansainvälisen oikeuden tuntijat ja varsin monet muutkin tahot ovat katsoneet, että hyökkäys rikkoi räi-keästi kansainvälisen oikeuden määräyksiä ja YK:n peruskir-jan sääntöjä.

    (personal.inet.fi/koti/matti.laitinen/usaninterventiot.html)

    Salamurhista, joihin USA on osallistunut: William Blumin tietokirja 'Roistovaltio – Maailman ainoa supervalta' (Rogue State) sisältää muun ohella (3.) luvun 'Salamurhat' (m.t., s. 49-53). Luetteloon on otettu ne 'huomattavat ulkomaiset henkilöt', joiden salamurhaan (tai salamurhan suunnitteluun) USA on toisen maailmansodan jälkeen osallistunut. (CIA:n 'humoristit' ovat aikoinaan viitanneet tämän tyyppisiin ope-raatioihin nimellä 'ei-vapaaehtoisesti toimitettu itsemurha'. Sanottuja tehtäviä on hoitanut CIA:n 'Elintoimintojen lakkautuskomitea'.)

    William Blumin luettelo on seuraavanlainen:

    1949 Kim Koo, korealainen oppositiojohtaja
    1950-luku CIA:n/uusnatsien tappolista yli 200 Länsi-Saksan poliittisesta henkilöstä, jotka oli määrä 'siirtää syrjään' Neu-vostoliiton invaasion tieltä
    1950-luku Zhou Enlai, Kiinan pääministeri, useita murhayri-tyksiä
    1950-1962 Sukarno, Indonesian presidentti
    1951 Kim Il Sung, Pohjois-Korean johtaja
    1953 Mohamed Mossadek, Iranin pääministeri
     1950-luku Claro M. Recto, Filippiinien oppositiojohtaja
    1955 Jawaharlal Nehru, Intian pääministeri
    1957 Gamal Abdul Nasser, Egyptin presidentti
    1959/-63/-69 Norodom Sihanuk, Kambodzhan johtaja
    1960 prikatinkenraali Abdul Karim Kassem, Irakin johtaja
    1950-1970-luku José Figueres, Costa Rican presidentti, kaksi murhayritystä
    1961 Francois 'Papa Doc' Duvalier, Haitin johtaja
    1961 Patrice Lumumba, Kongon pääministeri
    1961 kenraali Rafael Trujillo, Dominikaanisen tasavallan joh-taja
    1963 Ngo Dinh Diem, Etelä-Vietnamin presidentti
    1960-luku Fidel Castro, Kuuban presidentti, useita murhayri-tyksiä ja –suunnitelmia
    1960-luku Raúl Castro, korkea virkamies Kuuban hallituk-sessa [Fidel Castron veli]
    1965 Francisco Caamaño, Dominikaanisen tasavallan opposi-tiojohtaja
    1965-1966 Charles de Gaulle, Ranskan presidentti
    1967 Che Guevara, [argentiinalainen] vapaustaistelija
    1970 Salvador Allende, Chilen presidentti
    1970-1981 kenraali Omar Torrijos, Panaman johtaja
    1972 kenraali Manuel Noriega, Panaman tiedustelupalvelun johtaja
    1975 Mobutu Sese Seko, Zairen presidentti
    1976 Michael Manley, Jamaikan pääministeri
    1980-1986 Muammar Gaddafi, Libyan johtaja, useita murha-yrityksiä
    1982 Ajatollah Khomeini, Iranin johtaja
    1983 kenraali Ahmed Dlimi, Marokon armeijan komentaja
    1983 Miguel d'Escoto, Nicaraguan ulkoministeri
    1984 yhdeksän komendanttia 'Sandinistien kansallisesta joh-tokunnasta'
    1985 sheikki Mohammed Hussein Fadlallah, libanonilainen shiia-muslimien johtaja
    1991 Saddam Hussein, Irakin johtaja
    1998 Osama bin Laden, johtava islamilainen militantti
    1999 Slobodan Milosevic, Jugoslavian presidentti.


    Tässä yhteydessä on aiheellista muistuttaa, ettei USA ole kyennyt suojelemaan edes omien poliittisten johtajiensa henkeä. Päinvastoin, on esitetty perusteltuja väitteitä ja todisteita sen käsityksen tueksi, että USA:n omat viranomaiset ja armeijan palveluksessa olevat henkilöt ovat sekaantuneet moniin kotimaisiin salamurhiin (esimerkiksi John F. Kennedyn, Robert F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin salamurhat).

    Yhdysvaltalainen asianajaja ja tietokirjailija Mark Lane on osoittanut kirjassaan 'Plausible Denial', että CIA oli sekaan-tunut John F. Kennedyn salamurhaan. Belgialainen tietokir-jailija Caroline Lebeau on esittänyt todisteita sen käsityksen tueksi, että mainittuun salamurhaan (itse asiassa 'julkiseen teloitukseen') olisi sekaantunut myös 'Bushin klaani' eli täs-mällisemmin ilmaistuna George W. Bushin isä, joka jo tuolloin (vuonna 1963) toimi CIA:n agenttina.

    Lanen mainitun kirjan alaotsikkona on kysymys ”Was the CIA Involved in the Assassination of JFK?” Kirjan huippu-kohtana on kuvaus tuomioistuimen tuomion julistamisesta helmikuussa 1985 (ks. United States District Court, Southern District of Florida, verdict of February 6, 1985, case number 80-1211-Civ-JWK). Ratkaisuna oli CIA:n virkailijan E. Howard Huntin vahingonkorvausvaatimusta koskevan kanteen hylkääminen. (Eräässä artikkelissa oli vihjattu Huntin sekaantuneen Kennedyn vastaiseen salaliittoon.) Juryn puheenjohtaja julkisti asiasta seuraavan lausunnon: ”Lane pyysi meitä [valamiehistöä] tekemään jotakin varsin vaikeaa – hän pyysi meitä uskomaan, että John Kennedyn oli tappanut meidän oma hallituksemme. Mutta kun tutkimme todistusaineiston, meidän oli pakko tehdä johtopäätös, että CIA oli todellakin tappanut presidentti Kennedyn” (ks. New York Post 21.9.1991).

    Johan Galtung USA:n rikoksista: 

    Rauhantutkimuksen uranuurtaja Johan Galtung totesi Bushin presidenttikaudella USA:n silloisen johdon maailman suurimmaksi ongelmaksi. Galtung mainitsi USA:n olevan Bushin hallinnon aikana alis-tettu maan eteläosien tahdon alle. Galtungin tulkinnan mu-kaan USA:n etelä oli eräässä mielessä lopultakin voittanut sen sisällissodan, jonka se hävisi vuonna 1865.

    Galtung on vaatinut USA:ta hyväksymään kansainvälisen oikeuden säännöt. Hän on katsonut, että muun ohella Henry Kissingerin tulisi joutua kansainväliseen tuomioistuimeen valtion harjoittamasta terrorismista syytettynä. USA on Gal-tungin mukaan tehnyt 69 sotilasoperaatiota vuodesta 1945 lähtien, viimeisimpänä Irak.

    Pahimpien rikollisten olisi Galtungin mielestä päädyttävä oi-keuteen. Myös Bush tulisi nähdä kansainvälisessä tuomiois-tuimessa. Perusteina käsityksilleen Galtung on viitannut vaa-lipetokseen, taloudellisiin väärinkäytöksiin (Bushin läheiset yrityssuhteet) sekä siihen, että Bush johti maailman sotaan valheiden avulla. Irakin olemattomat joukkotuhoaseet olivat Galtungin mukaan vain yksi esimerkki monista Bushin hal-linnon esittämistä valheista.

    Rauhan- ja konfliktintutkija Johan Galtungin mukaan USA:n ulkopolitiikka ei ole selitettävissä seuraavanlaisella yksinker-taistetulla teesillä: USA:n interventionismia (35 [salamurhaa] + 11 [kidutusta] + 25 [pommitusta] + 67 [interventiota kaik-kialla maailmassa] + 23 [väärennettyä vaalia] = 161 kertaa, jolloin se on käyttänyt poliittista väkivaltaa) ruokkivat aino-astaan viha ja ahneus, jonka fundamentalistiset opinkappaleet legitimoivat (ks. Galtung: Syyskuun yhdestoista ja lokakuun seitsemäs 2001 ja maailma niiden jälkeen: kolme puhetapaa [suomentanut Kaj Raninen] 18.6.2002). Galtungin mielestä on puhuttava myös kylmästä laskelmoinnista. Lähes kaikki 'interventiot' sopivat Galtungin mukaan luokkakonflikti-hypoteesiin sekä valtioiden välillä että niiden sisällä. Väliin-tuloja tehdään perustamaan, ylläpitämään ja vahvistamaan USA:n imperialistisen toiminnan sillanpääasemia. Interventi-oita ruokkii taloudellinen ahneus. Väliintuloja suojellaan soti-laallisesti ja legitimoidaan kulttuurisesti. Galtungin mukaan tämä oikeutus syntyy suurelta osin yhdysvaltalaisen yhteis-kunnallisen kulttuurin 'puritaanisesta patologiasta'.
     
    Galtung on tarkastellut myös kahta vaihtoehtoista hypoteesiä (olettamus). Ne ovat (1) sivilisaatioiden yhteentörmäys ja (2) demokratian/ihmisoikeuksien edistäminen, joilla pyritään se-littämään USA:n väliintulopolitiikkaa.
     
    Jotta sivilisaatioiden yhteentörmäys -olettamus saisi uskotta-vuutta, tulisi Galtungin mukaan tapahtua laajoja kulttuu-riin/sivilisaatioon perustuvia hyökkäyksiä; iskuja moskeijoita, rukoilevia ihmisiä, uskonnollisia johtajia, taideaarteita, muistomerkkejä vastaan. Mitään tällaista ei ole kuitenkaan havaittu. Päinvastoin: USA on ollut varsin avoin muita us-kontoja tunnustavia ihmisiä ja heidän uskonnollisia käytäntö-jään kohtaan. Tilanne saattaa muuttua, mutta Galtungin mu-kaan toistaiseksi (Galtungin kirjoitus on julkaistu 18.6.2002) ei ole olemassa todisteita, jotka tukisivat sivilisaatioiden yh-teentörmäys -hypoteesiä. Galtungin skenaariossa USA taiste-lee 'sosialismia' vastaan, mutta hänen mielestään 'sosialismi' on tuskin sivilisaatio. (Sitä paitsi, yleisen luokkakonflikti-hypoteesin taloudellinen ulottuvuus sopii tosiasioihin erittäin hyvin.)

    'Demokratian/ihmisoikeuksien edistäminen' -olettamus saattaa Galtungin mukaan saada jotakin vahvistusta USA:n teoista, mutta sen kiistää toisaalta se, minkä USA on jättänyt te-kemättä. Jos demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen oli-sivat päämäärä, USA olisi ryhtynyt: Kuubassa Batistan halli-tusta vastaan samanlaisiin toimenpiteisiin kuin Castron halli-tusta vastaan; Nicaraguassa Somozan hallitusta vastaan sa-manlaisiin toimiin kuin sandinisteja vastaan; Guatemalan so-tiladiktatuuria vastaan samanlaisiin toimiin kuin Arbenzia vastaan vuonna 1954; Venezuelassa Jimenezin hallitusta vas-taan samanlaisiin toimiin kuin Chávezin hallitusta vastaan; Saudi-Arabian wahhabi-hallitusta vastaan samanlaisiin toimiin kuin Afghanistanin talibanien wahhabi-hallitusta vastaan.

    Mainittujen hypoteesien sijasta tosiasiat puhuvat Galtungin skenaariossa kolmannen olettamuksen puolesta. Tämä kolmas hypoteesi on 'olettamus järjestelmällisestä pyrkimyksestä suojella ja edistää USA:n taloudellisia etuja sellaisia hallituk-sia ja kansanliikkeitä vastaan, jotka jollakin tavalla ovat näitä etuja vastaan joko hallituksen toteuttaman kansallistamisen muodossa tai sellaisten kansanliikkeiden muodossa, joiden ohjelmaan tavalla tai toisella sisältyy vaurauden uudelleenja-kaminen'. Tämän jälkeen seuraa 'sotilaallisen levittäytymisen malli' eli sotilastukikohtien sijoittaminen ulkomaille taloudel-listen etujen turvaamiseksi tai edistämiseksi.
     
    Väliintulot oikeuttava retoriikka, joka on suunnattu suurelle yleisölle USA:ssa ja ulkomailla (erotuksena siitä, mitä kerro-taan hallituksille suljettujen ovien takana), muotoillaan luon-nollisesti toisin. Neljästä klassisesta läntisestä mallista, jotka ovat 'juutalaisvastaisuus', 'islaminvastaisuus', 'antikommu-nismi' ja 'antiterrorismi' (Ranskan vallankumouksen ajoista lähtien), yhdysvaltalainen retoriikka on käyttänyt antikom-munismia pitkät ajat (ja saattaa tehdä niin uudelleen). Tällä hetkellä käytetään runsaasti 'antiterrorismia', ja siihen saattaa tulla lisäksi (tätä ollaan jo lähellä) 'islaminvastaisuus.' (USA:lla on antisemitistinen menneisyys, mutta se on toistaiseksi pysytellyt erillään antisemitismistä ja juutalaisvastaisuudesta.)

    Alhainen arvio Pentagonin väliintuloissa (interventiot) toisen maailmansodan jälkeen kuolleiden ihmisten määrästä voisi Galtungin mukaan olla kuuden miljoonan luokkaa. Lisäksi toiset kuusi miljoonaa on kuollut CIA:n salaisten operaatioi-den seurauksena. Summaksi tulee noin 12 miljoonaa kuollutta. Tähän tulee Galtungin mielestä lisätä rakenteellisen väkivallan uhrien määrä. Vähintään 100.000 ihmistä kuolee päivittäin perustarpeiden tyydyttymättömyyden takia, mikä johtuu vakavasti viallisista taloudellisista rakenteista. Tämä on osaksi seurausta USA:n toiminnasta. Jos jokaista tapettua ih-misyksilöä jää suremaan esimerkiksi kymmenen läheistä, voidaan puhua pitkälti yli sadasta miljoonasta ihmisestä, eh-käpä puolesta miljardista ihmisestä, joilla on hyvin voimak-kaita vihamielisiä tuntemuksia USA:ta kohtaan.

    William Blum ja maailman suurin roistovaltio:

    Yhdysvaltalainen tietokirjailija ja entinen ulkoministeriön virkamies William Blum on jo parikymmentä vuotta arvostellut USA:n hallintoa ja ulkopolitiikkaa. Hänen aihetta käsittelevä kirjansa 'Rogue State' julkaistiin vuonna 2002 suomeksi nimellä 'Rois-tovaltio: maailman ainoa supervalta' (Sammakko 2002).

    Blumin mielestä yhdysvaltalaisten poliitikkojen väitteet ter-roristien vapauteen, demokratiaan ja USA:n maallistuneeseen hallintoon kohdistuvasta vihasta ovat täyttä valhetta. Terroristit ovat Blumin tulkinnan mukaan USA:ta vastaan USA:n oman ulkopolitiikan vuoksi, sen tähden, mitä USA itse on tehnyt Lähi-idässä ja muualla. Viime kädessä suuryritykset ovat ajaneet USA:n sen imperialistiseen politiikkaan. Varsin-kin USA:n aseteollisuus on lobannut voimakkaasti edistääk-seen USA:n aggressiivisen voimapolitiikan harjoittamista.

    Blumin mukaan USA:n politiikka muuttui entistä huonommaksi Bushin presidenttikaudella. Kidutus oli yksi esimerkki huonontuneesta politiikasta.

    Roistovaltio-kirjan brittipainoksessa Blum on todennut muun ohella seuraavaa: ”Jos minä olisin presidentti, lopettaisin heti Yhdysvaltain hyökkäykset: ensiksi pyytäisin anteeksi kaikilta leskiltä ja orvoilta ja niiltä, joita olemme kiduttaneet. Sitten julistaisin, että Yhdysvaltojen sekaantuminen maailman valtioiden asioihin on kerta kaikkiaan päättynyt.”

    Blumin mielestä ei ole mikään ihme, että USA:ta vihataan. USA:n imperiumin ja sen levittämiseen suunnatun politiikan taustalla on Blumin esittämässä skenaariossa ajatus omasta ainutlaatuisuudesta. Maan perustamisesta lähtien yhdysvalta-laisilla on ollut käsitys omasta ainutkertaisuudestaan Jumalan valittuna kansana. Maa on aina pyrkinyt levittäytymään: aluksi omalla mantereella länteen päin ja sen jälkeen kaikkialle maailmaan. Omaa elämäntapaa on pidetty parhaana ja se on haluttu pakottaa kaikille. Blumin mukaan  suuryhtiöt, erityisesti aseteollisuus, ovat ahkerasti lobanneet yhä imperialis-tisemman politiikan harjoittamisen puolesta.

    Kritiikistä Bushin hallintoa kohtaan

    Ihmisoikeusjuristit ja kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt: Ihmisoikeusjuristit ja kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat syyttäneet Bushin hallintoa lukemattomista rikoksista ja oi-keudenloukkauksista. Näistä mainittakoon ainoastaan kan-sainvälisen oikeuden ja YK:n peruskirjan vastaiset hyökkäys-sodat (hyökkäykset Afganistaniin ja Irakiin) sekä pidätettyjen ja vangittujen henkilöiden järjestelmällinen kidutus ja muu epäinhimillinen kohtelu. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Inter-national on syyttänyt Bushin hallintoa kidutuksesta ja etenkin vesikidutuksen käytöstä.

    Rauhan- ja konfliktintuktija Johan Galtung: Rauhan- ja kon-fliktintuktija Johan Galtungin mielestä George W. Bush tulisi nähdä kansainvälisessä tuomioistuimessa. Kannanottonsa tu-eksi Galtung on viitannut siihen tosiseikkaan, että Bush johti maailman sotaan valheiden avulla.

    Nobel-palkittu Harold Pinter: Ehkäpä 'kaunopuheisin' ja samalla hurjin julkistettu kritiikki George W. Bushia kohtaan on esitetty kirjalija Harold Pinterin Nobel-esitelmässä (7.12.2005), jossa hän totesi muun ohella seuraavaa: ”(...) Kansalaisena minun on kysyttävä: mikä on totta, mikä valhet-ta? (...) - Irakin sota oikeutettiin Saddam Husseinin väitetyillä joukkotuhoaseilla, joista jotkut voitaisiin laukaista kolmessa vartissa kylvämään kauhistuttavaa tuhoa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin Irakilla olleen suhteet al-Qaidaan ja osavastuu syyskuun yhdennen-toista päivän hirmutöistä New Yorkissa. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. Meille kerrottiin, että Irak uhkasi maailman turvallisuutta. Meille vakuutettiin tämän olevan totta. Se ei ollut totta. - Totuus on jotain kokonaan muuta. Totuus liittyy siihen, miten Yhdysvallat ymmärtää asemansa maailmassa, ja kuinka se mielii asemaansa käyttää. - Mutta ennen kuin jatkan tässä hetkessä, haluaisin tarkastella lähimenneisyyttä, jolla tarkoitan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeen. (...) Väitän (...), että (...) USA:n rikokset on viety muistiin ylimalkaisesti, niitä ei ole lainkaan dokumentoitu, puhumattakaan [siitä, että ne olisi] tunnistettu, puhumattakaan [siitä, että ne olisi] myönnetty rikoksiksi. (...) - Ajatelkaa Guantánamo Baytä. Satoja ihmisiä vangittuina yli kolme vuotta ilman syytettä, ilman asianajajaa tai oikeudenkäyntiä, ikuisesti pidätettyinä. Tällaista täysin epäoikeutettua järjestystä pidetään yllä Genèven sopimuksen vastaisesti. (...) Tähän rikolliseen louk-kaukseen syyllistyy valtio, joka on julistanut itsensä 'vapaan maailman johtajaksi'. - Mietimmekö Guantánamo Bayn asukkeja? Mitä media sanoo heistä? (...) Tällä hetkellä monet heistä ovat nälkälakossa, pakkoruokinnassa, myös Isossa-Britanniassa vakituisesti asuvat. Pakkoruokinnassa ei kursail-la. Ei rauhoittavia eikä puudutusaineita. Putki vain nenästä kurkkuun. Siinä oksentaa verta. Se on kidutusta. Mutta mitä Ison-Britannian ulkoministeri on sanonut tästä? Ei mitään. Entä pääministeri? Ei mitään. - Miksei? Koska Yhdysvallat on sanonut: Guantánamo Bayn toimien arvosteleminen on epäystävällisyyden osoitus. Olet meidän puolellamme tai meitä vastaan. Niinpä Blair pitää suunsa kiinni. - Irakin mie-hitys oli rosvoretki, räikeää valtioterrorismia, ja osoitti kan-sainvälisen oikeuden täydellistä halveksuntaa. Miehitys oli mielivaltainen sotatoimi, jolle antoivat potkua valheet toisensa perään sekä median ja sen kautta yleisön sumeilematon manipulointi. Tarkoituksena oli vakiinnuttaa Yhdysvaltojen sotilaallinen ja taloudellinen kontrolli Lähi-idässä verhoamalla hanke kansan vapauttamiseksi - viimeisenä keinona kun muut verukkeet oli jouduttu hylkäämään. Näyttävä sotilaallisen voiman osoitus, jonka vuoksi tuhansia ja taas tuhansia syyttömiä ihmisiä surmattiin ja silvottiin. - Olemme tuoneet Irakin kansalle kidutusta, rypälepommeja, köyhdytettyä uraa-nia, lukemattomia satunnaisia murhia, hätää, rappiota ja kuo-lemaa ja kutsuneet sitä 'vapauden ja demokratian tuomiseksi Lähi-itään'. - Montako ihmistä pitää tappaa ennen kuin käy massamurhaajasta ja sotarikollisesta? Satatuhatta? Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, ajattelisin. Siksi on oikeudenmu-kaista, että Bush ja Blair tuodaan kansainvälisen rikostuomio-istuimen eteen. Bush on kuitenkin ollut ovela. Hän ei ole rati-fioinut tätä tuomioistuinta. Sen vuoksi hän on varoittanut, että jos yksikin yhdysvaltalainen sotilas tai poliitikko joutuu syytetyksi tässä oikeudessa, hän lähettää paikalle me-rijalkaväen. Mutta Tony Blair on tunnustanut oikeuden ja on asetettavissa syytteeseen. (...)” (Harold Pinter: The Nobel Prize in Literature 2005) (http://nobelprize.org/nobel_prizes/ literature/laureates/2005/pinter-lecture-e.html)

    Bushin hallinnon talouspolitiikasta: Bushin hallinnon nou-dattama talouspolitiikka on saanut osakseen ankaraa kritiik-kiä. Kielteiselle arvostelulle on ollut painavia objektiivisia syitä. Bush aloitti kautensa vuonna 2001 kampanjoimalla ympäri maata hankkiakseen tukea veronalennushankkeilleen. Hänen talouspoliittisen linjansa mukaan käyttämättömät val-tion varat tuli palauttaa veronmaksajille. Kun keskuspankin Alan Greenspan varoitteli lähestyvästä lamasta, Bushin mu-kaan veronalennus elvyttäisi taloutta ja loisi työpaikkoja. Lo-pulta viisi senaatin demokraattia loikkasi leikkauksien puolelle ja hyväksyi republikaanien kanssa 1.350 miljardin dollarin veronalennuksen 10 vuoden aikana. Työttömyys saavutti huippunsa (6,2 prosenttia) kesällä 2003.

    USA:n valtiovarainministeri O'Neill raportoi vuonna 2002, että USA:n budjetin alijäämä oli nousemassa tulevaisuudessa jopa 500 miljardiin dollariin ja kehotti veronkorotuksiin ja menojen leikkauksiin. Raporttia ei otettu huomioon helmi-kuun 2003 budjettiraportissa. O'Neill tutki myös eräiden USA:n liittolaisten yhteyksiä al-Qaidan rahoitukseen ja vas-tusti terrorismin vastaista sotaa. O'Neill erosi vuoden 2002 lopussa ja uudeksi valtiovarainministeriksi nimitettiin John Snow vuosiksi 2003–2006. Snown seuraajaksi nimitettiin Henry Paulson.

    Vuoden 2000 IT-kuplan puhkeamisen jälkeen pyrittiin kehit-tämään uutta kasvua tuottavia sijoituskohteita. Tällaisiksi muodostuivat etenkin asuntomarkkinat. Pyrkimys antaa jo-kaiselle mahdollisuus omistusasunnon ostamiseen tuki myös Bushin "omistajayhteiskunnan" ”filosofiaa”. Keskuspankki Federal Reserven (Fed) pääjohtaja Alan Greenspan piti korot alhaalla, mikä mahdollisti edullisen lainanannon. Greenspan ajoi myös uusia "finanssikeksintöjä". Niiden sovelluksena syntyivät muun muassa hedgerahastot (sijoitusrahasto, joka pyrkii kasvattamaan arvoaan markkinatilanteesta riippumatta), joille luvattiin "absoluuttista tuottoa" eli positiivinen tulos kaikissa mahdollisissa oloissa markkinoiden kehityksestä riippumatta.

    USA:n finanssi- ja talouskriisi alkoi kesällä 2006 asuntotaan-tumana. Subprime-kriisi (asuntomarkkinoiden lainakriisi) alkoi kesällä 2007, ja kuluttajiin se alkoi vaikuttaa kesällä 2008. Syksyllä 2008 lyhyessä ajassa asuntoluotottajat Fannie Mae ja Freddie Mac otettiin valtion haltuun, investointipankki Lehman Brothers ( maailmanlaajuisesta investointipankki-toiminnastaan tunnettu rahoitusalan yritys) hakeutui yritys-saneeraukseen (ajautui käytännössä konkurssitilaan) 15.9.2008 ja Merrill Lynch (yksi maailman suurimmista ra-hoitusalan yrityksistä) myytiin kilpailijalle. Myös suuret In-dyMac Bank ja Countrywide-pankit hävisivät kartalta.

    Greenspan arvosteli eläkkeellejääntinsä jälkeen vuonna 2007 muistelmissaan Bushin republikaanien talouspolitiikkaa ly-hytjänteisyydestä ja sanoi "republikaanijohtoisen kongressin tuhlanneen holtittomasti". Hän pyysi Bushia käyttämään veto-oikeuttaan kulutuksen hillitsemiseksi, mutta Bush ei siihen suostunut.

    Finanssikriisi: Finanssikriisi-käsitteellä kuvataan maailman-laajuista pankki- ja rahoituskriisiä, joka tuli kaikkien nähtä-väksi syyskuussa 2008. Rahoitusinstituutioiden holtiton ve-lananto, sijoittajien laaja velaksi investointi, heikko talous-valvonta ja ahneus johtivat maailmanlaajuiseen finanssikriisiin vuosina 2007-2008. USA:n asuntoluottokriisi Subprime-kriisi käynnisti maailmanlaajuisen pankkikriisin ja talouden rahoitusongelman. Rahoitusalan ongelmat paljastivat sijoitus-toiminnan heikkouksia maailmanlaajuisesti.

    Subprime-kriisi: USA:ssa monet pankit ajautuivat vaikeuksiin, kun ne olivat jakaneet ihmisille holtittomasti niin sanottuja subprime-asuntoluottoja. Pankit myönsivät ihmisille helposti asuntoluottoja, koska ne halusivat keinotella asuntojen nousevilla hinnoilla. Mikäli asiakas ei kyennyt asuntovel-kaansa maksamaan takaisin, pankki otti asunnon haltuunsa ja myi sen edelleen asuntojen hinnan nousun takia alkuperäistä huomattavasti korkeammalla hinnalla. Järjestelmä romahti, kun asuntojen hinnat alkoivat laskea. Tämä alkoi näkyä jo vuoden 2007 alkupuolella, ja pankkikriisi oli paha itse asiassa jo elokuussa 2007. Pankit kärsivät tappioita myös CDS-luottotakuuhuijausten (Credit Default Swap, eräänlainen luottotappioiden varalle otettava "vakuutus" ) vuoksi.

    Osakemerkkinoilla aiheutti ongelmia sijoittajien suosima ”lyhyeksi myynti”, jossa lainatuilla osakkeilla käytiin kauppaa siten, että osakkeiden kurssilasku hyödytti sijoittajaa. Tämä alensi osakkeiden arvoa, ja kursseihin kohdistuvat las-kuodotukset lisäsivät lyhyeksi myyntiä. Näin ollen uudenlai-set talousinstrumentit ja niiden holtiton ja epärehellinen käyt-tö tekivät taloudessa pahaa jälkeä. Osakkeiden kurssilasku alkoi monissa maailman suurissa pörsseissä touko-kesäkuussa 2008 ja kulminoitui voimakkaaseen romahdukseen Wall Streetin (New York) pörssissä maanantai-iltana 29.9.2008. Välitön syy tähän oli talouden elvytysehdotuksen kaatuminen kongressissa.

    Sijoitushuijaukset:
    Tammikuussa 2008 havaittiin jättiskandaali pankkitoiminnassa. Société Générale –pankin työntekijä onnistui ohittamaan turvajärjestelmät. Jérôme Kerviel teki johdannaiskaupoilla Société Générale –pankissa tappiota 4,9 miljardia euroa.

    Nasdaqin entinen johtaja Bernard Madoff pidätettiin marras-kuussa 2008 epäiltynä Ponzi-huijauksesta. Syytteen mukaan sijoittajat olivat menettäneet huijauksessa 50 miljardia dolla-ria, mikä tekisi siitä kaikkien aikojen suurimman yksityis-henkilön suorittaman sijoitushuijauksen. Asiakkaina oli kan-sainvälisiä pankkeja, yhdistyksiä ja yksityisiä sijoittajia.

    Finanssikriisin vaikutuksia:
    Lokakuussa 2008 Britannia julisti 37 miljardin punnan tuen. Tammikuussa 2009 asuntolainoja elvytettiin ja perustettiin 50 miljardin punnan rahasto keskuspankille arvopaperien ostamiseen. Royal Bank of Scotland tappiot vuonna 2008 oli pankin mukaan 7-8 miljardia puntaa. Yritysostojen tappiot saattavat nostaa kokonaistappiot 28 miljardiin puntaan.

    Islanti: Talouskriisi kaatoi Islannin hallituksen tammikuussa 2009. Reykjavikissä mielenosoittajat vaativat lokakuusta 2008 tammikuuhun 2009 joka lauantai uusia vaaleja ja hallitusta. Valtio otti omistukseensa lokakuussa 2008 Islannin suurimmat pankit: Landsbanki, Glitnir ja Kaupthing. Niiden velat olivat moninkertaiset kansantuotteeseen verrattuna. IMF myönsi Islannille lainan vuonna 2008. Pohjoismaat lainasivat 10 miljardia dollaria vuoden 2008 lopussa. Islannin talouden on ennustettu supistuvan 10 prosenttia vuonna 2009. (Kirjailija Einar Már Guðmundssonin mukaan Islannissa ihmiset ottivat valtavia lainoja ja alkoivat sitten uskoa olevansa rikkaita.)

    USA: USA:n finanssikriisin kehitystä voidaan kuvata seuraa-vanlaisella kronologialla: (1) 11.1.2008 Bank of America osti Countrywide Financial -pankin 4 miljardilla dollarilla; (2) 16.3.2008 JPMorgan Chase osti Bear Stearnsin; (3) 7.9.2008 Asuntoluotottajat Fannie Mae ja Freddie Mac liittovaltiolle; (4) 15.9.2008 Lehman Brothers konkurssiin; (5) 17.9.2008 USA:n hallitus pelasti AIG:n 85 miljardin dollarin lainalla; (6) 19.9.2008 USA:n valtiovarainministeri Henry Paulson (heinäkuu 2006 – tammikuu 2009) myönsi 700 miljardia lai-nojen ostamiseen; (7) 25.9.2008 JPMorgan Chase osti Wa-shington Mutualin; (8) 29.9.2008 USA:n kongressi hylkäsi Paulsonin paketin, minkä seurauksena pörssi romahti; (9) 3.10.2008 uusittu pelastuspaketti hyväksyttiin kongressissa; (10) 6.-10.10.2008 osakemarkkinoiden huonoin viikko 75 vuoteen; (11) 14.10.2008 hallituksen pankkituki USA:ssa.

    Robert Kennedy Jr:n kritiikki:


    USA:n tunnetuimpiin ympäristöasianajajiin kuuluva Robert F. Kennedy Jr. julkaisi vuonna 2004 tärkeän mutta Suomessa vain vähän tunnetun tietokirjan Crimes Against Nature. Kirja keskittyy Bushin hallinnon luontoa ja ympäristöä vahingoittaviin toimenpiteisiin. Kirjan sisältö ilmenee sen suoraan asiaan menevästä alaotsikosta "Miten George W. Bush ja hänen yhtiökaverinsa ovat ryöstämässä maata ja kaappaamassa meidän demokratiaamme". Kennedy on väittänyt kirjassaan, että Bushin hallinnon har-joittama ennennäkemätön yhtiökaveruus (corporate cronyism) uhkasi yhdysvaltalaisten terveyttä, kansallista turvallisuutta ja kansanvaltaa. Yksioikoisessa yksityisen voiton ja henkilökohtaisen vallan tavoittelussaan Bush ja hänen hallin-tonsa olivat vesittäneet kaikki ne lait, jotka olivat viimeiset kolmekymmentä vuotta suojelleet kansakunnan ilmaa, vettä, valtion maita ja villiä luontoa. Bushin hallinto oli siirtänyt kansallisvarallisuutta presidentin poliittisille lahjoittajille samalla, kun se oli heikentänyt kaikkien muiden elämisen laatua.

    Crimes Against Nature tekee selkoa siitä, miten Bushin hallinto oli järjestellyt luontoa tuhoavat toimensa lähes täysin julkisen valvonnan ulottumattomissa ja yhteistyössä niiden teollisuudenharjoittajien kanssa, joiden toimintaa lakien oli tarkoitus säädellä ja valvoa, ja jotka itse asiassa olivat tunne-tuimpia ympäristön saastuttajia. Kennedy on osoittanut kir-jassaan, miten Bushin hallinto oli pettänyt suuren yleisön manipuloimalla, tieteellisen tiedon salaamisella, hallintovi-ranomaisten ja virkamiesten pelottelulla sekä naamioimalla agendansa orwellmaisella kaksoispuheella (doublespeak).

    Kennedyn kirjassa kuvataan käytännön esimerkkien kautta, miten rappeuttava vaikutus yhtiökorruptiolla oli ollut ja oli yhdysvaltalaisiin ydinarvoihin: vapaamarkkinakapitalismiin ja demokratiaan. Bushin hallinnon häikäilemätön politiikka oli polkenut jalkoihinsa kaikki entiset arvossa pidetyt aatteet ja järjestelmät. Lokaan oli tallattu muun ohella lain kunnioitus, julkinen terveydenhoito, tieteellinen rehellisyys ja pitkän tähtäimen taloudellinen vitaalisuus. Tuo kaikki oli uhrattu yhden ainoan nimeltä mainitsemattoman paheen, yhtiöahneuden (corporate greed), nimissä.

    Johdantoon ja yhteentoista lukuun jakautuva kirja antaa lohduttoman ja pelottavan kuvan maailman ainoan supervallan tilasta Bushin presidenttikaudella. USA näyttäytyy Bushin hallinnon jäljiltä luonnon- ja ympäristönsuojelun kehitysmaana, jolla ei itse asiassa ole toivoa: maan jättiläismäiset ympäristötuhot näyttävät korjaamattomilta.

    Kennedyn tärkeässä teoksessa ei ole amerikkalaisen unelman edellyttämää happy endiä. Kirjan viimeinen luku päättyy seu-raavaan toteamukseen: "Jos amerikkalaiset tietäisivät totuuden, useimmat heistä jakaisivat raivoni siitä, että tämä presidentti [George W. Bush] sallii yhtiökaveriensa varastaa Amerikan meidän lapsiltamme."


    (Robert F. Kennedy, Jr.: Crimes Against Nature. How George W. Bush and His Corporate Pals Are Plundering the Country and Hijacking Our Democracy. HarperCollinsPu-blishers. New York 2004)

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: Tapaus USA
    « Vastaus #8 : Maaliskuu 27, 2014, 05:04:53 ap »
  •   0
  • Irakin sodan laittomuus

    Kansainvälisen oikeuden asiantuntijat ja lakimiehet varoittivat USA:ta ja Britanniaa toistuvasti siitä, että niiden hyökkäys Irakiin olisi kansainvälisen oikeuden mukaan laiton ja rikollinen teko, mikäli se tapahtuisi ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. YK:n turvallisuusneuvostolla on toimivalta antaa valtuutus voimankäyttöön ainoastaan YK:n peruskirjassa määrätyin edellytyksin. Nuo edellytykset eivät Irakin tapauksessa täyttyneet. Jos turvallisuusneuvosto poikkeaisi valtuutusta antaessaan peruskirjan määräämistä edellytyksistä, se itse syyllistyisi peruskirjan rikkomiseen.

    Lontoolaisten lakimiesten Rabinder Singhin ja Charlotte Kilroyn mukaan hyökkäys Irakiin oli kansainvälisen oikeuden mukaan laiton. Public Interest Lawyers -järjestöä edustava Phil Shiner on todennut, että YK:n turvallisuusneuvoston marraskuussa 2002 hyväksymä päätöslauselma 1441 ei valtuuttanut sotilaallista interventiota.

    Shiner on huomauttanut, että kun päätöslauselma 1441 esiteltiin turvallisuusneuvostolle, sekä USA että Britannia väittivät, ettei tekstissä ollut mitään salaisia sodan laukaisijoita.

    Kansainvälinen oikeus ei tunne Bushin hallinnon tarkoittamaa "ennaltaehkäisyä". Kuusitoista Lontoon, Oxfordin, Cambridgen ja Pariisin korkeakoulujen kansainvälisen oikeuden professoria ja tohtoria julkaisi 7.3.2003 The Guardian -lehdessä kirjeen, jossa todettiin, että "julkisesti saatavissa olevan tiedon perusteella sotilaallisen voiman käytölle Irakia vastaan ei ole kansainvälisen oikeuden mukaan mitään oikeutusta".

    "YK:n peruskirja kieltää voimankäytön vain kahdella poikkeuksella: yksilöllinen tai kollektiivinen itsepuolustus vastauksena aseelliseen hyökkäykseen ja turvallisuusneuvoston valtuuttama toiminta kollektiivisena vastauksena rauhaan kohdistuvalle uhalle, rauhan rikkomiselle tai hyökkäysteolle. Tällä hetkellä ei ole mitään perusteita väitteelle sellaisen voiman käytöstä itsepuolustukseksi."

    Kirjeessä puututtiin myös Bushin hallinnon kehittämään oppiin "ennaltaehkäisevästä sodasta”: "Opilla ennaltaehkäisevästä itsepuolustuksesta sellaista hyökkäystä vastaan, joka saattaisi ilmetä jonain kuviteltavissa olevana tulevana aikana, ei ole mitään pohjaa kansainvälisessä oikeudessa."

    Kirjeessä kommentoitiin myös Britannian pääministerin Tony Blairin veto-oikeutta koskevaa tulkintaa: "Ennen kuin so-tilaalliseen toimintaan Irakia vastaan voidaan laillisesti ryhtyä, turvallisuusneuvoston on täytynyt osoittaa selvästi ilmaistu hyväksymisensä. Se ei ole vielä tehnyt niin. Veto-oikeudella torjuttu päätöslauselma ei voisi tarjota sellaista hyväksymistä. Pääministerin väitteellä, jonka mukaan tietyissä olosuhteissa vetosta tulee 'kohtuuton' / 'järjetön' [unreasonable] ja se voi-daan jättää huomioon ottamatta, ei ole mitään perustaa kan-sainvälisessä laissa."

    Torontolaisen Yorkin yliopiston oikeustieteen professori Michael Mandel on lehtikirjoituksessaan ("The UN's Crucial Role". Toronto Star 10.3.2003) yhtynyt tunnetun rauhanakti-vistin, pakistanilaissyntyisen journalistin Tariq Alin lausun-toon, jonka mukaan YK:n tukema sota Irakia vastaan olisi yhtä moraaliton ja epäoikeutettu kuin Pentagonin omin päin aloittama sotakin, koska kyse olisi samasta sodasta. "Ali on oikeassa. Moraaliton ja epäoikeutettu sota ei ole vähemmän sellainen sen vuoksi, että turvallisuusneuvosto taipuu USA:n painostukseen ja valtuuttaa sen." Mandelin mukaan tämä ei kuitenkaan merkitsisi, että turvallisuusneuvoston valtuutus olisi yhdentekevä. Moraaliton ja epäoikeutettu sota, jota käy-täisiin YK:n turvallisuusneuvoston valtuutuksella, täyttäisi edelleen Nürnbergin oikeudenkäynnissä määritellyn "suu-rimman kansainvälisen rikoksen" tunnusmerkit, mutta sellai-nen sota olisi siinä tapauksessa kiedottu väärän laillisuuden kaapuun, mikä sodalta muuten puuttuisi. YK:n turvallisuus-neuvoston valtuutus antaisi ihmisille väärän vaikutelman, että maailma olisi sodan takana ja jopa että sellainen sota olisi laillinen.

    Mandel muistutti, että YK:n turvallisuusneuvoston päätöslau-selma 1441 esitti Irakille paljon vaatimuksia, joista monet olivat täysin kohtuuttomia. Mutta päätöslauselma ei sanonut tai edes vihjannut, että jokin valtio tai valtioryhmä voisi hyö-kätä maahan, joka ei ole kyennyt täyttämään noita vaatimuk-sia. Päätöslauselma sanoi ainoastaan, että turvallisuusneuvos-ton vastuulla oli päättää, oliko ja missä määrin vaatimuksia noudatettu ja mitä asian johdosta tulisi tehdä. Turvallisuus-neuvosto saattoi toimia laillisesti vain, mikäli yhdeksän sen 15 jäsenestä äänestäisi puolesta, eikä yksikään viidestä pysyvästä jäsenestä käyttäisi veto-oikeuttaan.

    USA:lla ei ollut Mandelin mukaan mitään laillista tai moraa-lista oikeutta aloittaa sotaa Irakia vastaan. Hän muistutti kui-tenkin, että jos turvallisuusneuvosto antaisi sodan aloittami-seen valtuutuksen, sellainen valtuutus loukkaisi YK:n perus-kirjaa niin karkeasti, että se merkitsisi turvallisuusneuvoston loppua arvovaltaisena elimenä.

    Tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvalli-suuspoliittisen valiokunnan 20.3.2003 antaman lausunnon mukaan ”Suomi pitää valitettavana, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat ryhtyneet sotilaallisiin toimiin Irakia vastaan. Voimankäyttö ilman turvallisuusneuvoston nimenomaista valtuutusta ei ole hyväksyttävää”.

    Valiokunnan mainitussa lausunnossa ei otettu expressis verbis selkeää kantaa USA:n (ja sen liittolaisten) toimien lailli-suuteen Irakiin hyökkäyksen osalta. Asia oli kuitenkin kan-sainvälisoikeudellisten normien puitteissa varsin yksiselittei-nen.

    Arvio USA:n (Bushin hallinnon) Irakiin hyökkäyksestä kan-sainvälisen oikeuden valossa: Yhdistyneiden kansakuntien (YK) peruskirjassa kielletään voimankäyttö kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Niistä ensimmäinen on YK:n turvallisuus-neuvoston voimatoimet oikeuttava päätöslauselma, joka voi-daan hyväksyä rauhan rikkomisen uhan, rauhan rikkomisen tai hyökkäysteon seurauksena (ks. YK:n peruskirjan 39, 41 ja 42 artikla). Mikään  ennen Irakiin hyökkäämistä annettu Irakia koskeva päätöslauselma (päätöslauselma 1441 mukaan lukien) ei oikeuttanut USA:n (Bushin hallinnon) hyökkäystä Irakiin.

    Toisen poikkeuksen muodostaa YK:n peruskirjan mukainen erillinen tai kollektiivinen itsepuolustus vastauksena aseelli-seen hyökkäykseen (YK:n peruskirjan 51 artikla). Bushin hallinto esitti 11.9.2001-iskujen (New Yorkin WTC-rakennuksiin ja Pentagoniin) muodostaneen sellaisen hyök-käyksen. Tällainen argumentti ei oikeuttanut niitä sotatoimia, joihin USA (Bushin hallinto) ryhtyi, koska mikään tosiseikka ei osoittanut Irakin olleen kysymyksessä olevien tekojen ta-kana (vaikka iskut olisi sinänsä     määritelty aseelliseksi hyökkäykseksi, mikä kysymys oli itse asiassa varsin kiistan-alainen).
     
    USA vetosi sotatoimiensa oikeutukseksi ”ennakoivaan itse-puolustukseen”. Tuon termin käytöllä sotatoimet pyrittiin esittämään välttämättömiksi, jotta vihollisen mahdollinen hyökkäys voitiin estää. Kiertämättömäksi ongelmaksi kuiten-kin jäi se tosiasia, ettei kansianvälisestä oikeudesta löytynyt (eikä löydy) tukea sanotunlaisen ”ennakoivan itsepuolustuk-sen” käsitteelle. Mainittu käsite oli (ja on) toisin sanoen kan-sainvälisen oikeuden vastainen.

    Summa summarum
    : USA:n (Bushin hallinto) sotatoimet Irakia vastaan olivat vailla kansainvälisen oikeuden oikeutusta. USA:n (Bushin hallinto) hyökkäys Irakiin oli siis laiton ja muodosti uhan kansainväliselle oikeusjärjestykselle.

    Synnynnäinen oikeus elämään ja kidutuksen kielto 

    Jokaisella ihmisellä on kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (KP-sopimus 16.12.1966) mukaan synnynnäinen oikeus elämään. Tätä oikeutta koskevat määräykset sisältyvät sanotun yleissopimuk-sen 6 artiklaan, joka kuuluu seuraavasti: ”1. Jokaisella ihmisellä on synnynnäinen oikeus elämään. Tämä oikeus on suojattava lailla. Keltään ei saa mielivaltaisesti riistää hänen elämäänsä.”
    ”2. Valtioissa, jotka eivät ole poistaneet kuolemanrangaistus-ta, kuolemantuomio voidaan langettaa vain vakavimmista rikoksista rikoksen tekohetkellä voimassa olevan lain nojalla loukkaamatta tämän yleissopimuksen sekä joukkotuhonnan ehkäisemistä ja rankaisemista koskevan yleissopimuksen määräyksiä. Tämä rangaistus voidaan panna täytäntöön vain toimivaltaisen tuomioistuimen lopullisen tuomion nojalla.”
    ”3. Milloin elämän riistäminen muodostaa joukkotuhontari-koksen, on katsottava, että mikään tässä artiklassa ei oikeuta sopimusvaltioita millään tavalla poikkeamaan niistä velvoi-tuksista, jotka se on omaksunut joukkotuhonnan ehkäisemistä ja rankaisemista koskevan yleissopimuksen määräysten nojal-la.”
    ”4. Jokaisella kuolemaantuomitulla on oikeus anoa armah-dusta tai tuomion muuttamista. Amnestia, armahdus tai kuo-lemantuomion muuttaminen voidaan myöntää kaikissa tapa-uksissa.”
    ”5. Kuolemantuomiota ei saa langettaa alle kahdeksantoista-vuotiaiden henkilöiden tekemistä rikoksista eikä sitä saa pan-na täytäntöön raskaana olevan naisen osalta.”
    ”6. Mihinkään tässä artiklassa ei voida vedota sopimusvaltion viivyttämiseksi tai estämiseksi poistamasta kuolemanrangais-tusta.”

    Mainittuun 6 artiklaan ei voida tehdä mitään rajoitusta edes virallisesti julistetun yleisen hätätilan aikana (ks. KP-sopimuksen 4 artiklan 2 kappale).

    Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansain-välinen yleissopimus (KP-sopimus 16.12.1966) sisältää yksi-selitteisen kidutuksen kiellon: ”Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventa-valla tavalla. Erityisesti ei ketään saa alistaa ilman hänen va-paata suostumustaan lääketieteelliseen tai tieteelliseen kokei-luun” (7 artikla).

    Kidutuskiellosta ei voida poiketa edes virallisesti julistetun yleisen hätätilan aikana (ks. KP-sopimuksen 4 artiklan 2 kap-pale).   

    Kidutuksen kielto sisältyy myös kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastaiseen yleissopimukseen (10.12.1984).
     
    Kidutuksen kielto sisältyy myös kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen vastaiseen yleissopimukseen. Yleissopimuksen 1 artikla kuu-luu seuraavasti:
    "1. Tässä yleissopimuksessa "kidutuksella" tarkoitetaan kaik-kia tekoja, joilla aiheutetaan jollekulle tahallisesti kovaa kipua tai kovaa joko henkistä tai ruumiillista kärsimystä tietojen tai tunnustuksen saamiseksi häneltä tai kolmannelta henkilöltä, hänen rankaisemisekseen teosta, jonka hän tai kolmas henkilö on tehnyt tai epäillään tehneen, hänen tai kolmannen henkilön pelottelemiseksi tai pakottamiseksi taikka minkälaiseen tahansa syrjintään perustuvasta syystä, kun virkamies tai muu virallisessa asemassa toimiva henkilö aiheuttaa sellaista kipua tai kärsimystä, yllyttää tai suostuu niiden aiheuttamiseen tai hyväksyy sen hiljaisesti. Kidutusta ei ole sellainen kipu tai kärsimys, joka saa alkunsa pelkästään laillisista seu-raamuksista, joko niihin kuuluvana tai niihin liittyvänä.
    2. Tämä artikla ei vaikuta kansainvälisiin asiakirjoihin tai kansalliseen lainsäädäntöön, jotka sisältävät tai voivat sisältää määräyksiä, joiden soveltamisala on laajempi."

    Yleissopimuksen 2 artikla:
     "1. Jokainen sopimusvaltio ryhtyy tehokkaisiin lainsäädän-nöllisiin, hallinnollisiin, oikeudellisiin tai muihin toimiin eh-käistäkseen kidutuksen kaikilla lainkäyttövaltaansa kuuluvilla alueilla.
    2. Minkäänlaisia poikkeuksellisia oloja, kuten sotatilaa tai sodanuhkaa, sisäistä poliittista epävakaisuutta tai muuta yleis-tä hätätilaa ei saa käyttää oikeutuksena kidutukselle.
    3. Esimiehen tai viranomaisen käskyä ei saa käyttää oikeu-tuksena kidutukselle."

    Yleissopimuksen 3 artikla kuuluu seuraavasti:
     "1. Mikään sopimusvaltio ei saa karkottaa, palauttaa tai luo-vuttaa ketään toiseen valtioon, jos on perusteltu syy uskoa, että hän olisi siellä vaarassa joutua kidutetuksi.
    2. Ratkaistessaan, onko tällainen syy olemassa, toimivaltaiset viranomaiset ottavat huomioon kaikki asiaan vaikuttavat sei-kat, kuten mahdollisesti sen, tapahtuuko kyseisessä valtiossa jatkuvasti törkeitä, räikeitä tai laajamittaisia ihmisoikeus-loukkauksia.

    Yleissopimuksen 4 artikla:
    "1. Jokainen sopimusvaltio huolehtii siitä, että kaikki kidutus-teot ovat sen rikoslain mukaan rikoksia. Sama koskee kidut-tamisen yritystä ja kenen tahansa tekemää tekoa, jolla myötä-vaikutetaan tai osallistutaan kidutukseen.
    2. Jokainen sopimusvaltio säätää näistä rikoksista asianmu-kaiset rangaistukset, joissa on otettu huomioon tekojen vaka-va laatu.

    Guantánamosta vapautettu syyttää USA:ta kidutuksesta: USA (USA:n 44. presidentti Barack Obama astui virkaansa 20.1.2009) vapautti helmikuussa 2009 Guantanamon vanki-leirillä neljä vuotta olleen Britannian kansalaisen Binjam Mohamedin ja lennätti hänet takaisin kotimaahansa.

    Mohamedin mukaan USA:n (Bushin) hallitus oli hänen kidu-tuksensa takana. ”Ennen tätä koettelemusta kidutus oli vain abstrakti sana minulle. En voinut koskaan kuvitella, että jou-tuisin sen kohteeksi. Minun on vaikea uskoa, että minut sie-pattiin, kuljetettiin maasta toiseen ja kidutettiin keskiaikaisin tavoin - ja kaiken tämän takana on Yhdysvaltain hallitus, Mohamed, 30, sanoi lakimiehensä välityksellä.”

    Mohamed pidätettiin lakimiehen mukaan huhtikuussa 2002 Pakistanissa, josta hänet kuljetettiin muutaman kuukauden kuluttua Marokkoon ja sieltä Guantánamoon vuonna 2004. USA (Obaman hallinto) suostui vapauttamaan Mohamedin helmikuussa 2009. Britannian hallitus oli puolentoista vuoden ajan painostanut Bushin hallintoa Mohamedin vapautta-miseksi.

    Condoleezza Rice hyväksyi vesikidutuksen jo varhain: USA:n Bushin hallinnon aikainen ulkoministeri Condoleezza Rice antoi varhaisen luvan keskustiedustelupalvelu CIA:n käyttä-mälle vesikidutukselle.

    Vuonna 2002 vielä maansa kansallisen turvallisuuden neu-vonantajana toimineen Ricen rooli kiistellyn kidutusmene-telmän hyväksymisessä paljastui presidentti Barack Obaman tilaamasta senaatin selvityksestä.

    Oikeusministeri John Ashcroft totesi vesikidutuksen lailliseksi heinäkuussa 2002. Yhdeksän päivää aikaisemmin Rice oli tavannut CIA:n johtajan George Tenetin ja neuvonut tiedustelupalvelua käyttämään tiedustelupalvelun suunnittelemia menetelmiä terroristeiksi epäiltyjen henkilöiden kuulustelemisessa. (Ricen kerrotaan hyväksyneen CIA:n johdon esityksen terroriepäilty Abu Zubaydahin kuulustelemisesta vesikidutusta käyttäen. Yhdeksän päivää myöhemmin eli 26.7.2002 oikeusministeri John Ashcroft totesi vesikidutuksen lailliseksi.) Vuosien 2002-2003 aikana vesikidutuksen hyväksymisprosessiin osallistui ainakin puoli tusinaa presidentti George W. Bushin hallinnon korkeaa jäsentä.

    Ricen hyväksyntä on varhaisin tiedossa oleva Bushin hallin-non korkea-arvoisen virkamiehen antama myönnytys kysei-selle kidutusmenetelmälle. Vesikidutuksessa eli waterboar-dingissa vanki saadaan kokemaan voimakas hukkumisen tun-ne valuttamalla vettä tämän peitetyille kasvoille. Maan ny-kyinen oikeusministeri Eric Holder on kutsunut menetelmää kidutukseksi.

    Presidentti Obaman hallinto on määrännyt julkistettavaksi joukon muistioita, jotka kertovat USA:n käyttämistä kuulus-telukeinoista hänen edeltäjänsä George W. Bushin kaudella. Suurelle yleisölle julkistettujen tietojen mukaan CIA oli Bushin hallinnon kaudella kiduttanut erästä terroriepäiltyä 183 kertaa kuukaudessa.

    Arvio Bushin hallinnosta ja kidutuksesta: USA:n keskus-tiedustelupalvelun CIA:n kuulustelijoiden suorittama kidutus on varsin laajalti notorisesti tunnettu tosiasia. Esimerkiksi The New York Timesin mukaan USA:n keskustiedustelupalvelun "CIA:n kuulustelijat kiduttivat kahta Al-Qaidan terro-ristiepäiltyä 266 kertaa". Kuulustelijat käyttivät vesikidutusta eli waterboarding-tekniikkaa.

    "Vuoden 2003 maaliskuussa kuulustelijat kiduttivat peräti 183 kertaa Khalid Shaikh Mohammedia." - "Toista uhria, Abu Zubaydahia, kuulustelijat vesikiduttivat 83 kertaa vuoden 2002 elokuussa." Tiedot ilmenevät USA:n oikeusministeriön vuonna 2005 tehdystä muistiosta (CIA kidutti uhria 183 kertaa. US 20.4.2009)
     (http://www.uusisuomi.fi/ulkomaat/57455-cia-kidutti-uhria-183-kertaa).

    Kaiken kaikkiaan on todettavissa, että Bushin hallinnon syyl-listymisestä kidutukseen ei ole epäselvyyttä. Kidutukseen syyllistyminen on historiallinen tosiasia.

    Tapaus 'USA: terrorismi ja ihmisoikeudet'


    Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on vaatinut USA:n uutta hallintoa: (1) sulkemaan pysyvästi Guantánamon vanki-leirin; (2) lopettamaan USA:n toimesta tai sen puolesta tapah-tuvat vankilennot, vankien oikeudettomat luovutukset, va-paudenriistot sekä pitkitetyt vankien eristämiset; (3) kumoa-maan Bushin hallinnon 20.7.2007 antaman asetuksen, jolla CIA:n salaista vapaudenriistoa ja kuulustelua koskevaa toi-mintaohjelmaa jatkettiin; (4) kumoamaan Bushin hallinnon 13.11.2001 antaman sotilaallisen määräyksen, joka koski tiet-tyjen muiden valtioiden kuin USA:n kansalaisten pidättämis-tä, kohtelua ja oikeudenkäyntiä ”terrorismin vastaisessa so-dassa”; (5) lopettamaan sotilaskomissioiden oikeudenkäynnit sekä lakkauttamaan taistelijoiden aseman arviointilautakunnat ja sotilashallinnolliset tarkastuslautakunnat; (6) antamaan suunnitelman, jonka perusteella Guantánamon vangit joko asetetaan viipymättä syytteeseen yhdysvaltalaisissa oikeusis-tuimissa, tai heidät vapautetaan ja heidän ihmisoikeutensa taataan; suunnitelman toteuttamista varten on varattava riittä-vät resurssit; (7) varmistamaan, että niille Guantánamosta vapautettaville vangeille, jotka ovat vaarassa joutua vakavien ihmisoikeusloukkausten uhreiksi kotimaassaan, annetaan mahdollisuus jäädä USA:han; muiden valtioiden kanssa on tehtävä yhteistyötä sen varmistamiseksi, että vapautettavat vangit saavat kansainvälistä suojelua myös muissa valtioissa; (8) sitoutumaan siihen, ettei USA:n hallinto mielivaltaisesti riistä kenenkään vapautta (vapauden mielivaltaiseksi riistämi-seksi katsotaan myös tehokkaan tuomioistuinkäsittelyn epä-äminen) ja ettei hallinto enää vastusta vangitsemis-kuulemisten (habeas corpus) ulottamista Guantánamon van-keihin ja vastaaviin tilanteisiin.
     
    Kidutuksesta on luovuttava: Amnesty International on vaatinut USA:n uutta hallintoa: antamaan asetuksen siitä, ettei USA missään olosuhteissa syyllisty kidutukseen tai muunlai-seen julmaan, epäinhimilliseen tai halventavaan kohteluun vaan noudattaa kansainvälisen oikeuden määritelmiä, joihin se on sitoutunut; vahvistamaan, ettei USA:n hallinto missään tilanteissa käytä todistusaineistona tietoja, joita on hankittu kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun avulla; sitou-tumaan yhdessä kongressin kanssa poistamaan kaikki kidu-tusta ja epäinhimillistä kohtelua koskevat varaumat ja rajoite-tut tulkinnat USA:n ratifioimista ihmisoikeussopimuksista; sellaisia sopimuksia ovat muun ohella YK:n kansalais- ja po-liittisia oikeuksia koskeva yleissopimus sekä kidutuksen vas-tainen yleissopimus; määräämään julkisiksi kaikki asiakirjat, joissa valtuutetaan tai hyväksytään tietyt kuulustelutekniikat tai vangitsemisolosuhteet ja joissa pohditaan, ovatko ne kan-sallisen tai kansainvälisen oikeuden mukaisia tai kidutuksen kiellon vastaisia.

    Rankaisemattomuuden kierre on katkaistava: Amnesty International on vaatinut USA:n uutta hallintoa: varmistamaan, että USA:ssa perustetaan riippumaton lautakunta tutkimaan kaikkia USA:n "terrorismin vastaisessa sodassa" noudattamia vangitsemis- ja kuulustelukäytäntöjä; torjumaan kansainväli-sessä oikeudessa rikoksiksi luokiteltavien tekojen kuten van-kien kidutuksen ja epäinhimillisen kohtelun sekä tahdonvas-taisten ”katoamisten” rankaisemattomuuden; varmistamaan, että USA:n viranomaisten toimesta tai puolesta tehdyistä vankilennoista ja laittomista pidätyksistä käynnistetään rikos-tutkinnat; ryhtymään toimenpiteisiin, jotta USA:n viran-omaisten toimesta tai puolesta tehtyjen ihmisoikeusloukkauk-sien uhreille taataan oikeudet korvauksiin ja muutoksenhakukeinoihin; tuomaan julki jokaisen laittoman vankilennon tai luovutuksen kohteena olleen henkilön nimi, kansallisuus, nykyinen oleskelupaikka, asema sekä vangitsemisolosuhteet.

    USA ihmisoikeusjärjestelmän heikentäjänä

    Bushin hallinnon julistama ”terrorismin vastainen sota” johti lukemattomiin vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Sellaisia olivat (1) kansainvälisen oikeuden vastaiset hyökkäyssodat; (2) pidätettyjen henkilöiden epäinhimillinen kohtelu ja kidu-tus pidätysselleissä ja vankiloissa, (3) laittomat vankien siirrot, (4) kansallisuuteen perustuva syrjintä ja (5) Genèven so-pimusten loukkaukset.

    Bushin hallinto julisti syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen maailmanlaajuisen ”terrorismin vastaisen sodan”, mikä johti ihmisoikeusloukkauksiin niin USA:ssa kuin ulkomaillakin.

    Kansalaisvapauksista tingittiin "kansallisen turvallisuuden" nimissä. Guantánamon vankileirillä, muissa USA:n tukikoh-dissa ja vankiloissa sekä salaisissa pidätyskeskuksissa pidettiin vangittuina tuhansia ihmisiä ”laittomina vihollistaistelijoina", joilla ei ollut oikeudellista asemaa eikä mahdollisuutta oikeudenkäyntiin. On vahvoja epäilyksiä siitä, että noissa tu-kikohdissa esiintyi laajamittaista kidutusta.
     
    Amnesty International on vaatinut, että Guantánamon vankileiri suljetaan ja siellä olevia pidätettyjä vastaan nostetaan syytteet USA:n lain nojalla USA:n tuomioistuimissa. Muussa tapauksessa heidät on vapautettava.

    Laittomat vankiensiirrot: USA:n keskustiedustelupalvelu CIA on käyttänyt omistamiaan tai tekaisemiaan peiteyrityksiä sekä lukuisia yksityisiä lentoyhtiöitä salaisissa vankienkulje-tuslennoissaan. Noiden peiteoperaatioiden turvin ihmisiä on pidätetty tai siepattu, siirretty ja pidetty salaisissa pidätyskes-kuksissa tai luovutettu maihin, joissa heitä on kidutettu ja pahoinpidelty.

    Käyttämällä peiteyrityksiä CIA on kiertänyt lentoliikenteen kansainvälisiä sääntöjä ja välttynyt selvittämästä lentojen luonnetta viranomaisille. Laajamittaisen salailun vuoksi on mahdotonta saada täsmällisiä tietoja siitä, kuinka monta ih-mistä on pidätetty tai siepattu, kuljetettu rajojen yli, pidetty salaisissa vankiloissa tai kidutettu ”terrorismin vastaisen so-dan” nimissä.

    Amnesty International on korostanut, että valtiot, jotka ovat sallineet vankilentojen laskeutumisen alueelleen, ja yritykset, jotka ovat hoitaneet lentoja, ovat saattaneet joutua osallisiksi vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin.

    Bushin hallinto loi ihmisoikeuksia rikkovan järjestelmän: YK:n ihmisoikeusraportoija vieritti 27.2.2009 julkaistussa raportissaan vastuuta ihmisoikeuksien rikkomuksista ”terrorismin vastaisessa sodassa” lukuisille hallituksille ja tieduste-lupalveluille. Raportin mukaan USA oli luonut "poikkeuksellisten tulkintojen, pitkien ja salaisten pidätysten sekä kidutuksen ja muun kaltoin kohtelun kieltoa rikkovien käytäntöjen monimutkaisen järjestelmän" terroristijahdissaan 11.9.2001-tapahtumien jälkeen. Järjestelmä ei kuitenkaan olisi ollut mahdollinen ilman monen muuun valtion yhteistyötä.

    Raportin mukaan useiden valtioiden tiedustelupalvelut osallistuivat moninaisiin poikkeustoimiin ainakin toukokuuhun 2007 saakka. Bosnia, Britannia, Georgia, Indonesia, Kanada, Kenia, Kroatia, Makedonia ja Pakistan olivat joko tarjonneet tiedustelutietoa tai pidättäneet epäillyn, joka sitten oli joutunut kiduttajien käsiin.

    Epäillyt henkilöt oli siirretty joko johonkin USA:n keskustiedustelupalvelun CIA:n salaisista vankiloista tai paikalliseen pidätyskeskukseen Afganistaniin, Egyptiin, Etiopiaan, Jemeniin, Jordaniaan, Marokkoon, Pakistaniin, Saudi-Arabiaan, Syyriaan, Thaimaahan tai Uzbekistaniin.

    Raportin mukaan ainakin Australian, Britannian ja USA:n tiedustelupalvelujen työntekijät olivat itse kuulustelleet pidätettyjä, joita Pakistanin tiedustelupalvelu ISI oli kiduttanut niin kutsutuissa "turvataloissa". Kanadan ja Saksan tiedustelupalvelut olivat toimittaneet valmiit kysymykset Syyrian sotilastiedustelulle, joka sitten oli kiskonut pidätetyiltä vastauksia kiduttamalla ainakin kahdessa tapauksessa.

    Useat valtiot olivat lähettäneet omia kuulustelijoitaan USA:n pidätyskeskukseen Guantánamoon. Bahrainin, Jordanian, Kiinan, Libyan, Marokon, Pakistanin, Saudi-Arabian, Tadzhikistanin, Tunisian, Turkin ja Uzbekistanin lisäksi saman olivat tehneet ainakin Britannia, Espanja, Italia, Kanada, Ranska ja Saksa.

    Ihmisoikeusjärjestön vaatimuksista USA:lle ja Barack Obamalle

    Guantánamon perustamisesta kuusi vuotta (11.1.2008): Guantánamon perustamisesta tuli kuluneeksi kuusi vuotta tammikuussa 2008, jolloin kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö Amnesty International vaati USA:ta sulkemaan Guantánamon pidätyskeskuksen. Kaikille rikoksista epäillyille tuli järjestää kansainvälisten normien mukainen oikeudenmukainen oikeudenkäynti. Amnesty vaati USA:ta myös luopumaan tahdonvastaisten katoamisten ja salaisten pidätysten käytännöistä.

    ”Yhdysvaltain hallituksen laittomat käytännöt terrorismin vastaisissa toimissa ovat antaneet vaarallisen viestin, jonka mukaan ihmisoikeuksia voidaan polkea kansallisen turvallisuuden nimissä” (Amnesty Internationalin pääsihteeri Irene Khan).

    Amnesty International luovutti Guantánamon vankileirin vuosipäivänä USA:n hallinnolle ja presidenttiehdokkaille 13 kohdan suunnitelman, jossa vaadittiin pidätyskeskuksen sulkemista ihmisoikeuksia kunnioittavalla tavalla. Suunnitelmaa tukee 1.200 sen allekirjoittanutta parlamentaarikkoa eri puolilta maailmaa.
     
    Lisäksi Amnesty International järjesti eri puolilla maailmaa tapahtumia, joissa vaadittiin Guantánamon vankileirin sulkemista.

    Noin 300 ihmistä oli tammikuussa 2008 pidätettynä Guantánamon vankileirillä. Monien vankien fyysinen ja psyykkinen terveys oli vaarassa eristyksen ja erilaisten kuu-lustelutekniikoiden vuoksi. Heidän pidätysaikaansa ei ollut millään tavoin määritelty.

    Guantánamon vangeista 70 oli tammikuuhun 2008 mennessä päätetty vapauttaa. Siitä huolimatta he joutuivat yhä oleskelemaan vankileirillä, sillä kotimaahan palauttaminen olisi saattanut heidät alttiiksi kidutukselle. Amnesty vaati valtioita tarjoamaan sijoituspaikkoja vapautettaville vangeille, joita ei kidutuksen vaaran vuoksi voinut palauttaa kotimaahan.

    Useat Euroopan maat olivat osasyyllisiä ”terrorismin vastaisten toimien” varjolla tehtyihin ihmisoikeusloukkauksiin. Ne olivat muun ohella. sallineet USA:n laittomia sieppauksia ja vankikuljetuksia laittomiin pidätyskeskuksiin tai maihin, joissa kidutus oli yleistä.

    Amnesty Internationalin mukaan laittomuudet, joihin USA:n hallitus oli syyllistynyt ”terrorismin vastaisten toimien varjolla” eivät olleet tehneet maailmaa turvallisemmaksi. Sen sijaan ne olivat rappeuttaneet vakavasti kansainvälisen yhteisön ihmisoikeusjärjestelmää.

    Obaman vakuutus Guantánamon sulkemisesta askel oikeaan suuntaan (17.11.2008):  Amnesty International totesi marras-kuussa 2008 pitävänsä USA:n tulevan presidentin Barack Obaman antamaa vahvistusta Guantánamon vankileirin sul-kemisesta tärkeänä askeleena oikeaan suuntaan. Obama oli sanonut uutiskanava CBS:n haastattelussa 17.11. (2008), että hän tulisi pitämään kiinni aikeestaan sulkea Guantánamon vankileiri.

    Amnesty International piti tervetulleena myös Obaman lau-suntoa, jonka mukaan hän tulisi varmistamaan, ettei USA sorru kidutukseen. ”Kehotamme presidentti Obamaa allekir-joittamaan asetuksen kidutuksen ja muun epäinhimillisen kohtelun kieltämisestä” (Amnesty Internationalin Suomen osaston oikeudellinen asiantuntija Susanna Mehtonen).

    Amnesty International kehotti Obamaa lopettamaan kaikki niin kutsuttuun terrorismin vastaiseen sotaan liittyvät laitto-mat pidätys- ja kuulustelukäytännöt. Obaman tuli Amnesty Internationalin mielestä osoittaa tukensa laittomuuksia selvit-tävän riippumattoman tutkimuskomission perustamiselle.

    Amnesty Internationa vuonna 2009: Amnesty International vaati tammikuun alussa 2009 USA:n uudeksi presidentiksi 4.11.2008 valittua Barack Obamaa (astui virkaansa 20.1.2009) asettamaan päivämäärän Guantánamon vankileirin sulkemiselle ja muuttamaan siten teoiksi lupauksensa lopettaa USA:n ihmisoikeusloukkaukset ”terrorismin vastaisissa toimissa”. Amnesty International vaati Obamaa myös perustamaan riippumattoman tutkintalautakunnan selvittämään ihmisoikeusloukkaukset, joihin Bushin hallinto oli syyllistynyt.

    Tammikuun 11. päivänä 2009 tuli kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun ensimmäiset vangit tuotiin USA:n vankileirille Guantánamo Bayn tukikohtaan. Vuosipäivän alla Amnesty International vaati Barack Obamaa asettamaan päivämäärän vankileirin pikaiselle sulkemiselle ja muuttamaan siten teoiksi lupauksensa lopettaa ihmisoikeusloukkaukset, joilla oli ollut keskeinen osa USA:n ”terrorismin vastaisissa toimissa” viimeksi kuluneiden seitsemän vuoden ajan.

    Amnesty International vaati Obamaa asettamaan riippumat-toman tutkintalautakunnan, jotta USA:n ihmisoikeusloukka-ukset osana ”terrorismin vastaista sotaa” selvitettäisiin ja loukkauksiin syyllistyneet saatettaisiin vastuuseen teoistaan. Tämä olisi Amnesty Internationalin mukaan myös selkeä viesti USA:n linjan muutoksesta terrorismin vastaisissa toi-missa.

    USA:n puolustusministeri (Robert Gates) onkin pyytänyt alaisiaan laatimaan suunnitelman Guantánamon sulkemiselle. Sulkemissuunnitelman oli tarkoitus sisältää selkeä ja kattava selvitys siitä, mitä vangeille tapahtuisi leirin lakkauttamisen jälkeen.

    Amnesty Internationalin edustajien mukaan Guantánamo oli ollut osana vangitsemisstrategiaa, jonka nojalla USA oli seit-semän vuoden ajan polkenut systemaattisesti perustavanlaa-tuisia ihmisoikeuksia, kuten oikeutta puolueettomaan oikeu-denkäyntiin ja inhimilliseen kohteluun. Tuo kaikki oli tehty ”terrorismin vastaisen toiminnan” nimissä. USA:n oli nyt Obaman kaudella aika ottaa uusi kurssi, mutta myös muilla valtioilla olisi merkittävä rooli Guantánamon vankileirin sul-kemisessa.

    Gunatánamon vankileirillä oli tammikuussa 2009 noin 250 vankia. Osa heistä oli ollut vangittuna yli kuusi vuotta.

    Terrorismin vastaisen sodan ihmisoikeusloukkaukset vaativat perinpohjaisia tutkimuksia (10.3.2009): Amnesty International vaati maaliskussa 2009 riippumattoman tutkintalauta-kunnan perustamista USA:n ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä tehtyjen ihmisoikeusloukkausten tutkimiseksi. Am-nesty International esitti vaatimuksensa sen jälkeen, kun il-meni, että USA:n keskustiedustelupalvelu CIA oli tuhonnut lähes 100 videonauhaa salaisissa pidätyskeskuksissa pidetty-jen vankien kuulusteluista.

    Amnesty Internationalin mukaan mahdollisia todisteita van-kien kidutuksesta ja pahoinpitelystä sisältävien videonauhojen tuhoaminen osoitti välittömän tarpeen perinpohjaisille tutkimuksille ”terrorismin vastaisessa sodassa” tehdyistä ih-misoikeusloukkauksista.

    Presidentti Barack Obama oli jo tehnyt odotettuja muutoksia ja vakuuttanut, että USA muuttaa pidätyskäytäntöjä ja lopettaa kidutuksen. CIA:n videonauhojen tuhoaminen oli hälyttävä merkki siitä, ettei Obaman hallinto ollut sitoutunut selvittämään ihmisoikeusloukkauksia ja saattamaan niihin syyllistyneitä vastuuseen teoistaan.

    ”Terrorismin vastaisen sodan” toimia tuli Amnesty Internationalin mukaan selvittää kokonaisvaltaisesti, ja ne, jotka olivat osallistuneet kidutukseen, oli vietävä oikeuden eteen. Vastuu ulottui myös niihin, jotka olivat antaneet käskyn kiduttamisesta.

    ”Ainoa tapa lopettaa kidutus on tehdä selväksi sekä laissa että käytännössä, että siitä huolimatta missä, milloin, miksi tai ketä vastaan kidutusta käytetään, sitä ei tulla ikinä hyväksymään tai jättämään rankaisematta” (Amnesty Internationalin Suomen osaston oikeudellinen asiantuntija Susanna Mehtonen).
                                                                                                                   
    (http://www.amnesty.fi/uutishuone/tiedotearkisto/2009/ terrorismin-vastaisen-sodan-ihmisoikeusloukkaukset-vaativat-perinpohjaisia-tutkimuksia/)
    ¤
    Kesäkuussa 2013 USA:n korkein oikeus on antanut pyynnöstä The New York Timesille ja Miami Heraldille listan Guantánamon vangeista, jotka siellä vielä ovat. Heitä on 166, joista puolet voitaisiin vapauttaa heti, jos joku valtio suostuisi heidät vastaanottamaan. Toisaalta siellä on 46 eri kansallisuuksiin kuuluvaa vankia, joita vastaan ei voi nostaa syytettä, koska heitä vastaan saatu näyttö perustuu kidutukseen, mutta joita ei voi näillä näkymin elinaikanaan vapauttaa, koska heitä pidetään vaarallisina ja USA:n kongressi on kieltänyt vankien tuomisen liittovaltion maaperälle. ( Yle Uutiset 18.6.2013: Lista Guantanamon ikuisista vangeista julki - CIA:n kidutus estää oikeudenkäynnin; http://yle.fi/uutiset/lista_guantanamon_ikuisista_vangeista_julki_-_cian_kidutus_estaa_oikeudenkaynnin/6693577 )

     

    Tippaajia: ####

    Sinun antamiasi: #### Umk

    Muiden tipit: #### Umk

    Tipit yhteensä: #### Umk

    Send bitcoins to
    Summa:
    Umk (minimi 0.2, maksimi 2, käytettävissä 0 Umk)
    Kommentti: