Kirjoittaja Aihe: John F. Kennedy in Memoriam  (Luettu 6677 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Chezor

  • Konkarijäsen
  • ****
  • Viestejä: 600
John F. Kennedy in Memoriam
« : Marraskuu 20, 2013, 06:21:12 ap »
  •   +1
  • Ensimmäinen osa: John F. Kennedyn elämä

    1.1. Kennedyjen tausta

       Kennedyjen tarina alkoi monien muiden amerikanirlantilaisten tavoin siitä nälänhädästä, joka oli seurausta Irlantia kohdanneesta katovuodesta 1845-1846. Nälänhätä pakotti ihmiset muuttamaan suurin joukoin maasta. Useimmat lähtivät siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin, ja melkoinen osa asettui Bostonin seutuville. Vuosina 1846-1851 Bostoniin saapui kaiken kaikkiaan 64.000 irlantilaista maahanmuuttajaa (Reeves, s. 18).
       John Fitzgerald Kennedyn isän Joseph (Joe) Patrick Kennedyn isänisä Patrick Kennedy kuului niihin, jotka lähtivät Irlannin nälkää pakoon Yhdysvaltoihin. Hän asettui Bostonin sataman alueelle, joka nykyisin tunnetaan East Bostonin nimellä. Patrick Kennedy elätti itseään tynnyrintekijänä ja meni vuonna 1849 naimisiin Bridget Murphyn kanssa (Reeves, s. 18). Patrick Kennedy kuoli lähes varattomana ainoastaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä.
       Kennedyillä oli viisi lasta, joista yksi oli poika Patrick Joseph (Reeves, s. 19). Hänet tunnettiin myöhemmin Bostonin poliittisissa piireissä nimellä "P.J.". Patrick Joseph Kennedy otti vuonna 1887 vaimokseen Mary Augusta Hickeyn ja sai neljä lasta (ibid.). Yksi heistä oli poika Joseph (Joe) Patrick Kennedy.

    1.1.1. P.J. eli Patrick Joseph Kennedy

       John F. Kennedyn isänisän Patrick Joseph Kennedyn elämä osoittautui toisen polven amerikkalaisen siirtolaisen menestystarinaksi. Patrick Joseph Kennedy kohosi juoksupojasta pankkiiriksi ja sen ohella huomattavaksi poliitikoksi. Häntä pidettiin lopulta East Bostonin poliittisena voimatekijänä ja yleensäkin mainitun kaupunkialueen vaikutusvaltaisimpana hahmona.
       Patrick Joseph Kennedy eli P.J. toimi myös yhden kauden Massachusettsin edustajainhuoneessa ja osavaltion senaatissa. Hän oli lisäksi edustajana kolmessa demokraattisen puolueen kansallisessa puoluekokouksessa. P.J:tä pidettiin yleisesti kunniallisena miehenä, ja hänen väitetään nauttineen kaikkien kunnioitusta. Hän oli erityisesti tunnettu kyvystään kuunnella muiden ihmisten ongelmia (Reeves, s. 19).

    1.2. Fitzgeraldit

       John F. Kennedyn äidin Rose Elizabeth Fitzgeraldin isänisä Thomas Fitzgerald ja hänen tuleva puolisonsa Rose Mary Murray lähtivät Irlannista Yhdysvaltoihin niin ikään 1840-luvulla. He tapasivat toisensa vasta Bostonissa, jossa he myös avioituivat. Thomas Fitzgerald työskenteli aluksi renkinä farmilla mutta palasi myöhemmin Bostonin North Endiin, jossa hän toimi lähes koko loppuelämänsä sekatavarakauppiaana. Thomas Fitzgerald kuoli kolmenkymmenenviiden vuoden iässä.
       Fitzgeraldeilla oli yksitoista lasta, joista yhdeksän - kaikki poikia - eli aikuisikään saakka. Yksi heistä oli John Francis Fitzgerald. H„n solmi avioliiton Mary Josephine Hannonin kanssa ja sai kuusi lasta, joista vanhin oli Rose Elizabeth Fitzgerald. Kennedyjen ja Fitzgeraldien suvut sekoittuivat toisiinsa, kun Joseph Patrick Kennedy ja Rose Elizabeth Fitzgerald - John F. Kennedyn vanhemmat - solmivat keskenään avioliiton.

    1.2.1. John Francis Fitzgerald

       John F. Kennedyn äidinisä John Francis Fitzgerald joutui vanhempiensa kuoleman johdosta kahdeksantoistavuotiaana keskeyttämään opintonsa Harvardin lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hän suoritti sen sijaan virkamiestutkinnon ryhtyen kirjuriksi Bostonin tulliin. John Francis Fitzgerald toimi samalla perheensä turvana siihen asti, kunnes hänen nuorimmat veljensä kykenivät huolehtimaan itsestään.
       John Francis Fitzgerald perusti myöhemmin vakuutusyrityksen ja toimi sittemmin aktiivisesti kunnallispolitiikassa. Hänet valittiin Bostonin kaupunginvaltuustoon ja myöhemmin osavaltion senaattiin. Hänet valittiin myös demokraattina Yhdysvaltojen kongressin edustajainhuoneeseen 6. marraskuuta 1894 (Hamilton, s. 12).
       John Francis Fitzgerald valittiin kongressiin kahdesti uudestaan, joten hänen kongressikautensa kesti kokonaisuudessaan kuusi vuotta (1895-1901). Hänet valittiin myöhemmin vielä Bostonin pormestariksi.

    1.3. Irlannin sorto ja nälkä

       Ymmärtääkseen Kennedyjen ja Fitzgeraldien Yhdysvaltoihin asettautumisen ongelmia ja mahdollisuuksia samoin kuin heidän pyrintöjään uudessa kotimaassaan on otettava huomioon paitsi Irlannin yhteiskunnalliset olot nälänhädän aikoihin myös Bostonissa maahanmuuton aikoihin vallinneet yhteiskunnalliset olosuhteet.
       Englantilaiset alkoivat valloittaa Eireä eli Irlantia vuonna 1171. Henrik II Plantagenet tunnustettiin vuonna 1172 Irlannin lääninherraksi, ja Irlannin kirkko järjestettiin Rooman kirkon mukaisesti. Englannin valta Irlannissa vakiintui kuitenkin vasta 1500-luvulla. Kun Englannissa pääsi valtaan protestanttisuus, Irlannin väestö säilyi katolisena. Kuitenkin Irlantiinkin järjestettiin valtiokirkoksi episkopaalinen kirkko.
       Englannin Irlantiin kohdistama sorto johti kapinointiin, mikä puolestaan aiheutti kostotoimenpiteitä. Vuonna 1649 Cromwell kukisti julmasti irlantilaisten kapinan. Vuoden 1690 jälkeen, jolloin irlantilaiset olivat puolustaneet Jaakko II:ta, säädettiin pakkolakeja. Ne riistivät katolilaisilta vaalioikeuden Irlannin parlamenttiin. Vuoden 1798 kapina johti puolestaan Irlannin parlamentin lakkauttamiseen vuonna 1800. Katolilaisille myönnettiin vasta vuonna 1829 jokseenkin samanlaiset oikeudet kuin mistä protestantit jo vanhastaan nauttivat. Aiempien aikojen maananastukset olivat tehneet irlantilaisista maatyöläisiä ja maanvuokraajia. Heidän pääasiallinen ravintoaineensa oli peruna. Kun perunaa vuosina 1845-1846 kohtasi kato, syntyi hirvittävä nälänhätä. Juuri tämä nälänhätä johti irlantilaisten laajamittaiseen maastamuuttoon.

    1.4. Boston

       Boston oli John F. Kennedyn vanhempien nuoruudessa jakautunut kahteen vallitsevaan yhteisöön. Tämä johtui siitä, että kaupungin asukkaat kuuluivat kahteen toisistaan selvästi erottuvaan ryhmään. Toinen yhteisö koostui melkein kokonaan Englannista polveutuvista protestanteista. Toisen vallitsevan ryhmän muodostivat Irlannista kotoisin olevat katolilaiset.
       Bostonin protestantit polveutuivat varhaisista maahanmuuttajista. He olivat sekoittuneet lajiksi, joka tunnetaan vanhoina amerikkalaisina, jenkkeinä tai aitoina bostonilaisina. Heidän linnakkeenaan toimi alue, joka tunnettiin nimellä Back Bay. Back Bayn aidot bostonilaiset, niin kutsutut bramiinit, hallitsivat pankkeja, vakuutusyhtiöitä, kauppahuoneita, varustamoja ja asianajotoimistoja eli lähes jokaista perinteistä väylää menestykseen. Back Bayn bramiineja on kuvattu itsesäilyttäväksi aristokratiaksi.
       Bostonin katolilaisilla ei ollut bramiinien keinoja päästä elämässä eteenpäin. Katolilaisten menestyminen oli mahdollisen lahjakkuuden ohella pääasiassa riippuvainen kovasta yrittämisestä. Usein tuo yrittäminen suuntautui politiikkaan.
       Mainittujen kahden ryhmän väliset suhteet olivat parhaimmillaan epäluuloiset. Yleensä suhteet kärjistyivät krooniseksi molemminpuoliseksi vastakkainoloksi.

    1.5. Isä - Joseph (Joe) Patrick Kennedy

       Joe Kennedy oli nuorukaisena - puolisonsa todistuksen mukaan - kookas, laiha, jäntevä ja kesakkoinen. Hänellä oli siniset silmät ja punainen tukka; ei tummanpunainen vaan hiekanvaalea, punaläiskäinen tukka. Joen kasvot olivat avoimet ja ilmeikkäät, nuorekkaan vakavat. Ne ilmaisivat itseluottamusta, itsekunnioitusta ja itsekuria. Hän ei polttanut eikä juonut.
       Joe oli vakava nuorukainen mutta myös teräväpäinen ja huumorintajuinen. Hän hymyili ja nauroi helposti, ja hänen virnistyksensä oli leveä ja tarttuva. Se sai muutkin hymyilemään. Jo varhain hänessä oli käskijän piirteitä. Joesta syntyi vaikutelma valmiudesta mihin tahansa kujeeseen.
       Bostonin latinalaisessa koulussa Joe oli baseballjoukkueen kapteeni, koripallojoukkueen tähti, jalkapallojoukkueen pelaajavalmentaja, tennisjoukkueen kapteeni, Bostonin koulurykmentin eversti ja luokkansa puheenjohtaja (Kennedy, s. 69).
       Joen tuli kielistä selviytyäkseen viettää yksi ylimääräinen vuosi Bostonin latinalaisessa koulussa. Hän sai kuitenkin riittävän hyvän todistuksen päästäkseen Harvardiin. Joe olikin yksi harvoista Bostonin irlantilaisista, joilta mainittuun yliopistoon pääsy tuohon aikaan onnistui.
       Joe Kennedy valmistui Harvardista vuonna 1912 (Reeves, s. 21). Loppututkinto sanotusta opinahjosta oli tuolloin varsin huomattavan kyvykkyyden ja kunnioitettavuuden merkki. Joe Kennedyllä oli nyt hyvät edellytykset elämänsä muovaamiseksi mieleisekseen.
       Pankkien ja liike-elämän maailma lukemattomine vaihtoehtoineen ja mahdollisuuksineen kiehtoi Joeta. Pian valmistumisensa jälkeen hän suoritti valtion pankkitarkastajan (state bank examiner) tutkinnon (Reeves, s. 22). Tutkinto oli vaativa, mutta Joe selvisi siitä ja sai nimityksen. Seuraavan puolentoista vuoden aikana hän kierteli pankeissa kaikkialla itäisessä Massachusettsissa.
       Aidot bostonilaiset hallitsivat Bostonin rahalaitoksia. He istuivat omaisuuksiensa päällä kuin hautovat kanat ja yritykset tunkeutua heidän kanalaansa saivat vastaansa närkästyneen kotkotuksen (Kennedy, s. 77).
       Varojen ja luottojen oligarkisen valvonnan vastapainoksi P.J.Kennedy oli yhdessä eräiden muiden varaakkampien irlantilaisten kanssa perustanut itäiseen Bostoniin itsenäisen pankin, jonka nimi oli Columbia Trust Company. Kahden vuosikymmenen kuluttua pankin perustamisesta se oli yhä varsin pieni mutta kuitenkin niin suuri, että yksi Bostonin pankeista halusi sulattaa sen itseensä ja tarjosi osakkeenomistajille hyvää hintaa heidän osakkeistaan. Useimmat heistä olivat valmiit hyväksymään tarjouksen.
       P.J. Kennedy ei hanketta hyväksynyt. Hän halusi säilyttää pankin itsenäisenä, paikallisessa valvonnassa olevana laitoksena. Hänellä ei kuitenkaan ollut riittävästi omia varoja muiden osakkeiden ostamiseen ja fuusion estämiseen. Hän otti ahdingossaan yhteyttä poikaansa Joe Kennedyyn, joka siihen mennessä oli oppinut kaiken pankkitoiminnasta. P.J. Kennedy pyysi poikaansa johtamaan taistelua fuusiota vastaan.
       Asiasta kehkeytyi melkoinen kamppailu. Se kiehtoi Bostonin lehtien taloustoimittajia, ja taistelua selostettiin lehdistössä lähes isku iskulta. Yhteenotto sai Daavidin ja Goljatin välisen kamppailun luonteen. Kamppailu päättyi Joe Kennedyn voittoon. Columbia Trust oli turvassa ja Joe Kennedy pankin pääjohtaja. Hän oli tuolloin - 20. tammikuuta 1914 - kaksikymmentäviisivuotias: nuorin pankin pääjohtaja Bostonissa, kenties koko Yhdysvalloissa (Hamilton, s. 22). Talouspiireissä ja Bostonin irlantilaisten keskuudessa Joe ei enää ollut vain P.J. Kennedyn poika vaan yhdellä iskulla tunnettu omista ansioistaan.
       Columbia Trustin kamppailu käytiin vuoden 1913 loppupuolella. Seuraavana vuonna Joe Kennedy vei vihille Rose Fitzgeraldin. Rose Kennedy on kertonut, ettei Joe koskaan suoraan kosinut häntä. Kyse oli vähemmän siitä "menetkö naimisiin kanssani" kuin siitä "kun me menemme naimisiin" (Kennedy, s. 79).
       Joe ja Rose vihittiin 7. lokakuuta 1914 (Reeves. s. 25). Läsnä olivat vain hääparin perheet ja läheiset ystävät. Vihkimisen suoritti kardinaali O'Connell yksityisessä kappelissaan.
       Alusta lähtien koti oli Joe Kennedylle maailman keskus ja ainoa asia, joka lopulta vaikutti hänen suunnitelmiinsa. Joe kaipasi suuresti omaa rauhaansa, riippumattomuutta, mahdollisuuden itse valita ihmiset, jotka hänen lähellään olivat. Myöhemmin, kun hänestä tuli Wall Streetin johtavia hahmoja, hänet tunnettiin 'yksinäisenä sutena' (Kennedy, s. 83).
       Joe nuoremman syntyessä 28. heinäkuuta 1915 'koti' oli tilapäisesti mökki, jonka Joe ja Rose olivat vuokranneet kesäksi Hullista, Bostonin lähellä olevasta pienestä ja kauniista kaupungista.
       Kaikki lapset olivat ilonaihe Joelle syntymästään lähtien. Hän vietti lasten kanssa niin paljon ajastaan kuin suinkin voi. Vuoden 1917 alussa hän luovutti Columbia Trustin isälleen ja siirtyi Bethlehem Steelin mahtavan Fore River -telakan apulaispääjohtajaksi Quincyyn, Massachusettsiin. Yhdysvaltain juuri liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan hänellä oli niin kova työpaine, että hän sunnuntaita lukuun ottamatta ehti kotiin vain nukkumaan. Telakka löi kaikki aiemmat tuotantoennätykset.
       Sodan jälkeen Joe Kennedy siirtyi pörssialalle ja myöhemmin pankkisektorille, jolloin hänelle jäi runsaammin aikaa kotia varten. Ennen pitkää hän oli mukana kaikenlaisissa yrityksissä, jotka veivät hänen aikansa ja pakottivat hänet matkustelemaan yhä enemmän. Hän muodosti esimerkiksi syndikaatin saadakseen valvontaansa Uudessa Englannissa toimivan elokuvateatteriketjun. Tästä hän sai aatteen siirtyä elokuvien jakelun ja esittämisen sekä pian myös tuotannon pariin, mikä taas toi hänen omistukseensa studioita. Tämä kaikki vei häneltä paljon aikaa New Yorkissa, joka tuohon aikaan oli elokuvateollisuuden finanssikeskus, samoin kuin tuotantokeskuksessa, Hollywoodissa.
       Joe Kennedy työskenteli poissa kotoa päiviä, viikkoja ja jopa kuukausia kerrallaan. Hän soitti vaimolleen lähes päivittäin; ja joka sunnuntai hän soitti ja keskusteli lasten kanssa. Kotona ollessaan Joe oli aina korviaan myöten puuhissa lasten kanssa. Useiden vuosien ajan Rose Kennedy oli kuitenkin yksin vastuussa lasten kasvatuksesta (Kennedy, s. 92).
       Vuonna 1931 Joe Kennedystä tuli yksi Franklin D. Rooseveltin vankimmista tukijoista ja pääneuvonantajista demokraattien ehdokkuustaistelussa ja sit„ seuranneessa presidentinvaalissa. Joe joutui nyt koko kansakunnan valokeilaan, ja lehdistö alkoi kiinnostua hänestä. Hän oli "elokuvapohatta ja pörssimies Joseph P. Kennedy".
       Joe oli vaimonsa todistuksen mukaan kaikin tavoin omistautunut lapsilleen. Hän rakasti heitä ja antoi heidän tietää ja tuntea sen, omaksua ja ymmärtää hänen rakkautensa varhaisimmasta lapsuudesta lähtien ja mitä selkeimmin tavoin. Liike-elämässä ja politiikassa monet kokivat hänet kovana ja jukuripäisenä, mutta kotona hän esiintyi lempeän herttaisena pikkuisten parissa. Hänellä oli tapana kietoa käsivartensa heidän ympärilleen ja syleillä heitä, hymyillä heille ja puhua heille, ehkä kanniskella heitä ympäriinsä. Hän sanoi mitä hänen mielessään ja sydämessään liikkui. Hänessä yhdistyivät ihmeellisellä tavalla ankaruus ja lämpö, vakavamielisyys ja hyvä huumorintaju, mitä suurimmat odotukset liittyneinä i inhimillisten heikkouksien ymmärtämiseen ja hyvin syvään oikeudentuntoon. Rose Kennedyn mukaan heidän lapsensa kasvoivat tuntien isäänsä kohtaan kunnioitusta, ystävyyttä, toveruutta, rakkautta ja velvollisuudentuntoa (Kennedy, s. 154).
       Joe Kennedy ei harjoittanut ruumiillista kuritusta. Se ei sopinut hänen tyyliinsä. Sen sijaan hän sai lapset tottelemaan pelkällä persoonallisuutensa voimalla - miltei fyysisellä energian, voiman, henkisen vetreyden ja suoruuden säteilyllä. Joella oli tapana sanoa lapsille: "Me emme halua mitään häviäjiä näissä nurkissa. Tässä perheessä me haluamme voittajia" (Kennedy, s. 159).
       Joe Kennedyn toiminta laajentui vähitellen yhä useammille liike-elämän ja hallinnon aloille. Hänestä tuli muun ohella, kuten todettu, myös yksi elokuvateollisuuden johtajista. Hänellä oli etuna se, että hän tunsi osakkeiden, obligaatioiden ja yritysten maailman. Siirryttyään Hollywoodiin hän - vajaat kolme vuotta sen jälkeen, kun oli ryhtynyt tuottamaan elokuvia - johti tai valvoi kolmea studiota, oli fusioinut ne Radio Corporation of America -yritykseen ja perustanut uuden suuren studion - RKO:n - joka kilpaili Paramountin, Metro-Goldwyn-Mayerin, Foxin, Warnerin ja muiden sen ajan suurten studioiden kanssa.
       Joe Kennedy tunnettiin nopeasti Hollywoodin parhaana neuvontaja-johtaja-rahoittajana. Gloria Swanson halusi hänen neuvojaan, ja Joe auttoi Gloriaa ryhtymään riippumattomaksi näyttelijäksi toiminimenään Gloria Productions, Inc. Joe Kennedy toimi muiden tehtäviensä ohella myös tämän yrityksen toimitusjohtajana. Elokuvista, jotka Joe teki Gloria Productionsille, mainittakoon vain 'The Trespasser' vuodelta 1928.
       Vuosina 1929-1930 Joe Kennedy veti pois kaikki sijoituksensa elokuvamaailmasta lukuun ottamatta teatteriketjuaan ja joitakin pienehköjä kiinteistöjä. Osakemarkkinoiden laskukautena vuosina 1929-1931 Joe Kennedy keinottelikin taitavasti osakkeiden laskusuhdanteilla.
       Asetettuaan tavoitteekseen Franklin D. Rooseveltin valitsemisen presidenttiehdokkaaksi ja presidentiksi vuonna 1932 Joe Kennedy työskenteli määrätietoisesti tämänkin päämääränsä saavuttamiseksi. Elokuva-alalla toimiessaan Joe oli läheisissä suhteissa mahtavaan sanomalehtikustantajaan William Randolph Hearstiin. Joen menestyksekäs puhelinkeskustelu Hearstin kanssa ratkaisi Rooseveltin valinnan neljännellä äänestyskierroksella (Kennedy, s. 215).
       Joe ja Rose Kennedy tekivät Franklin D. Rooseveltin pojan Jimmy Rooseveltin ja hänen vaimonsa Betsyn kanssa matkan Eurooppaan vuonna 1933. Kyseessä oli Joe Kennedyn näkökulmasta liikematka. Syy, miksi Joe katsoi aiheelliseksi lähteä matkalle, oli esimerkki hänen ajoituksen tajustaan.
       Joe Kennedy aavisti ennakolta kieltolain kumoamisen ja varautui siihen huolellisesti. Hänen mielestään kuka tahansa, joka saisi hyvien englantilaisten ja skotlantilaisten väkijuomien edustuksen, menestyisi uudessa tilanteessa. Joe päätti lähteä suoraa päätä tuotantolähteille ja neuvotella edustussopimukset valmiiksi suurten väkijuomatehtaiden johtajien ja omistajien kanssa. Nämä tehtaat olivat enimmäkseen perheyhtiöitä. Perheet olivat vanhaa sukua, ja niillä oli arvonimiä, linnoja, metsästysmajoja ja kartanoita.
       Matkasta koitui suuri liikemenestys Joelle. Hän sai itselleen USA:n edustuksen Haig and Haig Ltd:n ja John Dewar and Sons Ltd:n tuotteille. Lisäksi hän sai varsin hyvin tunnetun toiminimen Gordon's Dry Gin Companyn edustuksen.
       Samana kesänä 1934, kun yli puolet presidentti Rooseveltin ensimmäisestä virkakaudesta oli kulunut, Joe sai työn, jonka hän koki sekä haasteena että ärsykkeenä. Joe Kennedy nimitettiin uuden viraston, arvopaperi- ja pörssikomission (SEC) puheenjohtajaksi. Joe Kennedy suoritti niin ikään - Rooseveltin 'uuden jaon' (New Deal) politiikan johtoportaan lojaalina jäsenenä - presidentin pyynnöstä yksityisen tutkimuksen Euroopan poliittisesta ja taloudellisesta tilasta.
       Vuosi 1936 oli Joe Kennedylle kiireistä aikaa. Radio Corporation of America -yhtiön pääjohtajan pyynnöstä hän organisoi uudelleen RCA:n koko talousrakenteen. Tämän jälkeen Joe Kennedy - Paramount Pictures -yhtiön johtokunnan pyynnöstä - organisoi uudelleen tämän elokuvateollisuuden sairaan jättiläisen talouden ja studiotoiminnan. Sitten William Hearstin
    William Hearstin pyynnöstä tutki taloudellisessa kriisitilassa olevan Hearstin kustannusimperiumin ja laati mullistavan uudelleenorganisointisuunnitelman.
       Vuosi 1936 oli myös presidentinvaalikampanjan vuosi, ja Roosevelt oli jälleen ehdokkaana toista kautta varten. Joe Kennedy tiesi Rooseveltin tarvitsevan häntä ja vastasi tähän tietoisuuteen kirjoittamalla kirjan 'Olen Rooseveltin kannalla'. Siinä Joe Kennedy osoitti, ettei New Deal ollut liike-elämän vihollinen vaan että se oli uudistuksillaan itse asiassa pelastanut Amerikan kapitalistisen järjestelmän.
       Joe Kennedy pääsikin iloitsemaan voitosta - Rooseveltin osaksi tuli suurin äänivyöry USA:n poliittisessa historiassa. Joe katsoi sanojensa ja tekojensa olleen myötävaikuttamassa valtavan voiton saavuttamiseen.
       Joe Kennedy hyväksyi vuonna 1937 presidentti Rooseveltin pyynnön ryhtyä johtamaan liittovaltion uutta elintä, merenkulkutoimikuntaa (MC). Sen oli määrä palauttaa vastuuntunto, järjestys ja tuottavuus Yhdysvaltojen sekasorron valtaan joutuneeseen ja nopeasti rappeutuvaan kauppalaivastoon.
       Vuoden 1938 alussa vahvistettiin virallisesti, että presidentti oli nimittänyt Joseph Kennedyn suurlähettilääksi Lontooseen. 
       Joe Kennedyn suurlähettiläsajasta on esitetty ristiriitaisia tietoja. Eräiden väitteiden mukaan Kennedy piti suurempana uhkana kommunismia kuin Saksan natseja. Toisaalta Joe Kennedyn on kerrottu suunnitelleen juutalaisten pelastamista natsien vainolta.
       Rose Kennedyn mukaan Joe Kennedy oivalsi 'kristalliyön' (10.-11.11.1938) perusteella, että juutalaisten oli paettava Hitlerin Saksasta, mikäli he aikoivat säilyttää henkensä. Tuosta hetkestä alkaen Joe Kennedy aloitti aktiivisen kulissientakaisen työn auttaen monia juutalaisia pakenemaan. Lisäksi - tarkoituksena oli pelastaa miljoonia - hän esitti sittemmin 'Kennedyn suunnitelmana' tunnetun ehdotuksen uuden kotiseudun hankkimiseksi kaikille Hitlerin loukkuun jääneille juutalaisille. Britit eivät sallineet juutalaisten laajamittaista muuttoa Palestiinaan, joka tuolloin oli ensimmäisen maailmansodan jäljiltä brittiläisenä mandaattialueena. Joe ehdotti, että juutalaiset saisivat turvapaikan Vanhan Kalifornian, Etelä-Amerikan ja Afrikan alueille luotavista siirtokunnista. Kuukausikaupalla hän keskitti miltei kaiken tarmonsa suunnitelmansa kehittämiseen; hän hankki lupia, järjesteli kuljetusmahdollisuuksia, yritti selvitä loputtomasta paperisodasta ja yksityiskohtien tulvasta ja pyrki hankkimaan suunnitelmaa varten tarvittavan valtavan rahamäärän eri hallituksilta ja avustuselimiltä. Mutta sota alkoi ennen kuin suunnitelmaa päästiin toteuttamaan (Kennedy, s. 268).
       Yhdysvaltojen vuoden 1940 presidentinvaaleista näytti tulevan varsin tasaväkiset. Presidentti pyysi Joe Kennedyltä tukea ja julkista lausuntoa. Joe suostui, ja paria iltaa myöhemmin hän esiintyi 114 radioaseman kansallisessa yhteislähetyksessä. Joe Kennedy maksoi kulut itse ja antoi siten oman rahallisen panoksensa demokraattiselle puolueelle. Joe selitti tilannetta ja puolsi Rooseveltin uudelleen valitsemista. Kennedyn pääargumenttina oli, että Roosevelt pystyisi pitämään ja pitäisi Yhdysvallat erillään sodasta.
       Kun Roosevelt oli valittu uudelleen, Joe Kennedy jätti seuraavana päivänä eronpyyntönsä. Presidentti halusi hänen kuitenkin jatkavan ja sai hänet suostutelluksi pysymään virassa, kunnes seuraaja ehdittäisiin nimetä. Joe Kennedyn eronpyyntö hyväksyttiin virallisesti vasta helmikuussa 1941.
       Joe Kennedy ei enää koskaan tämän jälkeen ollut hallituksen palveluksessa paitsi neuvonantajana sekä monta vuotta myöhemmin vanhan ystävänsä, entisen presidentin Hooverin johtaman (Hooverin) komission jäsenenä organisoimassa uudelleen hallituksen toimeenpanovaltaa. Tästä huolimatta Joe Kennedy oli aina yhtä kiinnostunut kansallisista ja kansainvälisistä kysymyksistä kuin sen vuosikymmenen aikana, jolloin hän oli ollut mukana niitä muovaamassa.
       James Michael Curley, joka oli ollut Rose Kennedyn isän seuraaja sekä kongressin jäsenenä että Bostonin pormestarina, oli vuonna 1945 jälleen pyrkinyt pormestariksi ja valittu virkaan. Sen vuoksi hänen kongressipaikkansa vapautui, ja koska Curleyllä ei näyttänyt olevan ketään suosikkia seuraajaksi, tie oli auki avoimelle kilpailulle. Parhaalla miehellä oli mahdollisuus päästä demokraattisen puolueen ehdokkaaksi, mikä käytännössä merkitsi myös valituksi tulemista.
       Lisäksi tämä vaalipiiri, vaikka sen rajoja olikin muutettu, oli olennaisesti sama, jota Rose Kennedyn isä oli edustanut silloin, kun hänet valittiin kongressiin. Siihen kuuluivat Bostonin sekä pohjoiset että läntiset osat.
       Aika, paikka ja olosuhteet yhdessä tekivät Joe ja Rose Kennedyn pojan Johnin (Jack) ehdokkuuden miellyttäväksi ja mielekkääksi, vaikka hän olikin poliittisesti kokematon.
       Joe Kennedy oli erittäin kiinnostunut kampanjasta, johon hän osallistui aktiivisesti päivittäin, vaikka hän huolellisesti pysyttelikin kulissien takana. Joe tekeytyi mahdollisimman näkymättömäksi, mutta hän tiesi koko ajan tarkalleen, mitä tapahtui, miksi, missä ja miten ja hän pystyi tarvittaessa antamaan selväjärkisiä analysoivia arviointeja ja ohjeita. Hän oli syvästi innostuneena mukana kaikessa ja teki lujasti työtä kulissien takana. Yksi Joe Kennedyn suosimista käytännön aforismeista kuului: Asiat eivät vain tapahdu, ne pannaan tapahtumaan (Kennedy, s. 342).
       Vaalipiirin lopputulos oli, että Jack voitti selvästi saaden 42 prosenttia äänistä. Samana syksynä (1946) Jack voitti varsinaiset vaalit ja sai yli kaksi kertaa niin paljon ääniä kuin republikaanien ehdokas. Hänet valittiin kongressiin kahdenkymmenenyhdeksän ikäisenä.
       Jack valittiin kongressiin uudelleen vuosina 1948 ja 1950.
       Niihin aikoihin kun Jackin kolmas kausi kongressissa päättyi, senaattori Henry Cabot Lodge asettui uudestaan ehdolle senaattiin. Oli vaikea kuvitella, että Jack voisi voittaa hänet. Joe Kennedy uskoi kuitenkin Jackin pystyvän voittamaan ja kannusti häntä mukaan kilpailuun.
       Kun kaikki oli ohi ja Jack oli voittanut, Lodge päätteli: "Ne kirotut teekutsut minut voittivat." Lodge kärsi 70.737 äänen tappion. Lodgen viittaamilla 'Kennedyn teekutsuilla', joita oli järjestetty 33 kertaa, oli käynyt noin 70.000 vierasta, jotka lähes kaikki olivat olleet naisia.
       Joella oli toimisto ja noin kahdenkymmenen työntekijän henkilökunta New Yorkissa sekä muita luotettavia asiamiehiä muissa kaupungeissa, joissa hänellä sattui olemaan suuria sijoituksia tai jokin liiketoiminta meneillään. Hänellä oli myös pätevä täysiaikainen sihteeri sekä lähellään tai nopeasti saatavissa pari luotettavaa apulaista, jotka olivat olleet vuosikausia hänen työssään ja ymmärsivät, mitä hän kulloinkin halusi tehtäväksi. Tämän vuoksi häneltä jäi paljon aikaa golfiin, kävelyyn, lukemiseen, matkustamiseen, puhumiseen, uimiseen, läheisten ystävien kanssa seurustelemiseen, lasten kanssa ja aikaa myöten lastenlasten kanssa olemiseen. Se, minkä ansiosta hän saattoi hoitaa kaikki monimutkaiset liiketoimensa, vaikka hän istui Palm Beachin aurinkoterassilla kaikessa rauhassa kylpypyyhe lanteillaan ja joskus olkihattu päässään tai Hyannis Portissa yhtä kotoisasti, oli - puhelin.
       Joe Kennedy oli täysiverinen peluri ja sijoittaja. Eräänä iltana hän tuli kotiin ja ilmoitti juuri ostaneensa suuren osuuden Miamissa sijaitsevaan Hialeahin kilpa-ajorataan.
       Joe Kennedy inhosi suuria meluisia cocktailkutsuja eikä piitannut juurikaan ylellisistä ja kimaltelevista hyväntekeväisyystanssiaisista. Hän tosin lähetteli shekkejä hyväntekeväisyystarkoituksiin.
       Joe Kennedyn on väitetty olleen erittäin paljon seuraa rakastava ihminen, joka mielellään söi päivällistä ravintoloissa, keskusteli lukuisten valikoitujen vertaistensa kanssa ja nautti menestyksensä kaikista seurallisista etuoikeuksista. Mikään väite ei Rose Kennedyn mukaan voisi olla virheellisempi. Joe Kennedyn mielikuva viihtymisestä oli nousta aikaisin, lukea lehdet, käydä uimassa, syödä kevyt lounas, ottaa nokkaunet, pelata golfia vaimonsa tai muutamien läheisten ystävien kanssa, syödä päivällinen kotona perheen jäsenten ja ehkä parin todella hyvän ystävän seurassa, sitten lukea, kuunnella hieman musiikkia, katsella televisiota tai uutta elokuvaa ja mennä sitten nukkumaan aikaisin, kymmenen tai yhdentoista maissa tai viimeistään kello kaksitoista. Sillä välin hän tietenkin oli sanellut joukon kirjeitä ja ottanut kymmenen tai kaksikymmentä puhelua eri puolilla maata asuville ihmisille. Mutta hänen sydämensä oli aina kotona ja hänen todellinen kiinnostuksensa oli aina koti. Joe Kennedy oli vaimonsa kuvaamana viime kädessä kotikissa, outo määritelmä hänen kaltaisestaan äärettömän elinvoimaisesta ja kaikesta kiinnostuneesta ihmisestä. Joe Kennedyn suurin ja hallitseva mielenkiinto kohdistui hänen perheeseensä (Kennedy, s. 369).
       John Kennedyn valinta Yhdysvaltojen 35. presidentiksi merkitsi tietyllä tavalla myös hänen isänsä Joe Kennedyn elämän ja uran huippukohtaa. Joe Kennedy oli aikaisemmin itse haaveillut pääsevänsä jonakin päivänä presidentiksi. Unelman kariuduttua isän haaveet siirtyivät jälkeläisiin, aluksi vanhimpaan poikaan, sitten - tämän kaaduttua sodassa - Johniin.
       John Kennedyn virallistettua pyrkimyksensä demokraattien presidenttiehdokkaaksi 2. tammikuuta 1960 edessä oli paitsi presidenttikandidaatin kamppailu myös Joe Kennedyn viimeinen taistelu. On varsin ilmeistä, ettei John Kennedy olisi milloinkaan saavuttanut Valkoista taloa ilman isänsä tukea (Hamilton, s. xxiv).
       Joe Kennedyn elämän täyttymyksen, unelman toteutumisen kruunasi John Kennedyn loistava virkaanastujaispuhe. Puheen kestäessä Joe Kennedyllä oli aikaa miettiä elämäänsä ja saavutuksiaan sekä Kennedyjen nousua Irlannin nälkää pakenevista emigranteista maailman mahtavimman valtion huipulle. Saavutettu tulos oli huomattavassa määrin Joe Kennedyn määrätietoisen ja häikäilemättömän työskentelyn ansiota. Joe Kennedy ei pysynyt tunteettomana poikansa huumaavan voiton hetkellä. Useat ihmiset ovat kertoneet nähneensä kyyneleitä Joen silmissä puheen päätyttyä.
       Joe Kennedy onnistui myös muiden poikiensa kanssa. Saturday Evening Postin syyskuun 7. päivänä 1957 Joesta julkaistiin kirjoitus, jossa hänen kerrottiin ennustaneen, että jonakin päivänä hänen pojistaan yksi on presidenttinä, toinen oikeusministerinä ja kolmas liittovaltion senaattorina - kaikki samanaikaisesti. Unelma täyttyi myös tältä osin.
       Joe Kennedyn onnen täyttymystä kesti tammikuusta 1961 saman vuoden joulukuuhun. Joulukuun 19. päivänä hän halvaantui 73 vuoden ikäisenä. Lääkärien mukaan Joella oli verihyytymä ja osittainen verenvuoto aivovaltimossa. Verihyytymä ja hermoston kärsimät vauriot olivat riistäneet häneltä puhekyvyn. Joe Kennedyn oikea käsi ja jalka olivat lähes täysin halvaantuneet.
       Samalla tavalla kuin Joe Kennedy oli nähnyt unelmiensa täyttyvän, samalla tavalla hän oli näkevä niiden tuhoutuvan. John Kennedy ammuttiin kuoliaaksi 22.11.1963. Myös Robert Kennedy kuoli salamurhan uhrina 6.6.1968.
       Robert Kennedyn kuoleman jälkeen Joen tila huononi. Vuoden 1968 syksyllä hän oli jo lähes avuton. Useimmiten hän ei kyennyt omin avuin edes syömään, vaan joutui kärsimään kaikista täydellisen invaliditeetin haitoista, kiusoista ja nöyryytyksistä. Erinomaisen fyysisen kestävyytensä ja valtavan tahdonvoimansa ansiosta hän kuitenkin kesti vielä marraskuun 18. päivään 1969 saakka. Silloin hän kaikkien lähimpiensä ympäröimänä rauhallisesti kuoli 81-vuotiaana (Kennedy, s. 535).

    1.5.1. Joseph Kennedyn salattu elämä

       Rose Kennedyn muistelmat antavat ymmärtää, että hänen miehensä Joe Kennedy sai kiittää yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta menestyksestään paitsi isän perintöä myös ja ehkä ennen kaikkea älykkyyttään, suurta viehätysvoimaansa ja korkeaa koulutustaan. Kaikki tämä pitää varmasti paikkansa - ainakin osaksi. Mitalilla on kuitenkin myös toinen puoli, tässä tapauksessa salassa pysyneempi elämä, tekijät, joista julkisuudessa ei juurikaan ole puhuttu.
       On väitetty, että John Kennedyn isän menestys johtui paljolti kieltolain aikaisesta alkoholin salamyynnistä yhteistyössä järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Mafiapäällikkö Frank Costellon mukaan hän oli auttanut Joseph Kennedyä rikastumaan. He olivat itse asiassa olleet liikekumppaneita (Summers, s. 239).
    1   On totta, että Joseph Kennedy julkisesti tuki presidentti Rooseveltia. Toisaalta on väitetty, että Kennedy myös vehkeili Rooseveltia vastaan. Rooseveltin on sanottu pitäneen Joseph Kennedyä varkaana ja yhtenä pirullisimmista, inhottavimmista miehistä, joita hän oli koskaan tuntenut. Harry Trumanin väitetään kutsuneen Joe Kennedyä yhdeksi maan suurista huijareista.
       Joseph Kennedyn on kerrottu tutustuneen FBI:n pitkäaikaiseen päällikköön J. Edgar Hooveriin jo 1920-luvulla. Miesten näennäinen ystävyys on sikäli paradoksaalinen ja traaginen, että neljä vuosikymmentä myöhemmin Hoover vaikutti voimallisesti estääkseen John Kennedyn salamurhan tehokkaan selvittämisen.
       Vielä vuonna 1955 Joe Kennedyn ja FBI:n Hooverin välillä näytti vallitsevan lämmin ystävyyssuhde. Kennedy saneli tuolloin - taktisista syistä - FBI:n mahtavalle päällikölle kirjeen, jossa ilmaistiin toivomus siitä, että Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi valittaisiin juuri J. Edgar Hoover (Summers, s. 238).
       Joseph Kennedyn on kerrottu toimineen vuodesta 1943 FBI:n erityispalvelun yhteyshenkilönä, jolla oli esimerkiksi täydet käyttöoikeudet turvallisuuspoliisin arkistoon. Kennedy oli valmis käyttämään vaikutusvaltaansa diplomaattiyhteyksissä ja teollisuudessa silloin, kun turvallisuuspoliisi katsoi siitä olevan hyötyä. Vuosia myöhemmin, tuntien Hooverin kateuden keskustiedustelupalvelua kohtaan, Joseph Kennedy vuoti Hooverille tietoja, joita hän oli ulkomaisesta tiedustelusta saanut Eisenhowerin administraation jäsenenä (Summers, s. 239).
       On ilmeistä, että Joseph Kennedy etsi Hooverin tukea poikansa presidenttiehdokkuudelle. Hooverin suosikki oli kuitenkin Lyndon Johnson. John Kennedyn presidentinvaalikampanjan ollessa kuumimmillaan Hoover pyysi työtoveriaan ja miesrakastajaansa Clyde Tolsonia käymään läpi kaikki arkistot. FBI:n johto tiesi kaiken John Kennedyn sukupuolisista taipumuksista eli siitä, että hän oli halukas menemään vuoteeseen kenen tahansa hameniekan kanssa. Joseph Kennedyn väitetään tokaisseen Hooverille, että John olisi tullut kuohia jo poikasena.
       Joe Kennedyn yhteys Mafiaan ei loppunut kieltolain päättymiseen. Johnin isä oli pitänyt jatkuvasti yllä niin liikesuhteita kuin henkilökohtaisiakin suhteita alamaailmaan. Joseph Kennedyn Chicagon-agentti 1940-luvulla oli itse asiassa miamilainen gangsteri. Hänet ammuttiin kuoliaaksi syndikaatin kanssa tekemänsä sopimuksen jälkeen.
       Vuonna 1960 John Kennedyn tavoitellessa presidentin virkaa Joseph Kennedy tapasi Kaliforniassa useita gangstereita. Joe Kennedy yritti pitää hyviä suhteita myös kuljetusalan unionin johtajaan James Hoffaan.
       Joseph Kennedyn ja Mafian tärkeäksi kohtaamispaikaksi on nimetty newyorkilainen ravintola Felix Young's. Asianomaisen ravintolaemännän mukaan ravintolassa vierailivat Joseph Kennedyn lisäksi ainakin tunnetut Mafian jäsenet John Roselli ja Carlos Marcello New Orleansista.
       Marcelloa pyydettiin käyttämään valtaansa, jotta John Kennedy voittaisi Louisianan esivaalissa. Marcello kuitenkin kieltäytyi, koska hän oli jo sitoutunut tukemaan Johnsonia. Sen sijaan Chicagon mahtava mafiapäällikkö Sam Giancana (oikealta nimeltään: Momo Salvatore Guingano) suostui avustamaan Kennedyä.
       Roselli ja Giancana kuuluivat Joseph Kennedyn golfkavereihin. FBI:n salakuuntelunauhan väitetään paljastavan, että Giancana ja Roselli keskustelivat lahjoituksista, joita he olivat tehneet John Kennedyn elintärkeän esivaalikampanjan aikana Länsi-Virginiassa.
       Useat eri lähteet viittaavat seuraavanlaiseen päätelmään: Kennedyjen suuria rahoja yhdessä Mafialta saatujen avustusten kanssa käytettiin äänten ostamiseen niin esivaalin aikana kuin myös - ainakin Chicagossa - varsinaisen presidentinvaalin aikana (Summers, s. 246). Onkin kyseenalaista, olisiko John Kennedystä ilman Mafian tukea milloinkaan tullut Yhdysvaltojen presidenttiä. Asia erikseen on, että myös Kennedyn kilpailijat Johnson ja Nixon turvautuivat tarvittaessa järjestäytyneen rikollisuuden apuun.
       Mafian näkökulmasta Kennedyt edustivat lopultakin vain yhtä yhdysvaltalaista Mafian kaltaista perhettä. Perheen päämies ja ehdoton selkäranka oli älykäs, etevä ja häikäilemätön peluri - Joseph Kennedy.
       Joseph Kennedy oli paljon muun ohella naistenmies. Tässäkään suhteessa omena (John Kennedy) ei pudonnut kauaksi puusta. Joe Kennedyn kuuluisin romanssi lienee melko pitkäaikainen liike- ja seksisuhde aikansa valkokankaan kaunottareen Gloria Swansoniin.
       Joe Kennedy tapasi Swansonin ensimmäisen kerran marraskuussa 1927. Jo seuraavassa kuussa heistä tuli rakastavaiset. Swansonin muistelmat ovat asian suhteen varsin karut. Niistä on tehty päätelmä, että kysymyksessä oli itse asiassa 'raiskaus' (Hamilton, s. 65).

    1.6. Äiti - Rose Elizabeth Fitzgerald

       Rose Fitzgerald Kennedy syntyi 22.7.1890, ja hänet kastettiin Rose Elizabethiksi.
       Rose oli älykäs ja nuorena varsin viehättävä. Hän oli pieni ja tumma sekä varsin suosittu. Hän suoritti oppikoulun oppimäärän viisitoistavuotiaana (Reeves, s. 24).
       Rosen itsensä mukaan oppikoulu oli Dorchesterissä kolmivuotinen, ja sen jatkona oli tutkinnon jälkeinen neljäs lukuvuosi niitä varten, jotka halusivat mennä suorittamaan jatko-opintoja. Rose kävi neljännen vuoden ja lopetti niin ollen koulunsa kuusitoistavuotiaana (Kennedy, s. 37).
       Rosen isä vaati, että hän kävisi vielä yhden vuoden Bostonin keskustassa sijaitsevaa Pyhän Sydämen luostarikoulua. Rose oppi pitämään tuosta koulusta ja edistyi siellä varsin tyydyttävästi. Hän jatkoi pianotuntejaan, liittyi Uuden Englannin musiikkikonservatorion oppilaaksi ja kävi siellä säännöllisesti sekä harjoitteli puolitoista tuntia päivässä.
       Kesällä 1908 Rose pääsi vanhempiensa ja sisarensa Agnesin seurassa Euroopan-matkalle. Perhe kävi Belgiassa, Englannissa, Hollannissa, Irlannissa, Ranskassa, Saksassa ja Sveitsissä. Kiertomatka oli ohi kesän lopulla, noin kahdessa kuukaudessa. 
       Kesän 1908 loppupuolella päätettiin, että Rose ja Agnes jäisivät Eurooppaan vuodeksi käymään koulua. Vanhempien valitsema paikka oli luostarikoulu Blumenthal Hollannissa. Se oli pieni ranskalais-saksalais-roomalaiskatolinen enklaavi rauhallisessa maalaisympäristössä. Siellä oli tyttöjä monista eri maista, ja oppitunteja pidettiin ranskaksi ja saksaksi sekä jonkin verran myös hollanniksi. Rosella oli tilaisuus hioa ranskan kieltä ja samoin saksaa, jota hän oli opiskellut jo kolme vuotta Bostonissa. Rose oppi nyt sujuvasti molempia kieliä.
       Blumenthalin lukujärjestyksessä oli harvinaisen paljon maailmallisia käytännön asioita. Oletettiin, että tytöt avioiduttuaan omistautuisivat lapsilleen, kirkolle ja ruoanlaitolle; Kinder, Kirche und Küche. Blumenthalissa opetettiinkin valmistamaan ruokaa, ompelemaan ja hoitamaan muita perheenäidin tehtäviä. Toinen tärkeä asia tuossa koulussa oli musiikki, jossa annettiin niin laulu- kuin soitto-opetustakin.
       Blumenthalin jälkeen Rose meni vielä Pyhän Sydämen kouluun Manhattanvilleen New Yorkiin. Hän sai päästötodistuksen kesäkuussa 1910 yhdeksäntoistavuotiaana ja lähti takaisin kohti Bostonia. Rose oli heinäkuussa täyttävä kaksikymmentä vuotta. Seuraavana talvena hänet esiteltäisiin seurapiireissä.
       Rosen debyytti, ensiesiintyminen seurapiireissä, muodostui vastaanotosta ja teetarjoilusta kotona Dorchesterissä. Vaikka olikin sydäntalvi, hänen vanhempansa olivat muuttaneet kodin ruusumajaksi. Rose otti vieraat vastaan salongissa, vierellään äiti ja isä mustassa silkkipuvussa ja shaketissa (Kennedy, s. 59).
       Rose oli jo tuolloin tehnyt sydämen valintansa. Sen kohdekin - Joe Kennedy - oli vastaanotolla. Rose on vakuuttanut jumaloineensa Joeta (Kennedy, s. 75).
       Joe antoi Roselle kihlasormuksen lopputalvella tai alkukeväällä vuonna 1914. Rose oli tuolloin kaksikymmentäkolmevuotias. Heidät vihittiin lokakuussa samana vuonna vain perheittensä ja läheisten ystävien läsnä ollessa. Kumpikaan ei halunnut julkista juhlintaa. Kardinaali O'Connell suoritti vihkimisen yksityisessä kappelissaan.
       Joe ja Rose tekivät kahden viikon häämatkan Greenbrieriin White Sulphur Springsiin, Länsi-Virginiaan. Sen jälkeen he palasivat Bostoniin, kotiin, jonka he olivat valinneet ja kalustaneet odottamaan paluuta kuherruskuukaudelta. Heidän ensimmäinen kotinsa sijaitsi Beals Streetin numerossa 83.
       Joe Junior, John (Jack), Rosemary ja Kathleen syntyivät vuosina, jotka Joe ja Rose asuivat Beals Streetillä. He syntyivät viiden vuoden kuluessa laskettuna Joe nuoremman syntymästä Kathleenin syntymään.
       Kennedyt löysivät lähinaapurista kaipaamansa suuremman ja paremman talon Naples Roadin numerossa 131. Vuoden 1921 alussa Joe möi Beals Streetin asunnon ja osti Naples Roadin talon, jossa syntyivät Eunice, Pat ja Robert (Bob).
       Vanhin lapsista Joe nuorempi syntyi 28.7.1915. Rosemary, kolmas lapsista, syntyi vammaisena. Muut lapset olivat ikäjärjestyksessä John, Kathleen, Eunice, Pat, Robert, Jean ja Edward (Teddy).
       Edwardin mukaan Rose Kennedy oli ainutlaatuinen puhuja esiintyessään tietyille ryhmille. Hän näki vaivaa, hän kävi heti asiaan, hän pysyi siinä ja tiesi, mikä kuulijoita kiinnosti ja mitä he ajattelivat. Hän oli oppinut läksynsä ja oli hyvin selvillä asioista.
       Parhaiten Rose menestyi henkilökohtaisissa suhteissa. Hän oli kiinnostunut ihmisistä yksilöinä. Ihmiset tunsivat, että hän oli kiinnostunut heistä, ja hän pystyi välittämään heille tämän tunteensa.
       Ihmiset sanoivat John Kennedystä, että hänellä presidenttinä ollessaankin oli samanlainen hyvin henkilökohtainen kiinnostus kaikkiin seurassaan oleviin ihmisiin. Hän kuunteli, reagoi ja kommunikoi täydellisesti. Tämän ominaisuutensa hän lienee perinyt erityisesti äidiltään.
       Rose Kennedyn elämänfilosofian mukaan tärkein tekijä ihmisen elämässä oli usko. Roselle usko merkitsi jatkuvaa tietoisuutta Jumalan olemassaolosta. "Usko panee kaiken (...) hengen valokeilaan, niin että rakkaus, ilo ja onni yhdessä huolen, murheen ja menetyksen kanssa tulevat osiksi laajaa kuvaa, joka ulottuu kauas ajan ja tilan rajojen taakse" (Kennedy, s. 587).

    1.7. John Fitzgerald Kennedy

    1.7.1. Lapsuus ja koulunkäynti

       John, kutsumanimeltä Jack, syntyi 29. toukokuuta 1917 kello 15 (Hamilton, s. 30). Äitinsä ristiriitaiselta vaikuttavan todistuksen mukaan John oli terve pienokainen mutta sairasti sittemmin koko joukon lastentauteja. Hän kävi läpi niin hinkuyskän, tuhkarokon kuin vesirokonkin. Tulirokko oli vuorossa 20. tammikuuta 1920 (Kennedy, s. 96). "Se oli hirveää aikaa meille. (...) Kun Jack viimein saatiin sairaalaan, hän oli todella sairas, hyvin sairas pikku poika. Joe oli kirkossa rukoilemassa hänen puolestaan, ja rukouksessaan hän lupasi antaa puolet kaikista rahoistaan hyväntekeväisyyteen, jos Jack pelastuisi" (ibid.).
       John Kennedy oli synnynnäinen lukija. Hänen usein toistuvat sairautensa ja toipilaskautensa vuoteessa ja siitä johtuva ajanvietteen tarve vahvistivat tätä luontaista taipumusta. Hän suoranaisesti ahmi kirjoja.
       Johnin kasvaessa hänen makunsa monipuolistui. Hän piti seikkailu- ja ritarikertomuksista, kuten Sir Walter Scottin Waverley-kirjoista, tunnettujen henkilöiden elämäkerroista ja yleensä kaikesta historiaan liittyvästä, mikäli niissä vain oli vauhtia ja väriä. Hänellä oli vahva taipumus idealismiin ja romantiikkaan. Oikeastaan hänessä oli uneksijan piirteitä.
       Rose Kennedy on kertonut olleensa syvästi liikuttunut saatuaan aikanaan Jacqueline (Jackie) Kennedyltä kuulla, miten Camelot oli ollut Johnin ja Jackien oma yksityinen vertauskuva heidän yhteiselämästään. John oli poikana lukenut yhä uudelleen Kuningas Arthuria ja pyöreän pöydän ritareita (Kennedy, s. 124-125).
       Rose Kennedy on väittänyt tavanneensa muistuttaa lapsilleen Luukkaan evankeliumin viestistä: Jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan. Rahaa ei pidä koskaan tuhlailla eikä levitellä ympärilleen. Tärkeintä on se, mitä on sisimmässä. Raha ei anna oikeutta levätä laakereillaan (Kennedy, s. 131).
       Tällaisten opetusten unohtamisessa John oli kuitenkin mestari. Hän saattoi esimerkiksi matkustella jossakin täysin pennittömänä. Hän yksinkertaisesti unohti ottaa rahaa mukaansa. Monet hänen nuoruudenaikaiset ystävänsä ovat kertoneet ongelmasta. He saattoivat esimerkiksi lounastaa yhdessä. Laskun tullessa John haroi taskujaan anteeksipyytävästi hymyillen ja pyysi toveriaan huolehtimaan laskusta. John kyllä selvittäisi velan myöhemmin. Hän suhtautui yhtä huolimattomasti vaatteisiinsa ja yleensäkin ulkoasuunsa.
       Joe Junior ja Jack tappelivat paljon nuorina poikasina. Joskus he ottivat yhteen toden teolla. Joe nuorempi oli paitsi vanhempi myös kookkaampi ja vahvempi, mutta hentoudestaan huolimatta Jack pystyi pakon edessä raivoisaan tappeluun.
       John Kennedy heitteli palloa, opetteli uintia ja purjehdusta siinä kuin veljensä Joekin. Jackin muut harrastukset heijastivat hänen omia mieltymyksiään ja persoonallisuuttaan. Hänen lukuharrastuksensa, hänen viehtymyksensä historiaan ja suuriin tapahtumiin sekä hänen melko romanttisesti sävyttynyt elämänasenteensa tekivät vaikutuksen hänen veljiinsä ja sisariinsa. Avoin, ystävällinen, aseistariisuva ja läpikotaisin viehättävä ilmapiiri hänen läheisyydessään loi osaltaan sitä hänen presidenttikautensa ainutlaatuista piirrettä, jota on kutsuttu erikoiseksi vetovoimaksi (Kennedy, s. 135).
       John Kennedy tapasi suhtautua huolimattomasti uskonnollisiin menoihin ja niiden huomioon ottamiseen. Mutta sunnuntaimessussa hän kävi. Johnin Choaten koulun aikaisen huonetoverin Lem Billingsin mukaan Jack ei koskaan laiminlyönyt polvirukoustaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Ja näin jatkui koko hänen elämänsä ajan.
       Kolmentoista ikäisenä John Kennedy kirjoitettiin 24. syyskuuta 1930 oppilaaksi Connecticutissa sijaitsevaan Canterburyn kouluun (Hamilton, s. 85). Seuraavana vuonna pääsiäislomalla John sai umpilisäketulehduksen ja joutui leikkaukseen.
       Kouluvuosi oli Canterburyssa miltei lopullaan, ennen kuin hän toipui, joten hänellä ei ollut mitään mielekästä syytä palata kouluun. Sen sijaan perhe järjesti hänelle kotiopettajan siinä toivossa, että hän keskittyneesti opiskelemalla selviytyisi sinä kesänä yliopistoon johtavan Choaten koulun sisäänpääsykokeista ja ehtisi vielä syksyllä samaan kouluun kuin veljensä.
       Koko loppukesän kestäneen ankaran harjoituksen jälkeen John meni uudelleen latinan kokeeseen ja pääsi läpi. Ja sinä syksynä hän aloitti opiskelunsa Choatessa, johon hän kirjoittautui 2. lokakuuta 1931 (Hamilton, s. 89).
       Choaten kaudella John varsin pian vilustui pahanlaisesti saaden myös jonkinlaisen viruksen, joka turvotti hänen rauhasensa pahasti.
       Ainakin kertaalleen John joutui sairaalaan loukkaannuttuaan jalkapallopelissä. Sillä huolimatta sairaus- ja onnettomuusalttiudestaan hän urheili innokkaasti, harrasti useita eri lajeja, muun muassa jalkapalloa, ja pääsi peräti Choaten edustusjoukkueeseen. Muuan joukkuetoveri kutsui häntä myöhemmin puolustuksen tiikeriksi. John oli taistelija. Hän korvasi taisteluhengellä sen, mitä taidosta puuttui.
       Ensimmäisen Choaten vuotensa päätteeksi John sai heikot arvosanat. Perhe päättikin, että hän jäisi myös kesälukukaudeksi parantamaan todistustaan.
       Mitä ankarammin Johnia painostettiin, sitä enemmän keinoja hän näytti löytävän turhauttaakseen ja suututtaakseen opettajansa.
       John osoittautui yhdessä suhteessa poikkeuksellisen eteväksi - nimittäin ystävien hankinnassa ja siitä nauttimisessa.
       Choaten koulun rehtori St. John on kertonut John Kennedyn korkeasta älykkyysosamäärästä. St. Johnin mukaan John ei pitänyt liiallisesta vakavuudesta. Hänellä oli aina loistava huumorintaju. Johnin hymy oli poikkeuksellinen. Hän olisi ilmeisesti koulussa kuin koulussa saanut joitakin asioita anteeksi pelkästään hymynsä ansiosta. John oli persoonana hyvin miellyttävä.
       Joe nuorempi ja John valmistuivat koulusta vuonna 1935 vuosikurssinsa mukana. John äänestettiin jopa oppilaaksi, jolla oli todennäköisimmät menestymisen mahdollisuudet, vaikka hänen keskiarvonsa olikin hieman luokan keskiarvon alapuolella.
       Syyskuussa 1935 Joe ja Rose Kennedy mukanaan John ja Kathleen matkustivat Englantiin ja manner-Eurooppaan. John oli valmistunut Choatesta jokseenkin hyvin arvosanoin, ja oli koittanut aika, jolloin hän opiskelisi vuoden Lontoossa (London School of Economics) professori Laskin johdolla (Hamilton, s. 139).
       John sai maksatulehduksen eli keltataudin ja hänen oli jäätävä pois Lontoon korkeakoulusta jo kuukauden kuluttua. Juuri silloin Joe ja Rose Kennedy palasivat matkoiltaan Euroopasta ja ottivat Johnin mukaansa laivamatkalle kotiin.

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #1 : Marraskuu 20, 2013, 09:02:08 ap »
  •   0
  • 1.7.2. Yliopisto

       Palattuaan kotiin marraskuussa John tunsi vointinsa niin hyväksi, että arveli jaksavansa ryhtyä opiskelemaan amerikkalaisessa yliopistossa. Hän halusi Princetoniin, koska hänen huonetoverinsa Choatesta, Lem Billings, ja monet muutkin hänen hyvät ystävänsä olivat siellä.
       John hyväksyttiin Princetoniin, vaikka kurssit jo olivatkin alkaneet joitakin viikkoja aiemmin. Hän oli kyllin älykäs pystyäkseen tavoittamaan toisten etumatkan silloin kun tarvittiin ja hän itse sitä tahtoi. Hän menestyi Princetonissa hyvin ja piti yliopistostaan.
       Johnin maksatulehdus puhkesi uudestaan joulukuussa hänen oltuaan Princetonissa vasta pari kuukautta, ja hän joutui jälleen sairastelemaan.   
       John lähti Princetonista pari viikkoa kiitospäivän jälkeen. Perhe lähetti hänet länteen toipumaan. Suurimman osan jäljellä olevaa lukuvuotta 1935-1936 John vietti Arizonassa, sillä sikäläisen aurinkoisen ja kuivan ilmaston sanottiin olevan hyvä terveydelle ja etenkin astmalle, joka häntä ilmeisesti periytyvänä sairautena vaivasi (Kennedy, s. 224).
       John jätti Princetonin lukuvuonna 1935-1936 aikoen jatkaa opintojaan Harvardissa lukukauden loppuun saakka. Hän oli tällä välin siinä määrin toipunut, että jaksoi jatkaa opintojaan yliopistossa, ja tällä kertaa hän oli isänsä iloksi valinnut Harvardin. Sinne hän kirjoittautui syksylä 1936 lukuvuodeksi 1936-1937.
       John pyrki kurssinsa puheenjohtajaksi ensimmäisenä vuotena mutta hävisi. Seuraavana lukuvuonna 1937-1938 hän pyrki ylioppilaskunnan edustajistoon ja hävisi. Tämä olikin Johnin viimeinen yritys ylioppilaspolitiikan alalla. Hän oli noina vuosina jatkuvasti enemmän kiinnostunut yhteiskunnallisesta toiminnasta ja urheilusta kuin arvosanoista.
       Johnin lempilajeja olivat uinti, jalkapallo ja golf. Jalkapallossa hän putosi B-joukkueeseen mutta menestyi siinä varsin hyvin. Eräänä päivänä Johnia taklattiin lujasti ja hän kaatui sillä seurauksella, että yksi selkänikamista murtui. Selkävamma päätti Johnin jalkapallouran ja oli alkuna selkäkivuille, jotka vaivasivat häntä koko hänen loppuikänsä (Kennedy, s. 238).
       Ensimmäisen ja toisen Harvardin lukuvuotensa välillä kesällä 1937 John ja hänen Choaten ja Princetonin toverinsa Lem Billings matkustivat yhdessä Eurooppaan. He kiertelivät Englannissa, Espanjassa, Hollannissa, Italiassa, Ranskassa ja Saksassa.
       Palattuaan syksyllä Harvardiin John valitsi pääaineekseen hallinto-opin. Hänellä ei vielä ollut mitään aikeita mennä itse mukaan politiikkaan tai ryhtyä hallitusvirkamieheksi. Hänen pyrkimyksensä kohdistuivat sanomalehtimiesuraan, ja valtiotieteen opinnot olisivat hänelle hyvä tausta siinä ammatissa (Kennedy, s. 239).
       John oli lopulta sotaan johtaneiden tapahtumien tarkkailija, ja jossakin määrin hän jopa osallistui niihin. Vuoden 1938 kesän ja alkusyksyn tapahtumien jälkeen hän palasi Harvardiin kolmatta lukuvuottaan varten. Hänen isänsä Joe käsitti kuitenkin, että Lontoossa, Pariisissa ja muissa pääkaupungeissa juuri silloin sattui historiallisia tapahtumia ja että Johnille olisi paljon opettavampaa olla tapahtumien näyttämöllä. Sen tähden hän ehdottikin, että John lykkäisi kevätlukukauden opintojaan ja saapuisi uudelleen perheensä luokse. John saattoi olla apuna Lontoon ja Pariisin suurlähetystöissä. Lisäksi hän voisi matkustella muuallakin Euroopassa.
       John saapui vanhempiensa luo helmikuussa 1939. Myös Joe nuorempi oli mukana. Pojat auttoivat isäänsä muun ohella niiden raporttien avulla, joita he työstään ja matkoiltaan lähettivät hänelle ja jotka antoivat varsin laajan läpileikkauksen yhteiskunnasta.
       Sodan neljäntenä päivänä englantilainen alus Athenia - matkallaan Kanadaan mukanaan tuhatneljäsataa matkustajaa, joista kolmesataa Yhdysvaltain kansalaista - torpedoitiin niin pahasti, että alus upposi. Eloonjääneet siirrettiin maihin Skotlannissa ja kuljetettiin Glasgowiin. Joe lähetti Johnin sinne haastattelemaan henkiin jääneitä amerikkalaisia ja lähettämään suurlähetystölle selonteon upotuksen yksityiskohdista sekä tekemään kaiken mahdollisen heidän hyväkseen suurlähetystön toimivallan ja resurssien puitteissa. Tehtävänä oli toimittaa apua, ruokaa, vaatteita, suojaa ja rahaa sekä järjestää uusi kuljetusmahdollisuus. Joe luotti siihen, että John hoitaisi asian huolellisesti ja ymmärtäväisesti, vaikka olikin vielä kovin nuori. John suoriutuikin tehtävästä moitteettomasti (Kennedy, s. 277).
       Syyskuun lopussa Kennedyt olivat kaikki - kahta lukuun ottamatta - palanneet Yhdysvaltoihin. John jatkoi opintojaan Harvardissa ja pystyi ylimääräisiä kursseja käyden valmistumaan vuoden 1940 kurssin mukana. Hän käsitteli laudaturtyössään niitä syitä, joiden vuoksi Englannin hallitus Stanley Baldwinin ja sittemmin Neville Chamberlainin johtamana ei ollut aseistanut valtakuntaa riittävästi, jotta se olisi pystynyt vastustamaan Hitlerin Saksan kasvavaa valtaa (minkä vuoksi Münchenin sopimus kävi välttämättömäksi). Tutkielmalleen hän antoi nimeksi 'Rauhoitustyö Münchenissä'. John oli käynyt aiheesta melkoisesti kirjeenvaihtoa isänsä kanssa. Työ sai arvosanan magna cum laude, ja Jack valmistui katkonaisesta opiskeluajastaan huolimatta yleisarvosanalla cum laude approbatur.

    1.7.3. Miksi Englanti nukkui

       Harvardin professorit arvostivat työtä siinä määrin, että he ehdottivat Jackille työn laajentamista ja julkaisemista. Kirja nimeltä 'Miksi Englanti nukkui' (Why England Slept) ilmestyi kirjakauppoihin heinäkuun lopulla 1940 (Hamilton, s. 334). Teos sai erinomaiset arvostelut, ja sitä myytiin poikkeuksellisen paljon. Kirjan saavuttamasta suosiosta on suuressa määrin kiittäminen Joe Kennedyä, joka vaikutusvaltaansa, tuttavuuksiaan ja varallisuuttaan hyödyntäen hankki teokselle paitsi julkisuutta ja arvonantoa myös laajan levikin.
       Kirja tuotti Johnille melkoisen määrän rahaa, josta hän lahjoitti suurimman osan pommitusvaurioiden korjaamiseen Englannissa. Kirjan perusteella häntä arvostettiin ikäisekseen hämmästyttävän kehittyneenä miehenä, mistä hänelle oli arvaamatonta hyötyä hänen astuessaan myöhemmin julkiseen elämään.
       Joe Kennedyn erottua suurlähettilään virasta helmikuussa 1941 Rose Kennedy lähti Eunicen kanssa Etelä-Amerikan matkalle. John liittyi heidän seuraansa jonkin ajan kuluttua.
       Johnilla oli ollut edelleen vaikeuksia uransa valinnassa. Hän oli ajatellut oikeustieteellisiä opintoja, mutta ehkä siksi että Joe nuorempi aikoi lakimieheksi, John mietti liikealaa. Hän ihaili isäänsä, joka oli menestynyt hyvin liike-elämässä.
       John Kennedy kirjoittautui syksyllä 1940 Stanfordin yliopistoon talouden, finanssipolitiikan ja liikkeenjohdon luennoille. Hän ei kuitenkaan mieltynyt näihin aineisiin, joten hän lopetti ensimmäisen lukukauden jälkeen. Etelä-Amerikan matkalle John lähti parisen viikkoa Rosen ja Eunicen jälkeen. He tapasivat toisensa Riossa.
       John lähti kuitenkin pian omille teilleen. Hän kävi mieltään kiehtovissa paikoissa ja muodosti käsityksen sikäläisistä maista ja kansoista. On ilmeistä, että matka heijastui hänen toiminnassaan vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänen ollessaan presidenttinä ja perustaessaan Edistyksen liittoa.

    1.7.4. Vapaaehtoisena armeijassa

       Palattuaan kesän alussa 1941 kahdennenkymmenennenneljännen syntymäpäivänsä jälkeen Etelä-Amerikan matkaltaan John ilmoittautui vapaaehtoisena armeijan upseerikouluun. Selkärankavammansa takia hän ei kuitenkaan läpäissyt lääkärintarkastusta. Hän koetti päästä laivastoon, mutta hänet hylättiin samasta syystä.
       Sen sijaan, että olisi alistunut kohtaloonsa, hän tapansa mukaisesti kieltäytyi myöntämästä, että hänessä oli vikaa. Niinpä hän koko loppukesän voimisteli ja voimaili vahvistaakseen selkäänsä. Syyskuussa hän yritti uudelleen laivastoon, ja tällä kertaa hänet hyväksyttiin. Hän kävi laivaston upseerien valmennuskurssin ja sai ylennyksen seuraavana talvena. Ensiksi hän joutui Washingtoniin toimistotehtäviin auttamaan laivaston komentajalle tulevien uutisten ja tiedusteluraporttien seulomisessa, mutta tämä tehtävä tuntui hänestä tylsältä. Pearl Harborin jälkeen hän nopeasti anoi siirtoa meripalveluun. Vähään aikaan ei tapahtunut mitään. Sitten hänet määrättiin kouluttamaan alokkaita erääseen koulutuskeskukseen Etelä-Carolinessa.
       John Kennedy vietti suurimman osan ensimmäisestä puolestatoista vuodestaan laivastossa vastaavanlaisissa tehtävissä, mikä ei lainkaan viehättänyt häntä. Hän pääsi kuitenkin lomalle Hyannis Portiin kesällä 1942. Saman vuoden loppusyksyllä hän sai siirron moottoritorpedoveneisiin. Hän kävi kurssia puolisen vuotta, ja vuoden 1943 alussa hänet lähetettiin eteläiselle Tyynellemerelle. Siellä hänestä maaliskuussa tuli moottoritorpedovene PT 109:n kapteeni.
       Elokuussa 1943 japanilainen hävittäjä leikkasi PT 109:n kahtia (Reeves, s. 63). Laivastoministeriöltä oli tullut tieto että hän oli kadonnut taistelussa. Rose Kennedy sai kuitenkin myöhemmin radiosta kuulla, että "aiemmin kadonneeksi ilmoitettu luutnantti John F. Kennedy oli löytynyt" (Kennedy, s. 319).

    1.7.5. Kotiutus

       John oli PT 109:n upotuksessa saamiensa vammojen vuoksi ollut hoidettavana laivaston sairaalassa eteläisellä Tyynellämerellä sekä myöhemmin Chelsean laivastosairaalassa ja Uuden Englannin baptistisairaalassa Bostonissa. Hän toipui hitaasti vuoden 1944 seitsemän ensimmäisen kuukauden aikana osittain sairaalassa ja osittain perheensä luona Palm Beachissa ja Hyannis Portissa.
       Kun John oli kotiutettu keväällä 1945, hän toimi Hearstin lehdistön erikoiskirjeenvaihtajana ja selosti Englannin vaalit, Potsdamin konferenssin ja Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisvaiheet San Franciscossa. Hän piti työstään ja menestyi.

     
    1.7.6. Kongressi

       James Michael Curley, joka oli ollut Rose Kennedyn isän seuraaja sekä kongressin jäsenenä että Bostonin pormestarina ja joka kolmen vuosikymmenen aikana toimi useaan otteeseen jommassa kummassa virassa sekä osavaltion kuvernöörinä, oli vuonna 1945 jälleen pyrkinyt pormestariksi ja valittu virkaan. Täten hänen kongressipaikkansa vapautui. Koska Curleyllä ei näyttänyt olevan ketään suosikkia seuraajakseen, tie oli auki avoimelle kilpailulle. Parhaalla miehellä oli mahdollisuus päästä demokraattisen puolueen ehdokkaaksi, mikä käytännössä merkitsi myös valituksi tulemista.
       Vaalipiiriin kuuluivat Bostonin sekä pohjoiset että läntiset osat. Aika, paikka ja olosuhteet yhdessä tekivät John Kennedyn ehdokkuuden miellyttäväksi ja mielekkääksi, vaikka hän olikin poliittisesti kokematon.
       Kahdenkymmenenyhdeksän ikäisenä John Kennedy oli hyvin perillä valtiotieteestä, hallinnosta ja diplomatiasta sekä kansallisista ja kansainvälisistä kysymyksistä. Hän oli oppinut paljon hänen isänsä osallistuessa näihin toimiin sekä itse näillä aloilla toimivana kirjailijana ja sanomalehtimiehenä. Hän ei enää ollut lapsellinen nuorukainen. Hän näytti aina todellista ikäänsä nuoremmalta, mutta juuri tuohon aikaan erityisen nuorelta haavoittumisensa ja sairastamansa malarian vuoksi, mikä aiheutti hänelle melkoisen painon vähennyksen. Tuolloin hän näytti lihotuskuurin tarpeessa olevalta yhdeksäntoistavuotiaalta (Kennedy, s. 335).
       John Kennedyn vaalikampanjan iskulauseena oli 'Uusi sukupolvi tarjoaa johtajan'. Koko vaalipiirin lopputuloksena oli, että John voitti selvästi saaden 42 prosenttia äänistä.
       Marraskuussa 1946 John Kennedy voitti varsinaiset vaalit ja sai yli kaksi kertaa niin paljon ääniä kuin republikaanien ehdokas. Kennedylle kertyi yli 60.000 ääntä republikaanisen vastustajan joutuessa tyytymään 26.007 ääneen (Reeves, s. 84; Hamilton, s. 793). John Kennedy valittiin kongressiin kahdenkymmenenyhdeksän ikäisenä eli vuotta vanhempana kuin Rose Kennedyn isä tämän tullessa valituksi saman 11. vaalipiirin edustajaksi.
       Voitto oli vakuuttava, ja sen vuoksi oli vaikeaa moittia John Kennedyn toimintaa kongressin jäsenenä. Kun hän kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1948 pyrki uudestaan samalle paikalle, ei kukaan kummassakaan puolueessa välittänyt asettua hänen vastaehdokkaakseen esivaaleissa, joten hän jatkoi kongressin jäsenenä yksimielisesti valittuna. Vuonna 1950 hänellä oli viisi kilpailijaa demokraattisen puolueen esivaaleissa, mutta hänet valittiin ja hän sai viisi kertaa niin paljon ääniä kuin kaikki muut yhteensä. Sen jälkeen hän yhtä ylivoimaisesti voitti republikaanien ehdokkaan.

    1.7.7. Senaatti

       Jackin kolmannen kauden kongressissa päättyessä senaattori Henry Cabot Lodge asettui, kuten todettu, uudestaan ehdolle senaattiin. Vaikka Cabot Lodgen syntyperä ja tausta olivat 'lahden toiselta puolelta', hän oli sekä liittovaltion että osavaltion johtavia vapaamielisiä republikaaneja, niin kutsuttu valistunut republikaani (Kennedy, s. 350).
       Mikäli milloinkaan on ollut 'voittamatonta' ehdokasta, senaattori Henry Cabot Lodge nuorempi näytti sitä olevan. Joe Kennedy uskoi kuitenkin poikansa pystyvän voittamaan ja kannusti häntä mukaan kilpailuun. Kennedyn ja Lodgen välinen kamppailu kehittyi yhdeksi Yhdysvaltojen uudemman poliittisen historian kuuluisimmista taisteluista, ja siitä on kirjoitettu useita kirjoja.
       Kennedyt muistivat Cambridgessa vuonna 1946 järjestämänsä vastaanoton ja teekutsujen hämmästyttävän menestyksen. He päättivät kokeilla samaa uudestaan. Rose Kennedyn oli määrä toimia emäntänä, joskin aina kahden tai kolmen tyttärensä avustamana. Kutsuista muodostuikin perhejuhla. Kutsujen yleisteemana oli: Tulkaa tapaamaan ehdokasta ja hänen perheensä jäseniä!
       Jossakin vaiheessa Rose Kennedy nousi korokkeelle, lausui muutaman sanan tervetulaisiksi ja esitteli Johnin, joka piti lyhyen epävirallisen puheen korostaen kampanjansa tarkoitusta ja ennen kaikkea antaen vieraille tilaisuuden tarkkailla häntä ja tuntea hänen persoonallisuutensa säteilyn.
       Ensimmäiset teekutsut olivat Worchesterissa 18. toukokuuta 1952. Sinne tuli useita tuhansia naisia. Nähtyään, miten he siellä onnistuivat, Kennedyt noudattivat muualla samaa kaavaa. Rose Kennedyn osuus Johnin voittoon oli - Joe Kennedyä unohtamatta - kiistaton. Rose oli se henkilö, jonka välityksellä naiset saatiin tapaamaan Johnia. Vuonna 1952 järjestetyt kolmekymmentäkolme teekutsua ansaitsevat paikkansa historian lehdillä.
       Kenraali Eisenhower valittiin sinä vuonna presidentiksi suurella ääntenenmmistöllä, ja hän voitti Massachusettsissa 208.800 äänellä. Kuitenkin Lodge, joka niin läheisesti samaistettiin Eisenhoweriin ja joka sai tältä mitä suurinta tukea (Eisenhower jopa saapui Bostoniin nimenomaan auttamaan Lodgea ja pitämään hänen vaalikampanjansa päätöspuheen), kärsi runsaan 70.000 äänen tappion (Reeves, s. 106).
       Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1956, John Kennedy„ pyydettiin demokraattisen puolueen puoluekokouksessa pitämään Adlai Stevensonin nimityspuhe, tämän yrittäessä toista kertaa presidentiksi vastustajanaan presidentti Eisenhower. Puhe oli hyvä. Johnin esiintymistapa ja persoonallisuus olivat edustajien ja televisiokatselijoiden mielestä niin miellyttävät, että syntyi spontaani kansanliike hänen saamisekseen varapresidenttiehdokkaaksi. Kansan reaktio oli yllätys kaikille asiantuntijoille eikä vähiten Johnille itselleen. Ymmärrettyään, mitä oli tekeillä ja että hänellä todella oli mahdollisuus tulla nimitetyksi ehdokkaaksi, Johnin kilpailuhenki sai hänet valtioihinsa, ja hän päätti yrittää.
       Isä yritti jarrutella Johnin intoa. Joen huomautukset olivat voimallisia. Hän oli varma siitä, että presidentti Eisenhower voittaisi Stevensonin ja valittaisiin uudelleen, ja että John, olemalla varapresidenttiehdokkaana häviävällä puolella, vahingoittaisi poliittista tulevaisuuttaan. Stevensonin tappiostahan voitaisiin syyttää sitä, että John oli katolilainen. Isän mielestä John olikin varsin lyhytnäköinen.
       Mutta tehtyään päätöksensä John jatkoi kamppailua. John Kennedyn ja senaattori Estes Kefauverin välillä käytiin kova taistelu edustajien äänistä. Kefauver voitti. John meni puoluekokoushalliin, ilmoitti miellyttävällä tavalla tuloksen ja sanoi antavansa tukensa Kefauverille sekä ehdotti, että vaali suoritettaisiin yksimielisesti. Ehdotusta kannatettiin ja se hyväksyttiin.
       Joen mielestä Johnin tappio oli parasta, mitä hänelle yleensä saattoi tapahtua. Jälleen kerran Joe Kennedy oli oikeassa. Koska John ei ollut ehdokkaana häviävällä puolella, hän ei joutunut kärsimään Stevensonin presidenttikampanjan ennakolta varmasta tappiosta.
       Vuonna 1958 Johnin oli osallistuttava vaaleihin saadakseen pitää paikkansa senaatissa. Hän voitti jälleen, tällä kertaa lähes miljoonalla äänellä, suurimmalla enemmistöllä, minkä kukaan ehdokas missään vaalissa on milloinkaan Massachusettsissa saanut. Sillä hetkellä hän jo oli pyrkimässä presidenttiehdokkaaksi. Vaaleihin oli aikaa kaksi vuotta.

    1.7.8. Jacqueline Bouvier

       John Kennedy meni naimisiin vasta varttuneella iällä. Johnin alkaessa olla puolessa välissä neljääkymmentä hänen vanhempansa alkoivat toden teolla ihmetellä, miten kauan John pysyttelisi poikamiehenä.
       Jacqueline Bouvier ilmestyi Kennedyjen elämään vuonna 1951. Jacqueline (Jackie) työskenteli tuohon aikaan Washingtonissa eräässä sanomalehdessä. Jacqueline kutsuttiin viettämään muutama päivä Kennedyjen talossa Palm Beachissa. Rose Kennedy tapasi Jacquelinen vasta seuraavana vuonna, kesällä 1952 Hyannis Portissa. Rose on väittänyt pitäneensä Jacquelinesta heti ensi silmäyksellä (Kennedy, s. 381).
       John Kennedy ja Jacqueline Bouvier menivät kihloihin alkukesällä vuonna 1953. Kihlauksen julkistaminen aloitti sarjan erilaisia juhlia, joiden joukossa oli muun muassa kihlajaisjuhlat Harringtoneilla, suuressa talossa, joka heillä oli Hyannis Portissa golfkentän vieressä.
       Itse häät olivat suuri seurapiiritapahtuma perinteisine seremonioineen ja suurine vierasjoukkoineen. Arkkipiispa (myöhemmin kardinaali) Cushing johti toimitusta ja luki myös paavin lähettämän hääsiunauksen. Kirkossa oli kahdeksansataa henkilöä, joukossa monia kuuluisuuksia ja arvohenkilöitä, ja vastaanotolla yli 1.200 vierasta. Erään lehtijutun mukaan liikenne oli niin vilkasta, että autot joutuivat odottamaan lähes kilometrin pituisena jonona. Vieraiden vastaanotto ja kättely hääparin kanssa kestivät lähes kaksi tuntia.
       Jacqueline oli Johnille alusta alkaen voimakkaana tukena. Jacquelinen rohkeus ja voima joutuivat konkreettiselle koetukselle varsin pian Johnin joutuessa selkäleikkauksiin. Ensimmäinen leikkaus lokakuussa 1954. Tällöin John oli kuolemaisillaan.
       Sodasta ja panssarilaiva PT 109:n uppoamisessa saamistaan haavoista lähtien John Kennedyllä oli vakavia vaivoja selässään. Harvoin, tuskin koskaan, hän ei tuntenut kipua, vaikka hänessä olikin siitä niin vähän ulkonaisia merkkejä. Ainoastaan hänen lääkärinsä, perhe ja muutamat harvat läheiset ystävät saattoivat ymmärtää hänen tilansa.
       Vuonna 1954 selkävaivasta tuli niin paha, että Johnin oli turvauduttava kainalosauvoihin. Mutta sen sijaan, että olisi joutunut viettämään koko loppuelämänsä raajarikkona, hän päätti alistua selkäleikkaukseen. Se ei pelkästään epäonnistunut vaan aiheutti lisäksi tulehduksen. Hän oli lähellä kuolemaa: hän vastaanotti jo viimeisen voitelun. Mutta John selvisi sittenkin, ja kun vaara oli ohi, hänet lennätettiin paareilla Joe ja Rose Kennedyn Palm Beachin taloon toipumaan lämpimässä ilmanalassa.
    ¤

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #2 : Marraskuu 20, 2013, 09:07:21 ap »
  •   0
  • 1.7.9. Profiles In Courage

       Muutaman kuukauden kuluttua John oli jälleen tarpeeksi terve uutta leikkausta varten. Hän itse halusi sitä. Jälleen hänet vietiin newyorkilaiseen sairaalaan, ja toinen leikkaus onnistuikin paremmin. (Hän ei koskaan tervehtynyt täysin mutta hän ei piitannut siitä.) Jälleen hänet tuotiin Palm Beachiin edessään uudet toipilaskuukaudet. Siellä, noiden kuukausien aikana, hän teki pääosan Profiles In Courage -kirjastaan.
       John oli poikavuosistaan lähtien ollut kiinnostunut historiasta ja elämäkerroista. Omasta elämästään ja perheensä elämästä hän oli oppinut, mitä rohkeus merkitsee. Hänen kirjansa teema oli hänelle luonteenomainen. John työskenteli kirjansa parissa enimmät ajat tuosta pitkästä koettelemuksen, vaaran ja kärsimyksen kaudesta - sairaalavuoteessaan, kirjoitusalusta tuettuna eteensä, vuoteessaan Palm Beachissa ja muualla. John oli tuttu näky pyörätuolissa ja myöhemmin telttatuolissa ulkona aallonmurtajalla.
       Johnin vaimo Jackie sai miehensä innostumaan maalaamisesta hyvänä rentoutumiskeinona, ja välistä John istuikin ulkona sivellin ja paletti kädessään koetellen kykyjään merimaiseman ja rantanäkymien kuvaajana tai jäljentäen harjoituksen vuoksi maalausta, jonka hän oli nostanut seinältä jostakin päin taloa.
       Profiles In Courage -kirjasta tuli menestys. John Kennedyllä olikin ilmeisiä taipumuksia alalle. Niinpä hänen kunnianhimonaan oli ennen politiikkaan astumista ryhtyä kirjailijaksi, lehtimieheksi tai opettajaksi.
       John Kennedyn kirja sai Pulitzerin palkinnon. Teosta ihailivat historioitsijat, vaikutusvaltaiset henkilöt hallitus- ja lehdistöpiireissä sekä muut intellektuellin establishmentin mielipiteenmuokkaajat. Kirjan ilmestyttyä John ei enää ollut pelkästään kiinnostava, viehättävä, mutta suhteellisen kokematon ja suhteellisen tuntematon nuorempi senaattori Massachusettsista, vaan hänestä puhuttiin, häntä punnittiin ja mitattiin kansallisella tasolla. Hänet valittiin pitämään Adlai Stevensonin nimityspuhe demokraattien seuraavassa puoluekokouksessa vuonna 1956, ja hän itse oli hiuskarvan  päässä varapresidenttiehdokkuudesta. Tästä hän ponnisti kohti presidenttiehdokkuutta ja vaaleja vuonna 1960 (Kennedy, s. 163). 

    1.7.10. Kolmaskymmenesviides presidentti

       John Kennedy ilmoitti virallisesti ehdokkuutensa demokraattien presidenttiehdokkaaksi 2. tammikuuta 1960. Vaalikampanjan päällikkönä oli Johnin veli Robert. Presidentinvaalitaistelun suunnittelu noudatti yleispiirteiltään samoja linjoja, jotka olivat tuttuja jo vuosilta 1946, 1952 ja 1958. Tällä kertaa toimintaa laajennettiin ja yksityiskohtia hiottiin ja kehitettiin (Kennedy, s. 398).
       Vaalitaistelusta tuli erittäin jännittävä. Vaalin tulos oli pitkään epäselvä, kunnes lopulta ilmoitettiin John Kennedyn voittaneen vastustajansa Richard Nixonin äärimmäisen niukalla marginaalilla. Virallisen ilmoituksen mukaan Kennedy sai 112.881 ääntä enemmän kuin Nixon (Sidey, s. 17).
       Vaalitaistelu oli Kennedyille raskasta aikaa myös siviilielämässä. Jacqueline odotti lasta mutta osallistui silti vaalikampanjaan omalta osaltaan vaivojaan säästämättä. Poika John Fitzgerald Jr. syntyi varhain aamulla marraskuun 25. päivänä.
       John Fitzgerald Kennedyn virkaanastuminen tapahtui 20. tammikuuta 1961. Hänen virkaanastujaispuhettaan pidetään yhtenä tasavallan historian vaikuttavimmista. Useat ihmiset ovat kertoneet nähneensä kyyneleitä Joe Kennedyn silmissä puheen päätyttyä.
       Yhdysvaltojen uuden presidentin poistuessa virka-autolla virkaanastumistilaisuudesta hänen nähtiin nousevan istuimeltaan ja kohottavan kättään isälleen kunniaa tehden. John Kennedy oli toteuttanut isänsä unelman.
       Millainen ihminen John Kennedy oli ottaessaan vastaan Yhdysvaltojen presidentin tehtävät? Yksiselitteisen vastauksen antaminen on ylivoimaista. Yhden vastauksen on antanut hänen äitinsä. "Jack uskoi lujasti Amerikkaan suurten mahdollisuuksien maana. Hänen ihanteenaan oli Amerikka vapauden tyyssijana ja hän oli painanut sydämeensä Vapaudenpatsaan jalustaan kaiverretut sanat: Give me your tired, your poor, your huddled masses yearning to breathe free." (Anna minulle väsyneet, köyhät, ahdistuneet ihmisesi, jotka kaipaavat vapautta.) (Kennedy, s. 483).
       John Kennedystä tuli siis Yhdysvaltojen 35. presidentti 20. tammikuuta 1961 kello 12.51. Hnen virkaanastujaispuhettaan pidetään yleisesti maan historian koskettavimpiin kuuluvana. Puhe lienee myös maailman siteeratuimpia. Seuraavassa esityksessä lainataan otteita neljätoista minuuttia kestäneen puheen vaikuttavimmista kohdista:
       "Emme saa unohtaa, että olemme tämän ensimmäisen vallankumouksen perillisiä. Kulkekoon tältä paikalta ja tästä hetkestä, ystävälle ja viholliselle yhtäläisesti, se viesti, että soihtu on luovutettu uudelle amerikkalaispolvelle - amerikkalaisille, jotka ovat syntyneet tällä vuosisadalla, jotka sota on karaissut, joille kova ja katkera rauha on opettanut itsehillintää, jotka ovat ylpeitä vanhasta perintöosastaan ja jotka eivät halua olla todistamassa eivätkä salli niiden ihmisoikeuksien hidasta hävittämistä, joista tämä kansakunta on aina pitänyt kiinni ja joita olemme sitoutuneet nytkin puolustamaan sekä kotimaassa että kaikkialla maailmassa."
       "Älkäämme koskaan ryhtykö neuvottelemaan sen vuoksi, että pelkäämme. Mutta älkäämme myöskään koskaan pelätkö neuvotella."
       "Vain muutamille sukupolville ihmiskunnan pitkässä historiassa on suotu osa puolustaa vapautta sen suurimman hädän hetkellä. En pelkää tätä vastuuta - lausun sen tervetulleeksi."
       "Siksi, kansalaistoverini: älkää kysykö, mitä maamme voi tehdä Teidän hyväksenne - kysykää, mitä Te voitte tehdä maanne puolesta."
       Virkaanastujaispuhe sisältää useita mielenkiintoisia kohtia. Puhuttelevimpiin kuulunevat seuraavat, puheesta pelkistettävissä olevat teemat: sitoutuminen ihmisoikeuksien puolustamiseen kotimaassa ja ulkomailla, velvoittautuminen vapauden puolustamiseen, sitoutuminen ongelmien ratkaisemiseen neuvotteluteitse sekä yhteisvastuun aate.
       On perusteltua väittää, että JFK:n puheeseen kätkeytyy kaunopuheinen unelma paremmasta maasta ja paremmasta maailmasta. Tässä katsannossa on kiinnostavaa eritellä ja arvioida presidentti Kennedyn käytännön politiikkaa ja sen tuloksia. 

    1.7.11. Camelot: Jack ja Jackie

       Jacqueline Lee Bouvier vihittiin avioliittoon John Kennedyn kanssa 12. syyskuuta 1953. Myrskyisä ja taianomainen avioliitto kesti John Kennedyn kuolemaan, 22.11.1963 saakka.
       Jackie, joksi Jacqueline Kennedyä kutsuttiin, nimesi Kennedyn valtakauden Yhdysvaltojen historian tuhatpäiväiseksi Camelotiksi. Tuona maagisena ja sadunhohtoisena ajanjaksona uljaat miehet tanssivat kauniiden naisten kanssa, miehet tekivät sankaritekoja, taiteilijat, muusikot ja kirjailijat kokoontuivat Valkoiseen taloon ja barbaarit pidettiin maan rajojen ulkopuolella.
       Jacqueline oli syntynyt Southamptonissa 28. heinäkuuta 1929 John Bouvier III:n ja Janet Lee Bouvierin ensimmäisenä lapsena. Jackiessa oli pisara ranskalaista verta, josta hän oli hyvin ylpeä. Bouvierit muuttivat Yhdysvaltoihin sisällissodan aikana. Vanhempien erottua vuonna 1940 Jacqueline ja hänen sisarensa Lee jäivät asumaan äitinsä luo. Vuonna 1947 Jacqueline pääsi kuuluisaan Vassarin opistoon lukemaan kirjallisuutta. Parin vuoden päästä hän siirtyi opiskelemaan vuodeksi Ranskaan, Sorbonnen yliopistoon.
       Vuonna 1950 Jacqueline Bouvier aloitti opintonsa Washingtonin yliopistossa. Seuraavana vuonna hän maisterin tutkinnon suoritettuaan ryhtyi kuvatoimittajaksi Washington Times-Heraldissa.
       John Kennedy ja Jacqueline tapasivat toisensa vuonna 1951 illallisilla, ja häät vietettiin, kuten todettu, pari vuotta myöhemmin.
       Jacqueline Kennedyn ensimmäinen raskaus päättyi vuonna 1954 keskenmenoon. Toinen raskaus kaksi vuotta myöhemmin päättyi ennenaikaiseen synnytykseen. Tyttövauva syntyi kuolleena. Caroline Kennedy syntyi 27. marraskuuta 1957.
       John Kennedy valittiin Yhdysvaltojen 35. presidentiksi vuonna 1960. Jacqueline Kennedystä tuli tuolloin maan ensimmäinen nainen. Samaan ajankohtaan ajoittui John F. Kennedy Juniorin syntymä (25.11.1960).
       Kennedyjen seuraava lapsi, Patrick, syntyi elokuussa 1963 mutta menehtyi kahden päivän ikäisenä. Saman vuoden marraskuussa Jacqueline menetti puolisonsa.
       Aristoteles Onassiksen kanssa vuonna 1968 avioliiton solmineen Jacqueline Kennedyn loistava, traaginen ja värikäs elämä on suurelle yleisölle varsin tuttu lehdistön, radion ja television elinikäisestä seurannasta. Viimeksi hänen elämänsä joutui laajemman tarkastelun kohteeksi vuonna 1994, jolloin hänet kiidätettiin sairaalaan sisäisen verenvuodon vuoksi.
       Camelot-myytin luoja Jacqueline Kennedy Onassis kuoli 19. toukokuuta 1994 kuudenkymmenenneljän vuoden ikäisenä. Hänet haudattiin Arlingtonin hautausmaalle maanantaina 23.5. puolisonsa John Kennedyn ja heidän kuolleiden lastensa viereen.

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #3 : Marraskuu 20, 2013, 09:11:02 ap »
  •   0
  • 11.7.12. Salattu elämä

       FBI oli kerännyt John Kennedystä tietoja jo toisen maailmansodan alusta lukien. Ensimmäiset tiedot perustuivat Englannin MI-5:n ilmoituksiin Kennedyn sosiaalisesta elämästä hänen vieraillessaan Yhdysvaltojen suurlähettiläänä Lontoossa toimivan isänsä Joseph Kennedyn luona.
       FBI:n johtaja J. Edgar Hoover alkoi vuonna 1940 saada ilmoituksia Washingtonissa oleskelevasta kauniista kaksikymmentäkahdeksanvuotiaasta naisesta Inga Marie Arvadista. Nainen kuului seurapiireihin ja oli ammatiltaan journalisti. Arvad oli syntynyt Kööpenhaminassa 6. lokakuuta 1913 (Hamilton, s. 428), ja hänellä oli yhteyksiä natsi-Saksaan. Inga oli haastatellut Hitleriä ja Göringiä. Hitlerin haastattelu oli eräiden tietojen mukaan johtanut jopa yhteiseen vuoteeseen.
       Hooverin Arvadista määräämä tutkimus paljasti muun ohella, että Ingan luona oli viettänyt yönsä Jack-niminen Yhdysvaltojen laivaston aliluutnantti. John Kennedyn oli esitellyt Arvadille Johnin sisar Kathleen. FBI:n tutkimusten mukaan Kennedyllä ja Arvadilla oli intohimoinen rakkaussuhde tammikuusta 1942 lähtien. Arvad oli Johnille Inga-Binga. John Kennedy oli puolestaan Arvadille muun muassa "ihana pikku villipeto".
       Kennedy ja Arvad olivat rakastuneita ja suunnittelivat avioliittoa. Joseph Kennedy oli kuitenkin suunnitelmaa vastaan. Lukemattomien sotaromanssien tavoin Arvadin ja Kennedyn suhde kesti lopultakin ainoastaan joitakin kuukausia.
       FBI oli tutkinut parin edesottamuksia mahdollisen turvallisuusriskin varalta. Kennedy ja Arvad eivät olleet tehneet mitään laitonta. FBI:n seurannasta sai joka tapauksessa alkunsa John Kennedyn ja Hooverin välejä hiertänyt elinikäinen katkeruus. FBI:n johdon ja Kennedyn tulehtuneet välit johtivat osaltaan aikanaan siihen, ettei Hoover välittänyt vakavissaan etsiä JFK:n varsinaisia salamurhaajia. (Asia erikseen on, että homoseksuelli Hoover oli muun muassa eräiden homoseksivalokuvien vuoksi Mafian koukussa. USA:n järjestäytynyt alamaailma kiristi Hooveria vuosikymmenien ajan.)
       John Kennedy huolestui FBI:n arkistoista vakavasti vasta vuonna 1946, jolloin hänestä tuli ammattipoliitikko. Tultuaan valituksi senaattiin Kennedy pyysi tilaisuutta puristaa kättä J. Edgar Hooverin kanssa. "Siitä lähtien vuoteen 1960 Kennedy tavoistaan poiketen imarteli miestä, jota yksityisesti kutsui paskiaiseksi" (Summers, s. 243).
       Monien eri lähteiden mukaan John Kennedy oli isänsä Joseph Kennedyn tavoin kyltymätön naistenmies. John Kennedyn seksi- ja eroottisten seikkailujen kohteina olivat Arvadin lisäksi muun ohella seuraavat naiset: Floridan seurapiireihin kuulunut Durie Malcolm, jonka huhuttiin olleen Kennedyn kanssa lyhyen aikaa avioliitossa vuonna 1947, Alicia-niminen nainen, joka myöhemmin solmi avioliiton englantilaisen näyttelijän Edmund Purdomin kanssa, Kennedyn senaatin-toimiston sihteeri, parikymmenvuotias Pamela Turnure, Judith Campbell (sittemmin Exner), englantilais-tshekkiläinen prostituoitu, kaksikymmentäkaksivuotias Mariella Novotny, kiinalais-amerikkalainen malli ja näyttelijä Suzy Chang, itäsaksalainen pakolainen Ellen Rometsch sekä näyttelijättäret Angie Dickinson ja Marilyn Monroe.
       John Kennedyn ja Hollywoodin legendaarisen näyttelijän ja seksisymbolin Marilyn Monroen suhteesta on kirjoitettu paljon. Totuutta asiasta on kuitenkin vaikea jäljittää. Marilyn pyysi lokakuussa 1961 Allan Snyderia ajamaan hänet John Kennedyn sisaren Patrician ja tämän miehen Peter Lawfordin rantataloon Santa Monicaan. Siellä pidettiin päivällisjuhlat presidentti Kennedyn kunniaksi (Spoto, s. 518). "Vaikka muutakin väitetään, niin tällöin Marilyn Monroe ja John Kennedy tapasivat ensimmäistä kertaa; huhupuheita aiemmasta tapaamisesta ei (...) voi näyttää toteen. (...) Tuona lokakuun iltana Marilynin kyyditsi kotiin joku Lawfordin henkilökunnasta" (Spoto, s. 519).
       Monroen ja Kennedyn välinen toinen tapaaminen ajoittuu helmikuulle 1962. Tuolloin Monroe kutsuttiin taas presidentin kunniaksi järjestetyille päivällisille, tällä kertaa kuuluisan teollisuusmiehen varakkaan lesken Fifi Fellin kotiin. Milton Ebbins ajoi Marilynin Fellin luokse. Ebbins myös ajoi Marilynin Felliltä kotiin (ibid.).
       Kolmas tapaaminen sattui lauantaina 24. maaliskuuta 1962. Silloin sekä presidentti että Monroe olivat Bing Crosbyn vieraana Palm Springsissä. Tuolloin Marilyn soitti Ralph Robertsille makuuhuoneesta, jossa hän oli Kennedyn kanssa. Roberts kertoi myöhemmin Marilynin paljastaneen hänelle, että tuo ilta maaliskuussa oli hänen ainoa 'suhteensa' JFK:n kanssa. Marilyn Monroe oli antanut ymmärtää, ettei tapaus ollut heille kummallekaan sen mullistavampi: "se tapahtui kerran, sinä viikonloppuna, ja se siitä" (ibid.).
       Neljäs ja viimeinen kohtaaminen tapahtui 19. toukokuussa 1962  Madison Square Gardenissa järjestetyssä legendaarisessa presidentin syntymäpäivägaalassa, jota seurasivat juhlat elokuvayhtiön johtajan Arthur Krimin ja hänen tiedemiesvaimonsa Mathilden luona. Tämä tapaaminen oli lyhyin ystävien, ihailijoiden ja lehdistön piirittäessä koko illan presidenttiä ja hänen perhettään (Soto, s. 519-520).
       John Kennedyn yksityissihteerinä kaksitoista vuotta toiminut Evelyn Lincoln on myöntänyt esimiehensä olleen 'naistenmies'. Hänen mukaansa Kennedy ei kuitenkaan metsästänyt naisia. "Naiset jahtasivat Kennedyä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista" (Summers, s. 248).
       John Kennedyn väitetään seuranneen isänsä jälkiä paitsi naistenkaatajana myös suhteessa alamaailmaan. Mafian Kuuban-päällikön Meyer Lanskyn lesken mukaan John Kennedy tapasi Lanskyn käydessään Kuubassa vuonna 1957.
       Presidenttiehdokkaan rakastajattareksi keväällä 1960 ryhtynyt Judith Campbell on kertonut John Kennedyn ottaneen valtavan riskin yrittäessään saada apua Chicagon mafiapäälliköltä Sam Giancanalta. Kennedy oli tavannut Giancanaa ainakin kahdesti ja sen lisäksi lähettänyt Campbellin puolestaan tapaamaan mafiapäällikköä mukanaan suunnaton määrä käteistä rahaa.
       FBI:n johdolle selvisi jo ennen Eisenhowerin presidenttikauden päättymistä, että Fidel Castron tappamiseksi oli laadittu salaliitto ja että myös mafiapäällikkö Giancanalla oli sormensa pelissä. Kennedyn presidenttikauden alkupuolella J. Edgar Hoover "keksi Giancanan yhteydet CIA:hin" (Summers. s. 264).
       Ennen pitkää J. Edgar Hoover sai selville, että USA:n presidentti oli intiimissä suhteessa nuoreen naiseen, Judith Campbelliin, joka puolestaan oli lähellä mafiapäällikkö Giancanaa. Tämä taas oli mukana CIA:n salaisessa operaatiossa, jonka tarkoituksena oli murhata ulkomainen valtionpäämies. FBI:n johtajalla oli pätevät syyt uskoa, että salajuonella oli Yhdysvaltojen presidentin siunaus. Hooverilla oli tästä syystä pitävä ote presidenttiin, ote, joka piti JFK:n kuolemaan saakka.
       Tilanteen paradoksaalisuutta ilmaisee se tosiseikka, että samanaikaisesti CIA:n mainitun hankkeen kanssa John Kennedyn veli Robert oli tehokkaana oikeusministerinä hiillostamassa FBI:ta yhä rajumpaan taisteluun järjestynyttä rikollisuutta, Mafiaa vastaan.
       Eräät tutkijat ja kirjoittajat ovat esittäneet teorian, jonka mukaan Mafia koki presidentti Kennedyn pettäneen rikollisjärjestön 'luottamuksen'. Hädän hetkellä eli yrittäessään kuumeisesti varmistaa poikansa valinnan Yhdysvaltojen presidentiksi Kennedyjen klaanin keskushahmo Joseph Kennedy oli kääntynyt Mafian puoleen ja saanut apua. Mafia oli uskonut, että John Kennedyn päästessä presidentiksi järjestö jätettäisiin rauhaan, aivan samalla tavalla kuin se oli saanut toimia rauhassa FBI:lta jo kymmeniä vuosia ennen JFK:n presidenttikautta. Kun Mafia sitten Robert Kennedyn järjestäytyneen rikollisuuden vastaisesta kiihkeästä toiminnasta ymmärsi, että ajat olivat peruuttamattomasti muuttuneet, johtopäätös oli selvä: Kennedyt olivat pettäneet Mafian. Petoksen suuruuden huomioon ottaen seurauksena saattoi olla ainoastaan - kuolema.
       Mafian laskelmat sopivat mainiosti varsin monille henkilöille ja organisaatioille. John Kennedy oli omintakeisella toiminnallaan suututtanut lukemattomat tahot. Tällaisia piirejä olivat muun ohella CIA, Pentagon, FBI, öljyteollisuus upporikkaine öljyparoneineen (erityisesti Texasin öljymogulit kuten Hunt ja Bush), terästeollisuus, suurpääomapiirit ja äärioikeisto, luonnollisista poliittisista vastustajista, republikaaneista, puhumattakaan. JFK:n kuolema sopi näiden tahojen kuvioihin enemmän kuin hyvin.

    1.7.13. Robert Kennedy

       John Kennedyn elämää, edesottamuksia ja kuolemaa on mahdotonta ymmärtää, ellei oteta huomioon ainakin seuraavien henkilöiden vaikutusta hänen toimintaansa: isä Joseph Kennedy, äiti Rose Kennedy, vaimo Jacqueline Kennedy ja viimeisenä vaikkakaan ei vähäisimpänä veli Robert Kennedy.
       Robert Kennedy oli vanhemman veljensä kampanjapäällikkö ja muutenkin hädän hetkellä kaikki kaikessa. John Kennedy valitsi veljensä hallituksensa oikeusministeriksi. Robert oli veljensä presidenttikaudella presidentin oikea käsi, ainoa luotettu, joka oli alituisesti käytettävissä. Monet tarkkailijat puhuvatkin Kennedyjen toimenpiteistä tarkoittaessaan ratkaisuja tai päätöksiä, jotka tehtiin presidentin nimissä. Näissä yhteyksissä Kennedyillä tarkoitettiin nimenomaan sekä John että Robert Kennedyä. Esimerkiksi Kuuban ohjuskriisin tapauksessa Robert Kennedy, niin oikeusministeri kuin olikin, otti alusta alkaen osaa kriisin käsittelyyn (Sidey, s. 385).
       Robert Kennedy ei alunperin ollut halukas oikeusministerin vaativan postin vastaanottamiseen. Älykkäänä ja tietoisena juristina hän oivalsi, että nimitys saisi osakseen vastalauseiden myrskyn, jossa argumentteina käytettäisiin oikeusministerin nuoruutta, kokemuksen puutetta ja, ennen kaikkea, epämoraalista nepotismia. Robert Kennedy oli vasta kolmekymmentäviisivuotias. Hän ei ollut toiminut lainkäyttäjänä.
       John Kennedy piti kuitenkin päänsä. Hän tarvitsi veljeään; kaikki muu oli toisarvoista. Ja niin Robert Kennedystä tuli nuorin oikeusministeri sataanviiteenkymmeneen vuoteen.
       John Kennedy oli valinnut hallituksensa ennen presidenttikautensa virallista alkua. Ja jo helmikuun 4. päivänä 1961 radiolähetyksessä kerrottiin Robert Kennedyn ja FBI:n johtajan välisestä ensimmäisestä suuresta kamppailusta. Radiolähetyksen mukaan uusi oikeusministeri tahtoi käydä kaikin voimin alamaailmaa vastaan. Robert Kennedy ehdotti erityisiä iskujoukkoja roistoja vastaan, mutta FBI:n johtaja vastusti hanketta. Hooverin mukaan erillinen rikososasto saattaisi FBI:n epäedulliseen asemaan (Summers, s. 257).
       Robert Kennedy oli jo ensimmäisessä tutkimuksessaan senaatin pääneuvonantajana paljastanut järjestäytyneen rikollisuuden ja ammattijärjestöjen yhteenkietoutumisen laajuuden. Hän oli muun ohella passituttanut kuljetusalan unionin johtajan Dave Beckin vankilaan. Toisessa tutkimuksessaan Robert Kennedy oli käynyt Beckin seuraajan James Hoffan kimppuun. Tutkimus johti värikkäisiin ristikuulusteluihin Hoffan ja Giancanan kaltaisten mafiapäälliköiden välillä. Kuulustelut lähetettiin suorina lähetyksinä kansallisessa TV-verkossa (Summers, s. 258).
       Oikeusministeri Kennedyn määrätietoinen rikollisuuden vastainen taistelu tuotti tuloksia. Vuonna 1960 eli Eisenhowerin administraation viimeisen täyden kalenterivuoden aikana ainoastaan 19 järjestäytyneen rikollisuuden jäsentä oli pantu syytteeseen. John Kennedyn ensimmäisenä presidenttivuotena 1961 syytteeseen asetettujen määrä kohosi 121:een ja tuomittujen 96:een.
       FBI:n järjestäytyneen rikollisuuden tutkimiseen Robert Kennedyn painostuksesta asetetut agentit pitivät uudesta oikeusministeristä ja kunnioittivat häntä. Chicagon agentin Bill Roemerin mukaan Robert Kennedy oli "mahtava ja mitä kyvykkäin kaveri" (Summers, s. 259). Toisaalta Robert Kennedy oli veljensä Johnin tavoin piikki niin FBI:n johtajan kuin Mafiankin lihassa.
       Vuonna 1968 alkoi näyttää ilmeiseltä, että Robert Kennedy voittaisi presidentinvaalit. Saman vuoden kesällä FBI:n johtajan miesrakastajan ja työtoverin Clyde Tolsonin kuultiin sanovan eräässä johtotason kokouksessa kolleegoilleen: "Toivon, (...) että joku ampuu tuon paskiaisen kuoliaaksi" (Summers, s. 332).
       Ne, jotka tunsivat Robert Kennedyn lähemmin, ovat ylistäneet häntä. Heidän mielestään RFK:ssa Yhdysvallat menetti suuren johtajan, mittaamattoman arvokkaan mahdollisuuden. Lehtimies Jack Newfield oli seurannut Robert Kennedyä läheltä pitkään. Newfieldin mukaan Kennedyn suuruus piili hänen kyvyssään kasvaa ja muuttua.
       Newfield on kuvannut kaunopuheisesti sukupolvensa tuntoja koko Kennedyjen kaudesta ja sen merkityksestä: "Now I realized what makes our generation unique, what defines us apart from those who came before the hopeful winter of 1961, and those who came after the murderous spring of 1968. We are the first generation that learned from experience, in our innocent twenties, that things were not really getting better, that we shall not overcome" (Newfield, s. 304).


     
    2. Eisenhowerin perintö

       Se maailma, jossa Kennedyn presidenttikausi alkoi, oli kylmän sodan ja kansainvälisten kriisien merkitsemä. Kennedy peri kylmän sodan ja mainitut kriisit edeltäjänsä Dwight D. Eisenhowerin hallinnolta.
       'Kylmäksi sodaksi' kutsuttu kehitysprosessi oli yksi maailmanpolitiikan hallitsevia ilmiöitä toisen maailmansodan päättymisestä Neuvostoliiton hajoamiseen (1991) saakka. Kylmän sodan ytimessä olivat Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtamien blokkien keskinäinen vastakkainasettelu ja kilpailu.
       Kennedyn presidenttikauden lopulla kylmä sota näytti hetkeksi tauonneen varovaisen détenten tieltä. Kennedyn kuolema kuitenkin katkaisi supervaltasuhteiden orastavan suojasään. Johnsonin kaudella eskaloitunut Vietnamin sota huononsi myös Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirjan (Helsingin julistus) allekirjoittaminen 1975 merkitsi vihdoin näennäistä muodollista päätepistettä supervaltojen ja niiden johtamien blokkien väliselle kylmälle sodalle Euroopassa. Kuitenkin vasta Neuvostoliiton luhistumisen ja hajoamisen (1991) voidaan katsoa merkinneen toisen maailmansodan jälkeisen kylmän sodan lopullista päättymistä. (Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa Yhdysvaltojen ja Venäjän federaation välisten suhteiden tilapäisestä huonontumisesta vuonna 1994 vakoiluskandaalin seurauksena.)
       Kylmä sota voidaan - esillä olevan aiheen kannalta - teoreettisesti tarkasteltuna jakaa useampiin erillisiin vaiheisiin. Ensimmäisen vaiheen eli esikauden saatetaan katsoa käsittävän vuodet 1944-1947. Tuolloin tapahtui teollistuneen maailman kahtiajakoon ja kylmän sodan asetelmien syntyyn johtanut kehitys. Toinen kausi kattaa vuodet 1947-1954 Euroopan tilanteen lukkiutumisesta Indo-Kiinan sodan ratkaisuun. Kolmas kausi käsittää vuodet 1954-1963 eli ajanjakson, jona Indo-Kiinan sodan päättäneen Geneven rauhansopimuksen (1954) suojasää muuttui vähitellen ajoittaisista pakkasjaksoista huolimatta uudenlaiseksi keskusteluyhteydeksi suurvaltojen välillä. 
       (Erään toisen skenaarion mukaan ensimmäinen kylmä sota - 1944-1949/1950 - edusti kylmän sodan eurooppalaista vaihetta. Toinen kylmä sota - noin 1950-1970 - oli yksinomaan yhdysvaltalainen vaihe. Kolmas kylmä sota alkoi puolestaan Yhdysvaltojen kokeman Vietnamin sodan tappion jälkinäytöksenä.)
       Kylmä sota ilmeni supervaltojen johtamien liittoutumien välisessä kilpailussa ennen kaikkea asevarusteluna. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvallat oli pisimmällä ydenaseen kehittelyssä. Sodan päättymistä edisti nimenomaan atomipommien pudottaminen Hiroshimaan ja Nagasakiin elokuussa 1945. Neuvostoliitto räjäytti oman atomipomminsa vuonna 1949. Molemmat supervallat saivat ensimmäiset vetypomminsa 1950-luvun alkupuolella (Yhdysvallat 1952 ja Neuvostoliitto 1953). Maapallolla vallitsi nyt 'kauhun tasapaino'.
       Kylmässä sodassa kilpailtiin myös avaruuden valloittamisesta. Neuvostoliitto pääsi tässä suhteessa aluksi niskan päälle. Se laukaisi vuonna 1957 kaksi Sputnikia maata kiertävälle radalle. Ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon suoritti kosmonautti Juri Gagarin huhtikuussa 1961.
       Suurvaltasuhteisiin liittyi 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa sarja irrallisia kansainvälispoliittisia kriisejä. Viimeinen kauden kriiseistä oli Kuuban ohjuskriisi syksyllä 1962. Kuuban kriisin ratkaiseminen merkitsi puolestaan kylmän sodan akuuteimman vaiheen päättymistä.
       
    2.1. Eisenhowerin ulkopolitiikasta

       Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaa 1950- ja 1960-luvulla on mahdotonta ymmärtää, ellei oteta huomioon maassa tuolloin vallinnutta kommunismin pelkoa ja kommunistivihaa.   
       Vuoden 1950 kongressivaalien edellä kommunismin pelkoa levitti voimallisesti Wisconsinista oleva senaattori Joseph McCarthy. Vaalitaktisista syistä hän tarttui ystävänsä ehdotuksesta aiheeseen 'kommunistit Yhdysvaltojen hallinnossa'. McCarthyn vakuuttava esiintyminen johti maanlaajuiseen kommunistijahtiin, jonka vaikutukset yhteiskuntaan ulottuivat pitkälle 1960-luvulle saakka, osin jopa Neuvostoliiton hajoamiseen asti. McCarthyn kommunismihysterian epäinhimillisimpiin muotoihin kuului Julius ja Ethel Rosenbergin tuomitseminen vuonna 1951 ydinasesalaisuuksien luovuttamisesta neuvostoliittolaisille. Tuomio johti avioparin teloittamiseen sähkötuolissa.
       Toisen maailmansodan sankari ja NATO:n komentaja, kenraali Dwight D. Eisenhower valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 1952. Hän toimi valtionpäämiehenä kaksi kautta eli tammikuusta 1953 tammikuuhun 1961. Eisenhoweria pidettiin vahvana johtajana, joka pystyisi patoamaan kommunismin leviämisen ja ratkaisemaan Korean ongelman (Korean sota 1950-1953). Eisenhower esiintyikin voimakkaasti. Rauhanneuvottelujen ollessa päätymässä umpikujaan hän uhkasi pudottaa alueelle atomipommin.
       Eisenhowerin administraatio tahtoi poiketa kovuudessaan kommunismia kohtaan edeltäjänsä, demokraattisen presidentin Harry S. Trumanin hallinnon (1945-1951) ulkopolitiikasta. Eisenhowerin ulkoministerinä toimi John Foster Dulles, joka oli kirjoittanut republikaanien ulkopoliittisen ohjelman vuoden 1952 presidentinvaaleihin. Dullesin taktiikkana oli väittää, että demokraattien hallitus oli tuominnut miljoonia ihmisiä elämään ateistisen kommunismin orjuudessa. Dulles ei pitänytkään Stalinin vuonna 1953 tapahtunutta kuolemaa tilaisuutena kylmän sodan lopettamiseen vaan mahdollisuutena ratkaista kylmän sodan keskeiset ongelmat Yhdysvalloille suotuisalla tavalla.
       Neuvostoliiton näkökulmasta Eisenhower oli keskinkertainen sotilasjohtaja ja heikko presidentti. Hrushtshevin mielestä Eisenhower oli kylläkin hyvä mies mutta ei tarpeeksi kovaluonteinen. Geneven Indokiina-konferenssissa Hrushtsheville selvisi, että Eisenhower oli liian riippuvainen neuvonantajistaan. USA:n ulkopolitiikasta päättikin itse asiassa ulkoministeri John Foster Dulles, ei presidentti Eisenhower (Hrushtshev, s. 337).
    ¤

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #4 : Marraskuu 20, 2013, 09:23:13 ap »
  •   0
  • 3.2. Vietnam

       Eisenhowerin ja Kennedyn Vietnamin-politiikan samoin kuin niin kutsutun Vietnamin sodan juuret löytyvät Ranskan Indokiinan-politiikasta eli laajemmin Euroopan siirtomaaherruudesta.
       Geneven konferenssissa, joka pidettiin keväällä ja alkukesästä 1954, lopetettiin Ranskan ja Vietnamin kommunistien välinen taistelu ja Vietnam jaettiin pitkin 17. leveyspiiriä. Dien Bien Phu kukistui konferenssin aikana toukokuun 7. päivänä. Yhdysvallat suunnitteli taisteluihin puuttumista tukialuksilta toimivien lentokoneiden avulla, mutta Eisenhower päätti lopulta luopua ajatuksesta. Konferenssin pääneuvottelijat olivat Anthony Eden Englannista, Mendès France Ranskasta, Tshou En-lai Kiinasta ja Ho Tshi Minh itse (Hrushtshev, s. 405). Vietnamin jaon myötä Kambodzha ja Laos itsenäistyivät.
       Kaksi kuukautta Geneven sopimusten jälkeen Yhdysvaltojen ulkoministeri Dulles sai aikaan Manilan konferenssissa Kaakkois-Aasian puolustussopimuksen (SEATO). Siihen liittyivät Australia, Englanti, Filippiinit, Pakistan, Ranska, Thaimaa, Uusi Seelanti ja USA. Lisäpöytäkirjassa uuden järjestön suojelukseen otettiin myös Etelä-Vietnam, Kambodzha ja Laos.
       Manilan konferenssin jälkeen presidentti Eisenhower vastasi Etelä-Vietnamin pääministerin Ngo Dinh Diemin talousapua koskevaan pyyntöön lupaamalla USA:n apua "Etelä-Vietnamin hallitukselle sen kehittäessä ja ylläpitäessä voimakasta, elinkelpoista valtiota, joka kykenee vastustamaan solutusyrityksiä sekä sotilaallista hyökkäystä" (Schlesinger, s. 33-34).
       Tammikuussa 1961 Vietnamin-politiikka joutui USA:n uuden presidentin John Kennedyn harteille. Hän oli jo pitkään ollut sillä kannalla, etteivät kommunistit tulevaisuudessa turvautuisi tavanomaiseen sotaan tai ydinsotaan vaan sissisodankäyntiin. Kennedy uskoi, että vietkongin sissisotaan Vietnamissa voitiin vastata samanlaisiin menetelmiin turvautumalla. Kennedy ymmärsi, että sissisota oli ennen kaikkea poliittista sodankäyntiä.
       Vietkongin nujertaminen oli mahdotonta, mikäli Saigonin hallitus ei saanut talonpoikia puolelleen. Filippiinien tarjoama esimerkki oli Kennedyn mielestä käyttökelpoinen myös Vietnamin tapauksessa. Menestyksen salaisuus piili voimakkaassa toiminnassa vihollista vastaan yhdistettynä edullisiin armahdusehtoihin ja olennaisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Kennedyn administraatio pyrki alkuaikoina taivuttamaan Diemin noudattamaan mainittuja suuntaviivoja (Schlesinger, s. 43).
       Etelä-Vietnamin tilanne paheni kesän 1961 kuluessa. Kennedy lähetti Saigoniin saman vuoden lokakuussa kenraali Maxwell Taylorin ja Valkoisen talon avustajan Walt W. Rostowin. Heidän raporttinsa suositteli USA:n osuuden lisäämistä ja yhdysvaltalaisten 'neuvonantajien' sijoittamista Etelä-Vietnamin hallintoon ja armeijaan. Rostow ja Taylor suosittivat, että Vietnamiin lähetetään Yhdysvaltain joukko-osasto, joka käsittäisi 10.000 miestä. Joukoilla olisi valtuudet itsepuolustukseen ja lähiympäristön turvaamiseen. Joukot muodostaisivat myös hätäreservin, mikäli Vietnamin armeija joutuisi vaikeuksiin.
       Taylorin ja Rostowin raportin päätelmän mukaan ehdotettu ohjelma johtaisi tulokseen vain siinä tapauksessa, että solutus Pohjois-Vietnamista saataisiin loppumaan. USA:n tulikin suunnitella pohjoista vastaan sellaisia sopivia vastaiskuja, jotka ajan mittaan vastaisivat Hanoin apua vietkongille (Schlesinger, s. 45).
       Kennedy hylkäsi niin pohjoisen strategian kuin yhdysvaltalaisten sotilaiden käytön taisteluissa. Hän kuitenkin suostui lisäämään Etelä-Vietnamissa olevien sotilasasiantuntijoiden määrää. Vietnamissa oli vuoden 1961 lopulla 1.364 yhdysvaltalaista sotilashenkilöä. Seuraavan vuoden lopussa heitä oli 9.865 ja Kennedyn kuoleman aikoihin marraskuussa 1963 noin 15.500 (Schlesinger, s. 45).
       Rostowin ja Taylorin Vietnamin-matkan jälkeen Vietnamin kysymys siirtyi tosiasiallisesti ulkoministeriöltä puolustusministeriölle. Siitä huolimatta, että Kennedy oli jo varsin varhain ymmärtänyt Vietnamin pulman poliittisen luonteen, USA:n suunnittelema ratkaisu oli vuosina 1961-1963 muotoiltu kasvavassa määrin sotilaalliseksi. Yhtenä Kennedyn Vietnamin-politiikkaa selittävänä tekijänä on viitattu siihen, että Diemin varaukseton tukeminen ja sotilaallisten neuvonantajien lähettäminen näyttivät tuottavan tuloksia. Niin ainakin USA:n korkeimmat Saigonin-virkamiehet vakuuttivat Kennedylle (Schlesinger, s. 46). Toiveikas mieliala Washingtonissa jatkuikin pitkälle vuoden 1963 puolelle.
       Toukokuussa 1962 Diem kielsi buddhalaisia liputtamasta omilla lipuillaan Buddhan 2587. syntymäpäivänä. Diemin joukot ampuivat buddhalaiseen väkijoukkoon Huéssa, ja tilanne muuttui nopeasti vakavaksi. Buddhalaiskriisi oli vaikuttimiltaan niin yhteiskunnallinen kuin uskonnollinenkin. Kysymys oli pohjimmiltaan Yhdysvaltojen diplomaateille täysin odottamattomasta kansannoususta. Diem ryhtyi hysteeriseen vastaiskuun.
       Buddhalaiskriisi teki Vietnamista tärkeän poliittisen kysymyksen. Kennedy ymmärsi kansannousun sanoman. Presidentti päätyikin julkistamaan seuraavat profeetalliset ajatuksensa: "Lopullisessa tarkastelussa käy ilmi, että se on heidän sotansa. Heidän on se joko voitettava tai hävittävä. Me voimme auttaa heitä, voimme varustaa heidät, voimme lähettää miehiämme sinne neuvonantajiksi, mutta heidän, Vietnamin kansan, on voitettava sota" (Schlesinger, s. 50).
       Lopulta Etelä-Vietnamin armeija toimeenpani vallankaapauksen ja surmasi Diemin. Sota joutui uuteen vaiheeseen. Kolme viikkoa myöhemmin Kennedy murhattiin.
       Vietnamin sisäinen sota eskaloitui Johnsonin presidenttikaudella Yhdysvaltojen ja Pohjois-Vietnamin väliseksi täysimittaiseksi sodaksi. Kennedyn kuolema merkitsi tässä katsannossa Yhdysvaltojen sotilaallis-teollisen kompleksin voittoa. Häviäjän rooli annettiin kongressille ja kansanvallalle.
       Johnsonin presidenttikaudella (1963-1969) USA aloitti - vuonna 1965 - Pohjois-Vietnamin pommitukset ja lähetti Etelä-Vietnamiin yhä enemmän joukkoja. Nixonin presidenttikaudella (1969-1974) yhdysvaltalaisten joukkojen määrä Etelä-Vietnamissa kasvoi aina 542.000:een (Henriksson, s. 241).
       Vietnamin sota tuli USA:lle erittäin kalliiksi. Lopulta sodanvastaiset asenteet tulivat siinä määrin kielteisiksi, että 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa koko maailmaan ulottui antiamerikkalaisuuden aalto.
       Rauhanneuvottelut aloitettiin Pariisissa vuonna 1968. Vasta vuoden 1973 alussa saatiin aikaan rauhansopimus, joka edellytti USA:n poistavan joukkonsa Vietnamista maaliskuuhun 1973 mennessä. Huhtikuussa 1975 Etelä-Vietnam romahti ja Saigon joutui vapautusrintaman väliaikaisen hallituksen käsiin. Kaksi vuotta myöhemmin Vietnam yhdistettiin yhdeksi valtioksi (Melasuo, s. 916).
       Yhdysvaltojen Vietnam-seikkailu oli päättynyt supervallan nöyryyttävään tappioon. Sodassa kuoli noin 55.000 yhdysvaltalaista. Vähintään saman verran sodan veteraaneja on myöhemmin kuollut USA:ssa, monet oman käden kautta. Liittovaltion vankiloissa oli 1980-luvun alussa noin 200.000 Vietnamissa sotinutta. Sodan on arvioitu maksaneen Yhdysvalloille noin 140 miljardia dollaria (Henriksson, s. 242).
       Vietnamin sodan historia on tärkeä paitsi Yhdysvaltojen kansakunnan elämän kannalta myös presidentti Kennedyn elämän - ja kuoleman - näkökulmasta. On nimittäin syytä muistaa, että Kennedy oli vähän ennen kuolemaansa päättänyt USA:n vetäytymisestä Vietnamista. On varsin mahdollista, että mikäli Kennedy olisi saanut elää, Yhdysvaltojen ja Vietnamin kansat olisivat välttyneet sodalta ja sen aiheuttamilta traagisilta kärsimyksiltä.
       Yhdysvallat normalisoi suhteensa Vietnamiin vasta vuonna 1995. Presidentti Bill Clinton ilmoitti tiistaina 11.7.1995, että hänen hallituksensa tunnustaa yhdistyneen Vietnamin ja solmii Vietnamiin diplomaattisuhteet (ks. Hufvudstadsbladet 12.7.1995, s. 1 ja Helsingin Sanomat 12.7.1995, s. A 3 ja B 2). (Maiden ulkoministerit Nguyen Manh Cam ja Warren Christopher allekirjoittivat diplomaattisuhteita koskevat asiakirjat Vietnamin pääkaupungissa Hanoissa lauantaina 5.8.1995.)

    3.3. Muusta politiikasta

       Presidentti Kennedyn työ keskeytyi väkivaltaisesti. Suurin osa hänen virkaanastumisvaihessa hahmottelemastaan laaja-alaisesta sosiaalisesta uudistusohjelmasta oli hänen kuollessaan yhä toteuttamatta. Tärkein oli kuitenkin ehkä saavutettu. Maailmansodan uhka, joka Kuuban ohjuskriisin aikaan oli ollut käsinkosketeltava, oli länsimaiden näkökulmasta väistynyt nimenomaan Kennedyn ansiosta.
       Mielenkiintoisen suomalaisen arvion mukaan Kennedyn panos historiassa oli seuraava: "Hän ei ollut (...) kyennyt poistamaan vaaroja, jotka varjostivat niin hänen oman kansansa kuin koko ihmiskunnankin tulevaisuutta. Hän oli lujuutensa, maltillisuutensa ja kaukonäköisyytensä ansiosta vaikuttanut kuitenkin enemmän kuin ehkä kukaan muu aikalaisistaan siihen, että nämä vaarat vältettiin hänen aikanaan ja että tällöin luotiin myös pohja kehitykselle, joka antaa toiveita niiden pysyvästä poistamisesta" (Kuosa, s. 479).
       Kennedyn muun poliittisen toiminnan ja sen tuottamien tulosten osalta saatetaan esimerkinomaisesti viitata niihin presidentin aloitteisiin, jotka vaativat kongressin hyväksymisen. Yhdysvaltain 87. kongressi hyväksyi 305 Kennedyn esitystä. Yhteensä hänen vaatimuksiaan oli 653.
       Voittojaan inventoidessaan Kennedy saattoi viitata maan historian rohkeimpaan kauppalainsäädäntöön, joka antoi presidentille valtuudet joko alentaa tulleja vähintään viidelläkymmenellä prosentilla tai poistaa eräät tullit kokonaan. JFK sai niin ikään ajetuksi läpi ehdotuksensa, että USA:n oli autettava Yhdistyneitä Kansakuntia taloudellisissa vaikeuksissa ostamalla sadalla miljoonalla dollarilla YK:n obligaatioita. Kennedyn voittoihin voidaan lukea myös työttömien uusiin tehtäviin kouluttamista koskeva kolmivuotisohjelma. Tärkeä uudistus oli samaten perustuslain muutos, jonka mukaan äänioikeus liittovaltion vaaleissa ei enää riippunut äänioikeutetun veromäärästä.
       Kongressi hyväksyi myös JFK:n "puolustusta varten esittämät lisämäärärahaehdotukset, tiukempaa tuotannon säännöstelyä koskevan maatalouslain, asuntorakennuslain, lama-alueiden auttamista koskevat ehdotukset, minimipalkkojen korottamisen yhdestä dollarista 1,25 dollariin tunnissa, muutoksen verolakiin, joka myönsi liike-elämälle kone- ynnä muista hankinnoista 7 prosentin poisto-oikeuden, postimaksujen korottamisen ja yleisten töiden järjestämistä koskevan lakiehdotuksen" (Sidey, s. 412). JFK ei saanut kaikkien näiden lakien kohdalla hyväksytyksi kaikkia vaatimuksiaan. Hänen tuli tyytyä kompromisseihin. Mutta juuri "kompromissi oli oleellinen osa Kennedyn toimintatavoista" (ibid.).
       John Kennedy oli muun ohella ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka antoi toivon mustalle amerikkalaiselle. Kaikki Johnsonin kauden yhteiskunnalliset uudistukset oli pantu alulle jo Kennedyn administraation aikana.
       John Kennedyn poliittinen kehitys oli nopeaa. Vuonna 1953 Kennedy kannatti kansalaisoikeuslakeja maltillisesti poliittisena välttämättömyytenä, mikä oli sopusoinnussa hänen moraalisten vaistojensa kanssa. Vuonna 1963 Kennedy oli muuttunut mies. Tuolloin "hän kannatti ihmisoikeuksia kiihkeästi ja tulisesti moraalisena välttämättömyytenä" (Sorensen: Kennedy, s. 291).
       Kennedyn mielestä rotuerottelu oli vääryys. Hän oli ensimmäinen presidentti, jolla oli vakaumus, ettei minkäänlaista syrjintää voida moraalisesti puolustaa eikä yhteiskunnallisesti sallia. Kennedyn ajama oikeudenmukaisuus vaati, että kaikille ihmisille tuli taata samanlaiset mahdollisuudet kehittää luonnettaan, pyrkimyksiään ja kykyjään. "Heille tulee antaa oikeudenmukainen tilaisuus kehittää kaikkia kykyjään" (Sorensen: Kennedy, s. 293).
       Kesäkuun 11. päivää 1963 on pidetty merkkipaaluna, jolloin osavaltioiden viranomaiset lopettivat avoimen vastarintansa koulujen rotuerottelun lopettamista vastaan. Myönteinen kehitys oli johtunut paljolti Kennedyn päättäväisestä toiminnasta rotuerottelua kannattavissa etelävaltioissa, Mississipissä ja Alabamassa. Presidentti oli noissa osavaltioissa turvautunut politiikkansa edistämiseksi jopa liittovaltion asevoimiin.
       Viimeksi mainittuna päivänä presidentti piti kansakunnalle rotuerottelun lopettamista koskevan puheen, jota on kutsuttu Kennedyn julistukseksi. Sorensenin mukaan yksikään presidentti ei ollut aikaisemmin tunnustanut niin voimakkaasti kaiken rotusyrjinnän moraalista epäoikeudenmukaisuutta, eikä yksikään presidentti saattaisi julistuksen jälkeen väistää moraalista velvollisuuttaan rotusyrjinnän hävittämiseksi.
       Kesäkuun 19. päivänä 1963, vain viisi kuukautta ennen salamurhaa, Kennedy lähetti kongressille ehdotuksen kansalaisoikeuslaiksi. Lakiehdotus sisälsi kaksi pääperiaatetta. Ensimmäinen oli kielto harjoittaa rotuerottelua julkisissa paikoissa. Toinen periaate antoi oikeusministerille valtuuden ryhtyä tarvittaessa omasta aloitteestaan poistamaan rotuerottelua julkisista kouluista.
       Mustan Amerikan tunnetuin edustaja Martin Luther King ehti antaa Kennedylle ansaitun tunnustuksen ennen omaa salamurhaansa. Kingin sanoin vuonna 1963 näyttämölle oli astunut uusi Kennedy. Hän oli oivaltanut, että julkinen mielipide oli muovattavissa. Kennedy oli osoittanut USA:n kansalaisille jokaisen ihmisyksilön synnynnäisen yhdenvertaisuuden.
    ¤

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #5 : Marraskuu 20, 2013, 10:02:21 ap »
  •   0
  • Toinen osa: Presidentin kuolema
    4. Camelotin tuho: Dallas 22.11.1963
    4.1. Presidentin kuolema
       Presidentti Kennedy saapui Texasiin marraskuun lopulla 1963 sovitellakseen demokraattien liberaalin ja konservatiivisen fraktion välisiä erimielisyyksiä sekä taatakseen vaalitaistelujen vaatimien rahojen saannin vauraasta osavaltiosta. Presidentti oli viettänyt marraskuun 22. päivän aamun Fort Worthissä, josta hänet lennätettiin lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Dallasiin (ks. Groden - Livingstone, s. 13 ss.).
       Dallasissa presidentin ohjelmaan kuului muun ohella autosaattueajelu kaupungin halki. Presidentin autossa, jonka irrotettava kuomu oli poistettu, olivat presidentin ja kuljettajan lisäksi presidentin puoliso Jacqueline Kennedy, Texasin kuvernööri John Connally vaimoineen sekä presidentin henkivartija.
       Presidentti istui auton takapenkillä oikealla (auton takaa katsottuna). Hänen vieressään vasemmalla oli Jacqueline Kennedy. Heidän edessään istuivat kuvernööri ja rouva Connally. Henkivartija oli auton etupenkillä kuljettajan vieressä.
       Dallasissa oli ennen vierailua vallinnut jännittynyt ilmapiiri. Kennedyn vastaiset oikeistoryhmittymät olivat lietsoneet kaupunkilaisten vihaa syyttäen Kennedyä maanpetoksesta. Autosaattueen halkoessa Dallasin kaupunkia jännitystä ei kuitenkaan havainnut.
       Autosaattueen reitti Dallasin halki oli etukäteen julkaistu lehdistössä, ja erittäin suuri väkijoukko oli saapunut reitin varrelle toivottaakseen presidentin tervetulleeksi. Alkuperäistä reittiä oli kuitenkin viime hetkellä muutettu siten, että autosaattueen oli tehtävä hankalia ja hidastavia käännöksiä Dealey Plazalle tultaessa.
       Todistajanlausuntojen mukaan viimeiset presidentin autossa lausutut repliikit ennen salamurhaa olivat rouva Connallyn dallasilaisten ystävällistä vastaanottoa kuvaileva toteamus ja presidentin myöntävä vastaus. Rouva Connallyn legendaariset sanat kuuluivat: "Mr. Kennedy, you can't say that Dallas doesn't love you" (Herra Kennedy, ette voi sanoa, ettei Dallas rakasta teitä.) (Crenshaw, s. 63).
       Kello 12.30 iltapäivällä presidentin auto teki viimeisen, kohtalokkaan käännöksen. Auto kääntyi vasemmalle Elm Streetille, ohitti autosta oikealla sijaitsevan Texasin koulukirjavaraston ja suuntasi kulkunsa Stemmons Freewayn ylikulkusiltaa kohti. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin alkoi kuulua laukauksia. Presidentti Kennedy oli joutunut sala-ampujan uhriksi.
       Ensimmäinen luoti ei tavoittanut kohdettaan. Seuraava luoti lävisti presidentin kurkun. Hänen vaimonsa kääntyi katsomaan presidenttiä. Uusi luoti iskeytyi Kennedyn selkään. Connally kääntyi ensin oikealle nähdäkseen, mitä presidentille tapahtui. Sitten hän yritti kääntyä vasemmalle, kunnes hän sai selkäänsä lähes kuolettavan osuman. Connally väitti myöhemmin, ettei häneen osunut luoti ollut sama, joka oli iskeytynyt presidentin selkään.
       Laukaukset seurasivat toisiaan. Yksi luodeista lävisti presidentin auton tuulilasin yläpuolisen kromin. Toinen osui auton viereiseen jalkakäytävään. Laukaukset ja niiden kaiut tallentuivat keskuspoliisiaseman ääninauhalle moottoripyöräpoliisin radiolähettimen avoimen mikrofonin kautta.
       Silminnäkijöiden mukaan laukaukset ammuttiin monelta suunnalta auton ympäriltä. Senaattori Ralph Yarborough, joka matkusti varapresidentti Johnsonin kanssa kahta autoa taaempana, vannoi, että hän haistoi ja näki aseen aiheuttaman savun nousevan aidan takaa ruohikkoiselta kumpareelta (Grassy Knoll) autosaattueen oikealta puolelta. Monet muutkin silminnäkijät sanoivat, että ampuja oli mainitun aidan takana.
       Sitten presidentin päähän osui kaksi luotia lähes samanaikaisesti. Ensin takaa, työntäen hänen päätään eteenpäin, ja sen jälkeen edestä, heittäen hänen päänsä ja vartalonsa rajusti taaksepäin vasemmalle. Presidentin pää murskaantui räjähtäen lähes pysähtyneen auton vasemmalle puolelle sijoittuneen moottoripyöräpoliisin päälle.
       Presidentti vajosi vaimonsa syliin. Jacqueline Kennedy vaikeroi: "They have killed my husband. I have his brains in my hand." (He ovat tappaneet puolisoni. Minulla on hänen aivonsa kädessäni.)
       Tämän jälkeen yksi luodeista murskasi Connallyn ranteen ja iskeytyi hänen reiteensä. Vielä yksi laukaus kynti vaon katuun, jolloin betonisiru haavoitti ohikulkija James Taguen vasenta poskea.
       Jacqueline Kennedy ryömi auton takaosan päälle tarttuakseen miehensä päästä irronneeseen osaan. Salaisen palvelun asiamies Clint Hill juoksi eteenpäin, hyppäsi auton takaosan päälle ja työnsi rouva Kennedyn takaisin istuimelle.
       Ammunnan loputtua auto alkoi jälleen kiihdyttää vauhtia suunnaten kulkunsa kohti Parklandin sairaalaa (Parkland Memorial Hospital). Hill kertoi myöhemmin huomanneensa, että presidentin takaraivosta oikealta puolelta puuttui osa ja että haavasta vuoti voimakkaasti verta. "Part of his brain was gone" (Osa hänen aivoistaan oli poissa.) (Groden - Livingstone, s. 17).
       Parklandin sairaalan teho-osastolla (Trauma Room 1) presidentille yritettiin antaa ensipua. Tehtävä oli toivoton. Potilas oli itse asiassa aivokuollut jo sairaalaan tuotaessa. Lääkärit tekivät parhaansa, kuin ihmettä odottaen. Viimein heidän oli pakko antaa periksi. Auttaessaan tohtori Baxteria peittämään presidentin kuollutta ruumista kirurgi Charles A. Crenshaw katsoi kelloaan. Se oli 12.52.
       Kuolleelle presidentille annettiin viimeinen voitelu. Sen päättyessä kello oli 13.01. Kuolintodistukseen merkittiin kuolinajaksi tasan kello 13.
       Presidentin ruumis kuljetettiin Parklandin sairaalasta Bethesdan laivaston sairaalaan (Bethesda Naval Hospital), jossa ruumiinavaus aloitettiin kello 22.30.
       Presidentti Kennedy haudattiin maanantaina 25. marraskuuta 1963.
       Voitaneen perustellusti väittää, että Kennedyn salamurha järkytti Yhdysvaltojen ohella koko maailmaa. Tieto Dallasin tapahtumista levisi nopeasti. Chicagon yliopiston suorittaman tutkimuksen mukaan kuusikymmentäkahdeksan prosenttia USA:n täysi-ikäisistä - yli 75 miljoonaa ihmistä - tiesi ampumisesta jo kello 13 Dallasin aikaa. Koko kansakuntaa oli isketty, ja koko kansa ymmärsi sen.
       Ennen kuin kohtalokas iltapäivä (jonka kuluessa 99,8 prosenttia oli kuullut, että presidentti oli murhattu) oli kulunut loppuun, maa oli poikkeuksellisen tunnekuohun vallassa. Yli puolet väestöstä itki. Neljä ihmistä viidestä koki menettäneensä "jonkun hyvin läheisen ja rakkaan" ja myöhemmin jopa yhdeksän kymmenestä kärsi "fyysisestä epämukavuudesta" (Manchester, s. 220-221).
       Kuitenkaan kaikki ihmiset eivät jakaneet kansakunnan murhetta. "Oklahoma Cityssä muuan lääkäri säteili surun murtamalle potilaalleen ja sanoi: 'Hyvä, toivon, että he osuivat Jackieenkin.' Eräässä pienessä Connecticutin kaupungissa muuan lääkäri huusi innoissaan Main Streetin yli - sisätautilääkärille, joka palvoi Kennedyä: 'Mikä ilon päivä. Tätä juttuapa ei Joe-pappa voikaan järjestää.' Muuan Texasin toiseksi radikaaleimmassa kaupungissa Amarillossa käymässä oleva nainen söi lounasta motellinsa ravintolassa, kun parikymmentä riemuitsevaa koululaista syöksähti sisään kadun toisella puolella olevasta oppikoulusta. 'Loistavaa, JFK on teilattu', huusi yksi heistä silmiinpistävän iloisena" (Manchester, s. 286).
       Eräässä Dallasin varakkaassa esikaupungissa neljännen luokan oppilaat puhkesivat spontaaneihin suosionosoituksiin, kun heille kerrottiin, että USA:n presidentti oli murhattu heidän kaupungissaan (Manchester, s. 286).

    4.2. Sala-ampujaa etsimässä
    4.2.1. Virallinen versio

       Sunnuntai-iltana 24.11.1963, kaksi päivää presidentti Kennedyn murhan jälkeen ja muutama tunti sen jälkeen kun Jack Ruby oli ampunut Lee Harvey Oswaldin, Dallasin piirisyyttäjä (District Attorney) Henry Wade kutsui koolle maailman lehdistön selvittääkseen Oswaldin tapausta. Wade oli varma, että Oswald oli tappanut Kennedyn. "Olen lähettänyt miehiä sähkötuoliin vähemmilläkin todisteilla", piirisyyttäjä myöhemmin totesi (Callahan, s. 16). Kennedyn salamurhaajan henkilöllisyyttä koskeva ensimmäinen virallisluonteinen versio oli nähnyt päivänvalon Waden esittämänä.
       Virallisen version esitti ja vahvisti varsinaisesti niin kutsuttu Warrenin komissio, joka antoi raporttinsa 24.9.1964. Presidentti Lyndon B. Johnson oli asettanut mainitun komission (President's Commission on the Assassination of President Kennedy) toimeenpanomääräyksellä (Executive Order) 29.11.1963 n:o 11130. Tarkoituksena oli hälventää Dallasin tapahtumia koskevia epäilyjä ja huhuja. Viime kädessä tarkoituksena oli rauhoittaa kansakunta ja palauttaa luottamus demokraattisen järjestelmän toimivuuteen.
       Presidentin asettamaan komiteaan kuuluivat puheenjohtajana toimivan korkeimman oikeuden presidentin Earl Warrenin lisäksi seuraavat henkilöt: senaatin jäsenet, demokraatti Richard Russell Georgiasta ja republikaani John Sherman Cooper Kentuckysta, edustajainhuoneen edustajat, republikaani Gerald Ford Michiganista ja demokraatti Hale Boggs Lousianasta, Maailmanpankin entinen pääjohtaja John J. McCloy ja CIA:n entinen johtaja Allen Dulles.

    4.2.1.1. Warrenin komission raportti
       Warrenin komission 24.9.1964 julkistettu raportti käsitti 888 sivua. Raportin ydinpäätelmät olivat seuraavat: (1) John Kennedy kuoli kiväärinluotiin, joka ammuttiin Texasin koulukirjavaraston kaakkoiskulmasta. (2) Kivääriampuja oli Lee Harvey Oswald. (3) Oswald toimi yksin, samoin hänet tappanut Jack Ruby.
       Warrenin komission johtopäätökset olivat selkeät; kansakunta saattoi rauhoittua. Tapaus Kennedy näytti loppuun käsitellyltä.
       Warrenin komission raportin päätelmät ovat saavuttaneet virallisen teorian luonteen. Lukemattomat historiankirjat ja muut julkaisut nimeävät yhä edelleen Lee Harvey Oswaldin presidentti Kennedyn yksin toimineeksi salamurhaajaksi. [Warrenin komission teoriaa on virallisesti jossain määrin horjuttanut ainoastaan Yhdysvaltojen edustajainhuoneen salamurhakomitean (House Assassinations Committee) raportti vuodelta 1979. Raporttia selostetaan erikseen jäljempänä.]

    4.2.2. Kritiikin aika
    4.2.2.1. Kritiikin alku

       Presidentin salamurhaa koskevan virallisen teorian varhaisin ja ehkä kaikkein etevin ja tunnustetuin kriitikko oli brooklyniläinen asianajaja Mark Lane. Lanen ensimmäinen kritiikki perustui New York Timesin selostukseen 26.11.1963 piirisyyttäjä Waden lehdistökonferenssista. Lane laati 10.000 sanaa käsittävän artikkelin, jota hän tarjosi muun ohella New York Timesille. Yritys oli turha. Kaikki suuret newyorkilaiset lehdet kieltäytyivät julkaisemasta artikkelia. Lopulta Lane sai julkaistuksi osan kirjoituksestaan National Guardianissa 19.12.1963.
       Lane tarkasteli Waden todisteita Oswaldin syyllisyydestä. Lane osoitti, että syyteaineisto oli varsin heiveröinen.
       Wade oli todennut, että lukuisat todistajat olivat nähneet Oswaldin kirjavaraston kuudennen kerroksen ikkunassa. Lane osoitti, että ainoastaan yksi todistaja oli esittänyt kyseisen väitteen. Tämäkin todistaja kertoi myöhemmin Newsweekille, että hän olisi kykenemätön tunnistamaan Oswaldin, mikäli hän näkisi tämän.
       Oswaldin sormenjälkien väitettiin löytyneen surmakivääristä. Lane kiisti väitteen todenperäisyyden.
       Koulukirjavaraston kuudennesta kerroksesta löydetty kivääri oli italialainen Mannlicher-Carcano. Lane muistutti, että kivääri oli aluksi tunnistettu saksalaiseksi Mauseriksi.
       Dallasilainen poliisimies oli pysäyttänyt ja melkein pidättänyt Oswaldin rynnätessään rakennukseen heti salamurhan jälkeen. Lane huomautti, että Oswald oli poliisin kohdatessaan toisen kerroksen ruokalassa juomassa rauhallisesti Coca-Colaa eikä kuudennessa kerroksessa, josta laukaukset väitettiin ammutun.
       Wade väitti, että Oswaldin vaimo Marina Oswald oli huomannut, että Oswaldin kivääri oli kadonnut säilytyspaikastaan murha-aamuna. Lane selvitti, ettei Marina ollut antanut sellaista lausuntoa.
       Oswaldin väitettiin aiheuttaneen bussissa järkytystä naureskellessaan äänekkäästi Kennedyn murhalle tunnin kuluttua salamurhan jälkeen. Lane osoitti, että FBI oli jo selvittänyt, ettei sellaista välikohtausta ollut tapahtunut.
       Mark Lane päätyi toteamaan, että oikeudenkäynnissä Oswaldia olisi tuskin voitu tuomita syylliseksi Kennedyn salamurhaan.   
       Yksi varhaisia huomattavia kriitikoita oli New Yorkin kaupungin terveyshallinnon virkamies ja WHO:n tutkija Sylvia Meagher, joka löysi Warrenin komission raportista sadoittain epäselvyyksiä ja ristiriitaisuuksia. Meagher viittasi muun ohella Nelson Delgadon todistukseen, jonka mukaan Oswald oli itse asiassa kehno kivääriampuja.
       Myös Euroopassa teoria Oswaldista yksinäisenä salamurhaajana nostatti voimakasta kritiikkiä. Lordi Bertrand Russell, matemaatikko, filosofi ja maailman rauhanliikkeen huomattavin puhemies julkaisi A Minority of Onessa syyskuussa 1964 artikkelin, jossa muun ohella todettiin FBI:n ja Salaisen palvelun yrittäneen vaientaa avaintodistajia. Kirjoituksessa väitettiin niin ikään joidenkin todistajien kadonneen tai kuolleen oudoissa olosuhteissa. Russell päätyi katsomaan, että Oswald oli osallisena suureen salaliittoon. Russell ilmoittikin olevansa muodostamassa Kuka tappoi Kennedyn -komiteaa. Komiteaan kuuluisivat muun muassa näytelmäkirjailijat John Arden ja J.B. Priestly, professorit ja kriitikot Herbert Read ja William Empson, elokuvaohjaaja Tony Richardson sekä historioitsija Hugh Trevor-Roper.

    4.2.2.2.  Erilaisia salamurhateorioita
       Yhdysvaltojen hallitseva julkinen sana (valtamediat) tervehti Warrenin komission raporttia (24.9.1964) tyydytyksellä. Raportin päätelmät hyväksyttiin halukkaasti. Kansakunta halusi Lee Harvey Oswaldin olevan yksinäinen salamurhaaja. Vaihtoehto oli yksinkertaisesti liian pelottava tarkasteltavaksi.
       Kuuluisimpia virallisen teorian puolustajia oli Gerald Ford, joka vuonna 1965 julkaisi ensimmäisen Oswaldin elämäkerran 'Salamurhaajan muotokuva' (Portrait of an Assassin). Ford ei paljastanut, että hän oli toiminut FBI:n johtajan J. Edgar Hooverin tietolähteenä ('vasikkana') (informant) toimiessaan Warrenin komission jäsenenä.
       Vuosi 1966 muodostui ratkaisevaksi Warrenin komission raportin ja virallisen teorian uskottavuuden kannalta. Tuona vuotena suuren yleisön luottamus maan hallitus-, hallinto- ja oikeusjärjestelmään romahti ennen kokemattomalla tavalla. (Tänään on mahdollista päätellä, ettei menetettyä luottamusta ole mahdollista palauttaa, ennen kuin JFK:n salamurha selvitetään virallisen oikeus- ja tutkimuskoneiston toimesta juurta jaksaen, 'mitään salaamatta'. Tämä edellyttäisi, että vielä 2000-luvun alussa vallassa oleva Texasin dynastia, johon Bushien suku on alusta lähtien kuulunut, menettäisi valtansa.)
       Kesällä 1966 julkaistiin kaksi kirjaa, jotka merkitsivät alkusoittoa JFK:n salamurhan virallisen teorian vakavalle kritiikille. Teokset olivat Edward Jay Epsteinin Inquest: The Warren Commission and the Establishment of Truth ja Mark Lanen Rush to Judgment. Lane keskittyi Warrenin komission ristiriitaiseen todistusaineistoon Epsteinin suunnatessa mielenkiintonsa komission työskentelyyn ja ristiriitaiseen toimeksiantoon. Komission totuuden etsintää vaikeutti vakavasti komission tehtävää rajoittava reunaehto: komission tuli ottaa huomioon kansallisten turvallisuusetujen suojeleminen. 
       Mainittujen kirjojen julkaiseminen horjutti vakavasti yleisön luottamusta Warrenin raporttiin. Toisaalta teokset merkitsivät alkusoittoa uusien kriitikoiden ja tutkijoiden esiinmarssille.
       Epsteinin ja Lanen kirjat herättivät huomiota myös Yhdysvaltain ulkopuolella. Lane ja Epstein olivatkin vuonna 1966 virallisen teorian kuuluisimmat kriitikot. Tosiasiassa Epstein ja Lane olivat kiitollisuudenvelassa kahdelle vähemmän tunnetulle kriitikolle, asianajaja Vincent Salandrialle ja entiselle senaatin tutkijalle Harold Weisbergille.
       Tammikuussa 1965 Liberationissa julkaisemassaan artikkelissa Salandria kiinnitti ensimmäisenä huomiota Warrenin komission neuvonantajan Arlen Specterin kehittämää niin kutsuttua yhden luodin teoriaa koskeviin epätodennäköisyyksiin. Mainitun teorian (the Single Bullet Theory) mukaan luoti, joka lävisti presidentti Kennedyn kurkun, aiheutti myös kuvernööri Connallyn haavat.
       Maaliskuussa 1965 julkaistussa jatkoartikkelissaan Salandria jälleen ensimmäisenä osoitti FBI:n alkuperäisen raportin ja virallisen ruumiinavauskertomuksen väliset eroavuudet.
       Monet Mark Lanen kirjan Rush to Judgment kysymyksistä oli vuotta aiemmin esittänyt Harold Weisberg omakustanteisessa kirjassaan Whitewash.
       Weisberg oli ensimmäisiä, jotka esittivät, että Oswald oli mahdollisesti saatettu syntipukiksi vale-oswaldia käyttämällä. Weisberg teoretisoi myös ensimmäisenä, että toinen (tai kolmas) salamurhaaja saattoi ampua kirjavarastoa vastapäätä sijaitsevasta Dal-Tex -rakennuksesta.
       Sylvia Meagherin vuonna 1967 julkaisema kirja Accessories After The Fact muodostaa Warrenin komission raportin täydellisimmän ja kokonaisvaltaisimman arvostelun. Teoksessa murskataan Warrenin komission yksinäisen ampujan teoria ja esitetään ongelman ratkaisemiseksi muun muassa vale-Oswaldin henkilöllisyyden selvittämistä.
       Meagherin teorian mukaan JFK:n salamurhan takana oli salaliitto, johon kuului vastavallankumouksellisia kuubalaispakolaisia, yhdysvaltalaisia äärioikeistolaisia aineksia ja entisiä armeijan upseereita. Salamurhan motiivina oli Meagherin skenaariossa presidenttiin kohdistunut silmitön viha. Kennedyä pidettiin kommunistina ja maanpetturina. Salamurha tarjosi samalla tilaisuuden kostaa kaksoisagentiksi epäillylle marxilaiselle, joka oli yrittänyt soluttautua Castron vastaiseen liikkeeseen (Callahan, s. 75).
       Filosofian professori Josiah Thompson julkaisi vuonna 1967 hätkähdyttävän kirjan 'Six Seconds in Dallas'. Thompson oli saanut nähdäkseen Lifen ostaman alkuperäisversion kuuluisasta Zapruderin JFK:n salamurhan sisältävästä kaitaelokuvasta. Näkemänsä perusteella Thompson päätteli, että presidenttiä oli ammuttu niin takaa kuin edestäkin. Tämä osoitti, että sala-ampujia oli ollut enemmän kuin yksi.
       1980-luvulla JFK:n salamurhateorioista näytti saavan eniten kannatusta teoria, jonka mukaan presidentin oli murhannut Mafia. Tämän teorian laajaa hyväksyntää edistivät erityisesti seuraavat kaksi kirjaa: David E. Scheimin vuonna 1988 julkaisema 'Contract On America: The Mafia Murder of President John F. Kennedy' ja John H. Davisin 'Mafia Kingfish: Carlos Marcello and the Assassination of John F. Kennedy' (1989). Edustajainhuoneen salamurhakomitean pääneuvonantaja, professori G. Robert Blakey oli jo aikaisemmin päätynyt samaan tulokseen. Blakeyn skenaariossa Oswaldin takana olleen salaliiton ytimen muodosti järjestäytynyt rikollisuus. Salaliiton synnytti erityisesti presidentti Kennedyn rikollisuuden vastainen ohjelma. Pääepäiltyjä olivat New Orleansin ja Tampan mafian kummisedät Carlos Marcello ja Santos Trafficante sekä rekka-autoilijaliiton johtaja James Hoffa.
       Mafiateorian tunnetuimpiin kannattajiin kuuluu filosofian tohtori Stephen Fox, joka on julkaissut tutkimustensa tuloksia kirjassaan 'Blood and Power' (ks. m.t., s. 343 ja 347).
    ¤

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #6 : Marraskuu 20, 2013, 10:03:58 ap »
  •   0
  • 4.2.3. Louisianan osavaltio v. Clay Shaw
       Virallisen version kritiikistä huolimatta presidentti Kennedyn salamurha näytti pitkään jäävän vaille varsinaista rikosoikeudenkäyntiä. Maaliskuun 1. päivänä 1967 tilanne muuttui, kun New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison ilmoitti syyttävänsä tunnettua liikemiestä Clay Shawta salamurhan suunnittelusta.
       Clay Shaw pidätettiin 1.3.1967 ja asetettiin syytteeseen osallisuudesta salaliittoon John F. Kennedyn murhaamiseksi. Oikeudenkäynti alkoi 29.1.1969. Valamiehistön ratkaisu ilmoitettiin 1.3.1969 puolenyön jälkeen. Tuomio oli vapauttava; Shaw oli todettu syyttömäksi.
       Vapauttavan päätöksen jälkeen valamiehistön jäsenille esitettiin kysymyksiä, mikä oli Louisianassa sallittua. Ne valamiehet, joille kysymyksiä tehtiin, myönsivät syyttäjän näyttäneen toteen, että presidentti Kennedy oli surmattu salaliiton tuloksena. Valamiehet olivat vapauttaneet Shawn yksilönä mutta eivät olleet hyväksyneet liittohallituksen käsitystä yksinäisestä salamurhaajasta.
       Garrisonin arvion mukaan tuomio olisi saattanut olla toisenlainen, mikäli valamiehet olisivat tienneet Shawn CIA-yhteyksistä (Garrison: JFK, s. 323). Oikeudenkäynnin aikana CIA ei tahtonut myöntää Shawn yhteyksiä keskustiedustelupalveluun. Richard Helms, joka oli toiminut vuonna 1963 CIA:n peitetoimien apulaissuunnittelupäällikkönä, myönsi vasta 1979 valan velvoittamana, että Clay Shawlla oli ollut yhteyksiä tiedustelupalveluun. Helmsin mukaan Shaw oli toiminut CIA:n kotimaan yhteysosaston osa-aikaisena yhdysmiehenä. 

    4.2.3.1. Garrisonin teoria
       Edesmennyt New Orleansin piirisyyttäjä, sittemmin Louisianan New Orleansin neljännen asteen vetoomustuomioistuimen tuomari, Jim Garrison on esittänyt oman teoriansa JFK:n salamurhasta vuonna 1988 julkaistussa kirjassaan 'On the Trail of the Assassins'. (Kirja on Book Studion kustantamana ilmestynyt suomeksi vuonna 1992 nimellä 'JFK - Avoin tapaus'.)
       Garrisonin mukaan Dallasin Dealey Plazalla tapahtui 22.11.1963 coup d'Etat (valtiokaappaus). "Uskon, että Yhdysvaltain tiedustelukollektiivin kiihkomieliset antikommunistit lietsoivat ja suunnittelivat sitä kauan etukäteen, että sen suorittivat todennäköisimmin ilman virallista hyväksyntää CIA:n peitetoimikoneiston henkilöt ja muut hallituksen ulkopuoliset yhteistyöosapuolet, että sen salasivat FBI:n, salaisen palvelun, Dallasin poliisilaitoksen ja armeijan samanhenkiset yksilöt ja että sen tarkoituksena oli estää Kennedyä liennyttämästä suhteita Neuvostoliittoon ja Kuubaan ja lopettamasta kylmää sotaa" (Garrison: JFK, s. 355). 

     
    4.2.4. Edustajainhuoneen salamurhakomitean raportti (29.7.1979)
     
       Yhdysvaltain edustajainhuone asetti 17.10.1976 komitean tutkimaan presidentti Kennedyn ja tohtori Martin Luther Kingin salamurhia (House Select Committee on Assassinations). Komitea julkisti raporttinsa 29.7.1979.
       Raportissa todettiin Warrenin komission olleen johtopäätöksissään pääpiirteittäin oikeassa. Oswald oli ampunut kolme laukausta, ja yksi luodeista oli lävistänyt presidentin ruumiin ja haavoittanut Connallyä. Arlen Specter oli ollut oikeassa; 'taikaluotiteoria' oli saanut vahvistuksensa.
       Mutta edustajainhuoneen salamurhakomitean raportti sisälsi lisäksi kaksi sensaatiomaista väitettä: toinen salamurhaaja oli ampunut neljännen laukauksen 'ruohikkoisen kumpareen' takaa. Komitea myönsi niin ikään, että salaliitto oli todennäköinen ("likely"). Toisen ampujan henkilöllisyys jäi epäselväksi. Komitea arveli, että salaliitto saattoi käsittää Castron vastaisia ryhmiä tai Mafian jäseniä.

    4.2.5. Oikeusjuttu Hunt v. Liberty Lobby
       Yhdysvaltojen oikeusministeriö ei ole suostunut tutkimaan presidentti Kennedyn salamurhaa edustajainhuoneen taannoisen salamurhakomitean suosituksesta huolimatta. Garrisonin rikosoikeusjuttu päättyi vapauttavaan tuomioon.
       Ainoa oikeusprosessi, joka on toistaiseksi vakavasti järkyttänyt Warrenin komission ja edustajainhuoneen salamurhakomitean päätelmiä on tapaus Hunt vastaan Liberty Lobby. Oikeusjuttua on perusteellisesti selvitetty Mark Lanen kirjassa 'Plausible Denial' (1991).
       Mainitussa prosessissa oli kysymys vahingonkorvausvaatimuksesta, joka perustui kantajana ollutta keskustiedustelupalvelun virkailijaa E. Howard Huntia koskevaan lehtikirjoitukseen. Artikkelissa vihjattiin Huntin sekaantuneen Kennedyn vastaiseen salaliittoon. Hunt piti kirjoitusta loukkaavana ja väitti sen vahingoittaneen häntä myös taloudellisesti.
       Lanen teoksen alaotsikkona on kysymys "Was the CIA Involved in the Assassination of JFK?" (Oliko CIA sekaantunut JFK:n salamurhaan?) Kirjan huippukohtana on kuvaus tuomion julistamisesta helmikuussa 1985 (ks. United States District Court, Southern District of Florida, verdict of February 6, 1985, case number 80-1121-Civ-JWK). Ratkaisuna oli kanteen hylkääminen. Juryn puheenjohtaja julkisti asiasta seuraavan lausunnon (ks. New York Post 21.9.1991): "Mr. Lane was asking us [the jury] to do something very difficult - he was asking us to believe that John Kennedy had been killed by our own government. Yet, when we examined the evidence we were compelled to conclude that the CIA had indeed killed President Kennedy." (Lane pyysi meitä [valamiehistöä] tekemään jotakin varsin vaikeaa - hän pyysi meitä uskomaan, että John Kennedyn oli tappanut meidän oma hallituksemme. Mutta kun tutkimme todistusaineiston, meidän oli pakko tehdä johtopäätös, että CIA oli todellakin tappanut presidentti Kennedyn.)
       Lanen teorian mukaan kysymyksessä oli valtiokaappaus, jolla tahdottiin muuttaa hallituksen ulkopolitiikan suunta liennytyksestä kylmään sotaan. Taustalla oli myös keskustiedustelupalvelun organisoima Sikojenlahden epäonnistunut maihinnousuyritys Kuubaan. Fiaskon vuoksi Kennedy erotti tiedustelupalvelun johtomiehiä ja uhkasi hajottaa koko järjestön.
       Todisteena salaliitosta on Lanen kirjan mukaan muun ohella presidentin normaalin suojelun puuttuminen kohtalokkaalla ajelulla Dallasin Dealey Plazalla. Sam Houstonin linnakkeessa olevan 112. sotilastiedusteluryhmä oli koulutettu kysymyksessä olevaan suojelutehtävään. Yksikön komentajan everstiluutnantti Rudolph M. Reichin tarjotessa yksikkönsä palveluksia Kennedyn Texasin-matkan ajaksi maan salainen palvelu suorasanaisesti hylkäsi tarjouksen. Tuloksena oli presidentin suojauksen täydellinen puuttuminen Dealey Plazalla. Kennedy oli jätetty yksin salamurhaajien armoille.

    4.3. Mistä JFK:n salamurhassa oli kysymys
       Edellä on esitetty erilaisia teorioita presidentti Kennedyn salamurhasta, salamurhan tekijästä tai tekijöistä sekä rikoksen vaikuttimista. Seuraavassa esityksessä kuvattava teoria perustuu lähinnä suureen määrään erilaisia kirjallisia lähteitä (kirjat ja artikkelit). Pyrkimyksenä on vastata mahdollisimman luotettavasti seuraaviin kysymyksiin: Oliko presidentti Kennedyn salamurha yksinäisen tappajan työtä vai oliko rikoksen takana salaliitto? Mikä oli salamurhan vaikutin?   

    4.3.1. Yksinäinen tappaja vai salaliitto
    4.3.1.1. Silminnäkijät

       Monet silminnäkijäkuvaukset (jotka on tätä kirjoitettaessa useissa eri lähteissä dokumentoitu), eivät tue Warrenin komission selitystä (presidentin salamurhasta.
       Presidentti Kennedyn salamurhalla oli 121 tunnettua ja tunnistettua silminnäkijää. Selvä enemmistö niistä silminnäkijöistä, joilla oli asiasta varma käsitys, oli sitä mieltä, että laukauksia oli ammuttu ruohikkoisen kumpareen takaa ("The clear majority felt shots had come from the rear of the grassy knoll.") (Callahan, s. 60). Silminnäkijälausunnot jakautuivat täsmällisesti ottaen seuraavasti: 32 todistajaa 121 silminnäkijästä kertoi Warrenin komissiolle, että laukausten on täytynyt tulla kirjavarastosta. 51 silminnäkijää (mainituista 121 silminnäkijästä) kertoi Warrenin komissiolle, että laukaukset oli ammuttu ruohikkoiselta kumpareelta ("51 witnesses told the Commission that shots had been fired from the Grassy Knoll"). Loput 38 silminnäkijää olivat epävarmoja (Callahan, s. 48).
       Seitsemän Dallas Union Terminalin työntekijää todisti presidenttiä ammutun ylikulkusillan suunnasta. He myös havaitsivat savun pöllähtävän ruohikkoisella kumpareella olevan aidan takaiselta alueelta (Callahan, s. 61).
       Union Terminalin opastinvalvoja S.M. Holland kuuli ammuntaa ruohikkoiselta kumpareelta: "Kuulin kolmannen pamauksen ja laskin neljä laukausta ja... tästä! puuryhmästä... kuului laukaus, pamaus (...). Ja savunpöllähdys näkyi parin metrin korkeudella maasta aivan niiden puiden alla... En epäile ollenkaan nähneeni savunpöllähdyksen tulevan niiden puiden alta... Näin ehdottomasti savunpöllähdyksen ja kuulin pamauksen niiden puiden alta..." (Garrison: JFK, s. 31).
       Jean Hill, joka ajoi takaa tapahtumapaikalta juossutta miestä, pysäytettiin aidantakaisella paikoitusalueella ruohikkoisen kumpareen päällä. Arkipukuinen mies ojensi Hillin nähtäväksi salaisen palvelun henkilökortin. Kun keskeytys oli ohitse, takaa-ajettava oli hävinnyt (Garrison: JFK, s. 37).
       Abraham Zapruder, joka otti kuuluisan kaitafilmin presidentin salamurhasta selkä ruohikkoista kumparetta vastaan, totesi, että laukaukset tulivat hänen selkänsä takaa ja siis ruohikkoiselta kumpareelta (Callahan, s. 61). Samanlaisen lausunnon antoi The Dallas Morning Newsin reportteri Mary Woodward (ibid.).
       Poliisimies Joseph Smith, joka oli ollut moottoripyöräsaattueessa presidentin auton vierellä, juoksi kumpareelle kohti aitaa ja tunsi ruudin hajua ("caught the smell of gunpowder there") (Callahan, s. 61 ja Garrison: JFK, s. 31).
       Automaattijakelutyöntekijä Julia Ann Mercer ajoi tuntia ennen salamurhaa Elm Streetiä länteen heinikkoisen kumpareen ohi. Hän huomasi jalkakäytävän reunaan pysäköidyn avolavapakettiauton, josta nousi nuori mies kantaen kotelossa olevaa kivääriä. Mies lähti vaivalloisesti kipuamaan jyrkkää rinnettä kumpareelle (Garrison: JFK, s. 30).
       Dealey Plazan läheisen ratapihan vaihdemiehellä Lee Bowersilla oli hyvä näkymä heinikkoiselle kumpareelle lasitetusta tornistaan neljän metrin korkeudelta ratapihasta. Hän havaitsi todistuksensa mukaan muutamaa minuuttia ennen ammunnan alkamista kahden miehen seisovan paaluaidan takana kumpareella ja katselevan lähestyvää paraatia. Bowers oli jo aikaisemmin nähnyt tuntemattoman miehen ajavan autolla ratapihan ympäri kumpareen takana. Mies puhui kädessä pidettävään mikrofoniin (Garrison: JFK, s. 30). Kun ammunta alkoi Bowers näki aita-alueelta valonvälähdyksen tai jotakin vastaavaa ("There was a flash of light or something"; Callahan, s. 61).
       Päätelmiä:
       Asiassa ei ole kiistaa siitä, etteikö presidentti Kennedyä olisi ammuttu takaapäin Texasin koulukirjavaraston tai sen lähellä sijaitsevan rakennuksen suunnasta.
       Silminnäkijäkuvausten perusteella on pääteltävissä, että presidentti Kennedyä ammuttiin myös presidentistä katsoen etuoikealta ja siis ruohikkoisen kumpareen suunnasta.
       Silminnäkijäkertomukset vahvistavat epäilemättä käsitystä, että presidentin salamurhaajia oli vähintään kaksi. Silminnäkijäkuvaukset vahvistavat aihetodisteina käsitystä, että salamurhaajien rikos oli useamman henkilön yhdessä ennalta suunnittelema. Kysymyksessä oli näin ollen ilmeinen salaliitto.

    4.3.1.2. Muut todistajat ja todisteet
    4.3.1.2.1. Charles A. Crenshaw

       Yksi vaikuttavimpia todistajanlausuntoja sisältyy Charles A. Crenshawn vuonna 1992 julkaisemaan kirjaan JFK - Conspiracy of Silence. Kirjoittaja toimi presidentti Kennedyn salamurhan tapahtuessa kirurgina Parklandin sairaalassa Dallasissa. Crenshaw oli lääkäri, joka kolleegojensa kanssa yritti epätoivoisesti pelastaa presidentin hengen.
       Crenshawn nähdessä ensi kertaa presidentin ruumiin presidentin silmät olivat auki mutta elottomat. Crenshaw tuli heti pessimistiseksi. Sitten hän havaitsi, että presidentiltä puuttui koko oikea aivopuolisko ("the entire right hemisphere of his brain was missing"; Crenshaw, s. 78). Crenshaw huomasi sisääntulohaavan myös presidentin kaulassa. Hän tiesi nyt, että presidenttiä oli ammuttu ainakin kahdesti ("I knew that he had been shot at least twice"; Crenshaw, s. 79).
       Crenshaw havaitsi heti, kuten hän kertoo jokaisen muunkin teho-osastolla (Trauma Room 1) tuolloin olleen lääkärikolleegansa ajatelleen, että presidentti oli kuollut jo sairaalaan tuotaessa. Mutta kirurgeina heidän oli tehtävä jotakin; olihan kysymyksessä Yhdysvaltojen presidentti (Crenshaw, s. 79). Ja niin lääkärit ryhtyivät ABC-tehohoitoon (A = airway, B = breathing, C = circulation).
       Crenshaw teki presidentin haavoista seuraavat havainnot:
       (1) Presidenttiä oli ammuttu etupuolelta kaulaan. Luoti oli tunkeutunut kaulaan ja lävistänyt henkitorven ("The bullet... had pierced the windpipe"; Crenshaw, s. 84).
       (2) Presidenttiä oli ammuttu etupuolelta päähän. Koko oikea aivopuolisko oli ammuttu pois. Päässä oli ikään kuin kraateri - tyhjä aukko ("His entire right cerebral hemisphere appeared to be gone. It looked like a crater - an empty cavity... there was no doubt in my mind that the bullet had entered his head through the front"; Crenshaw, s. 86).
       Crenshaw väittää vuosien ajan tuhansia kertoja halunneensa huutaa maailmalle, että hänen tutkimansa haavat Kennedyn päässä ja kurkussa olivat aiheutuneet luodeista, jotka osuivat häneen edestäpäin, eikä takaa kuten yleisö oli johdateltu uskomaan ("by bullets that struck him from front, not the back, as the public has been led to believe"; Crenshaw, s. 4).
       Mutta Warrenin komissio ei koskaan kuullut Crenshawta. Mikäli hän olisi saanut todistaa, hän olisi kertonut, ettei hänestä ollut epäilystäkään, että luoti, joka tappoi presidentti Kennedyn, oli ammuttu ruohikkoisen kumpareen alueelta ("the bullet that killed President Kennedy was shot from the grassy knoll area"; Crenshaw, s. 5).
       Vuonna 1990 Crenshawlle näytettiin valokuvia, jotka oli otettu presidentti Kennedyn ruumiinavauksesta Bethesdan laivaston sairaalassa Marylandissa. Valokuvat esittivät Kennedyn pään takaosaa. Haava ei ollut sellainen, jonka olemassaolon Crenshaw oli todennut Parklandin sairaalan hoitohuoneessa (Crenshaw, s. 10). Crenshaw joutuikin toteamaan, etteivät haavat olleet niitä, jotka hän oli nähnyt Parklandissa. Joku oli käsitellyt presidentin ruumista kirurgisesti sen jälkeen kun ruumista oli lähdetty siirtämään Parklandin sairaalasta ("From these pictures it appears that someone performed some surgery on the President between the time his body left Parkland Hospital and when these photographs were taken"; Crenshaw, s. 11).
       Päätelmiä:
       (1) Crenshawn lausumat vahvistavat salamurhan 51 silminnäkijän kertomukset: presidentti Kennedyä ammuttiin edestäpäin ruohikkoisen kumpareen suunnasta.
       (2) Crenshawn lausumat vahvistavat käsityksen, että presidentti Kennedyn salamurhan takana oli salaliitto.
    ¤

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #7 : Marraskuu 20, 2013, 10:05:32 ap »
  •   0
  • 4.3.1.2.2. Marita Lorenz
       Kunnianloukkaus- ja vahingonkorvausoikeudenkäynnissä Hunt v. Liberty Lobby (josta edellä on jo kerrottu) antoi merkittävän todistajanlausunnon Marita Lorenz, nainen, jonka CIA oli rekrytoinut murhaamaan Kuuban johtajan Fidel Castron (ks. Lane, s. 288-289). Lorenzin valaehtoinen todistajanlausunto sisältyy vastauksiin, jotka hän antoi kysymyksessä olevan oikeusjutun puolustusasianajajan ja kantajan asianajajan kysymyksiin. Seuraavasssa esityksessä selostetaan kysymyksiä (jäljempänä myös: K) ja vastauksia (jäljempänä myös: V) olennaisilta osilta. (Kysymykset ja vastaukset ovat englanniksi Mark Lanen kirjassa Plausible Denial, s. 291-303.)
       Kysymys: Työskentelittekö te marraskuun aikana ja ennen marraskuuta 1963 keskustiedustelupalvelun (CIA) laskuun Miamin alueella?
       Lorenzin vastaus: Kyllä.
       K: Työskentelittekö Frank Sturgis -nimisen miehen kanssa, kun työskentelitte CIA:lle?
       V: Kyllä työskentelin.
       K: Tapahtuiko se Miamissa marraskuussa ja ennen marraskuuta 1963?
       V: Kyllä.
       K: Millä muilla nimillä Frank Sturgis on tietääksenne tunnettu?
       V: Frank Fiorini (...).
       K: Oliko Fiorini eli Sturgis (...) myös keskustiedustelupalvelun (CIA) palveluksessa?
       V: Kyllä.
       K: Maksettiinko Sturgisille tuohon aikaan maksuja työstä, jota hän teki CIA:lle?
       V: Kyllä.
       K: Näittekö koskaan kenenkään maksavan hänelle CIA:lle tehdystä työstä, jonka te ja Sturgis olitte yhdessä suorittaneet?
       V: Kyllä.
       K: Kenen näitte maksavan Sturgisille?
       V: Miehen nimeltä Eduardo.
       K: Kuka on Eduardo?
       V: Se on hänen salanimensä; oikea nimi on E. Howard Hunt.
       K: Näittekö hänet ja tapasitteko hänet marraskuussa ja ennen marraskuuta 1963?
       V: Kyllä.
       K: Lähdittekö matkalle Sturgisin kanssa Miamista marraskuussa 1963?
       V: Kyllä.
       K: Oliko kanssanne muita, kun lähditte matkalle?
       V: Kyllä.
       K: Mitä kulkuvälinettä käytitte?
       V: Autoa.
       K: Oliko autoja enemmän kuin yksi?
       V: Oli toinenkin auto.
       K: Mitä oli toisessa autossa?
       V: Aseita.
       K: Maksoiko Hunt Sturgisille rahasummia toiminnasta, joka liittyi aseiden kuljetukseen?
       V: Kyllä.
       K: Kertoiko Sturgis teille, minne olitte menossa Miamista, Floridasta marraskuussa 1963?
       V: Dallasiin, Texasiin.
       K: Kertoiko hän niin?
       V: Kyllä.
       K: Kertoiko hän teille Dallasin-matkan tarkoituksen?
       V: Ei, hän sanoi, että se oli luottamuksellista.
       K: Saavuitteko Dallasiin marraskuussa 1963?
       V: Kyllä.
       K: Asuitteko jossakin Dallasiin saavuttuanne?
       V: Motellissa.
       K: Tapasitteko motellissa muita kuin ne, joiden kanssa matkustitte Miamista Dallasiin?
       V: Kyllä.
       K: Kenet tapasitte?
       V: E. Howard Huntin.
       K: Näittekö tai tapasitteko siellä muita?
       V: Jack Rubyn.
       K: Kertoisitteko olosuhteista nähdessänne E. Howard Huntin Dallasissa marraskuussa 1963.
       V: Siellä oli ennalta järjestetty tapaaminen, jossa E. Howard Hunt luovutti meille rahaa niin kutsutusta operaatiosta, jonka luonnetta en tuntenut.
       K: Kerrottiinko teille, mikä teidän roolinne oli oleva?
       V: Vain houkutuslintu.
       K: Näittekö Huntin todella luovuttavan rahaa jollekin motellihuoneessa?
       V: Kyllä.
       K: Kenelle näitte h„nen antavan rahat?
       V: Hän antoi kirjekuoren, jossa oli käteistä Frank Fiorinille [= Frank Sturgis].
       K: Oliko käteinen raha näkyvissä, kun hän antoi kuoren?
       V: Kyllä.
       K: Oliko teillä mahdollisuus nähdä käteistä rahaa sen jälkeen kun kirjekuori oli annettu Fiorinille?
       V: Frank otti rahat ulos ja laski ne ja sanoi, että rahaa oli riittävästi, ja pani rahat takkiinsa.
       K: Kauanko Hunt viipyi huoneessa?
       V: Noin neljäkymmentäviisi minuuttia.
       K: Milloin näitte henkilön, jonka tunnistitte Jack Rubyksi?
       V: Kun Eduardo oli lähtenyt, eräs kaveri tuli ovelle ja hän oli Jack Ruby, noin tuntia myöhemmin.
       K: Kun sanotte Eduardo, ketä tarkoitatte?
       V: E. Howard Huntia.
       K: Voitteko kertoa meille, milloin tämä tapaaminen tapahtui suhteessa päivään, jona presidentti Kennedy tapettiin?
       V: Tapaaminen tapahtui päivää ennen [Kennedyn salamurhaa].
       K: Tarkoittaako tämä, että todistuksenne mukaan tapaaminen, jossa Hunt maksoi rahalla Sturgisille, tapahtui 21.11.1963?
       V: Kyllä.
       (Oikeusjutun jury oli näin kuullut todistajan todistavan, että jutun kantaja - presidentti Kennedyn salamurhan aikaan CIA:n palveluksessa ollut E. Howard Hunt - oli ollut Dallasissa 21.11.1963, ja siis päivää ennen salamurhaa.)
       K: Tarkoittaako todistuksenne, että mies, joka tappoi Lee Harvey Oswaldin, on henkilö, joka oli motellihuoneessa Dallasissa presidentin murhaa edeltävänä iltana?
       V: Kyllä.
       (Kun Lorenzilta kysyttiin, miksi hän ei ollut tullut Warrenin komission eteen, hän todisti, että hänen esimiehensä CIA:ssa olivat neuvoneet häntä olemaan todistamatta.)
       K: Todistatteko nyt, että tämänpäiväinen todistuksenne on yhdenmukainen sen kanssa, mitä sanoitte edustajainhuoneen salamurhakomitean edessä?
       V: Kyllä, aivan oikein.
       K: Milloin tapasitte Howard Huntin ensi kertaa?
       V: Vuonna 1960 Miamissa, Floridassa.
       K: Kenelle uskotte hänen työskennelleen tuohon aikaan?
       V: CIA:lle.
       K: Miksi?
       V: Koska me kaikki olimme tuohon aikaan Operaatio 40:ssä toimivia CIA:n jäseniä. Saimme ohjeet Eduardolta [= E. Howard Hunt] ja meillä oli oikeus ja lupa tehdä asioita, joita tavallinen kansalainen ei voisi tehdä. - Varastin salaisuuksia Kuubasta. Minut oli koulutettu tappamaan.
       (Huntin asianajajan kysyttyä Lorenzilta muiden hänen kanssaan autossa olleiden henkilöiden nimiä Lorenz vastasi:)
       V: Toinen oli Jerry Patrick -
       K: Jerry Patrick?
       V: Hemming.
       (Lorenz lisäsi, että kaksi kuubalaista veljestä nimeltään Novis ja lentäjä nimeltään Pedro Diaz Lanz olivat myös autokaravaanissa.)
       K: Näittekö toisessa autossa olevat aseet?
       V: Kyllä.
       K: Millaisia aseita ne olivat?
       V: Käsiaseita ja automaattiaseita.
       K: Voisitteko kertoa lähemmin, millaisia aseita ne olivat?
       V: Kiväärejä; ne olivat konetuliaseita, kiväärejä, kolmekahdeksaisia, neljävitosia.
       K: Millaisia kiväärit olivat?
       V: M-16, M-1, ampuma-aseita; useita.
       K: Mitä tapahtui aseille, kun tulitte Dallasiin?
       V: Ne olivat autossa, ja oletan, että he ottivat ne motelliin seuraavana päivänä, seuraavana iltana. He kantoivat sisään paljon tavaroita.
       K: Mistä lähditte [Dallasiin]?
       V: Talosta Miamissa?
       K: Onko se CIA:n talo?
       V: Turvatalo. Kyllä.
       K: Keitä muita oli talossa niiden seitsemän henkilön lisäksi, jotka mainitsitte?
       V: Se kaveri on vankilassa; ei ole reilua vastata. Toinen kaveri on kuollut.
    1   K: Vankilassa missä?
       V: Maan ulkopuolella, Venezuelassa jossakin.
       K: Onko hänen nimensä Bosch?
       V: Kyllä.
       K: Mikä on hänen etunimensä?
       V: Orlando.
       K: Oliko hän yksi Castron vastaisista kuubalaisista, jotka olivat mukana Operaatio 40:ssä?
       V: Kyllä.
       K: Kuka oli se henkilö talossa, joka on nyt kuollut?
       V: Alexander Rorke, Jr.
       K: Onko hän CIA:n virkailija?
       V: Kyllä.
       K: Mitä teitte palattuanne New Yorkiin ja saatuanne tietää, että presidentti Kennedy oli juuri salamurhattu Dallasissa?
       V: Kerroin FBI:lle.
       K: Kerroitteko heille Eduardosta?
       V: Kyllä.
       K: Entä aseista?
       V: He tiesivät kaikista noista toimista. He eivät halunneet mennä siihen. Ne olivat CIA:n touhuja, eivät FBI:n.
       K: Puhuitteko koskaan asiasta Frank Sturgisin kanssa myöhemmin?
       V: Kyllä.
       K: Kertoiko hän teille, että hän oli sekaantunut presidentin salamurhaan?
       V: Kyllä. - Strurgis oli todennut: "Me tapoimme presidentin tuona päivänä. Sinä olisit voinut osallistua siihen - sinä tiedät, osallistua historiaan. Sinun olisi pitänyt jäädä. Se oli turvallista. Kaikki oli peitetty etukäteen. Ei pidätyksiä, ei todellista lehdistön tutkintaa. Kaikki oli peitetty, erittäin ammattitaitoista."
       Kirjassaan Marita, joka ilmestyi vuonna 1993, Marita Lorenz on paljastanut koko tarinansa ja uransa CIA:n palveluksessa.
       Mainittuun kahden auton matkaan Miamista Dallasiin osallistuivat hänen lisäkseen seuraavat seitsemän henkilöä: Frank Sturgis, Pedro Diaz Lanz, Orlando Bosch, Lee Harvey Oswald, Gerry-niminen agentti ja kaksi Novis-nimistä kuubalaisveljestä (Lorenz, s. 130-133). (Gerry lienee sama henkilö kuin Lorenzin eri yhteydessä mainitsema Jerry Patrick Hemming?)
       Lorenzin todistajanlausunnot ja kertomukset puhuvat sen käsityksen puolesta, että presidentti Kennedyn salamurha oli laajan salaliiton tulosta ja että CIA:n palveluksessa olevia henkilöitä ja Castron vastaisia kuubalaispakolaisia osallistui salaliittoon.

    4.3.1.2.3. FBI:n asiamiesten raportti
       FBI:n asiamiehet Francis X. O'Neill, Jr. ja James Sibert, jotka olivat läsnä presidentin ruumiinavauksessa Bethesdan laivaston sairaalassa, laativat FBI:n ensimmäisen virallisen ruumiinavausraportin. Raportin mukaan "tri Humes paikallisti haavan aukon, joka ilmeni luodinreiäksi ja sijaitsi hartioiden alapuolella kaksi tuumaa oikealla keskilinjasta". "Tri Humes tutki haavan sormellaan, jolloin päädyttiin siihen, että luodin sisääntulokulma sillä kohtaa oli alaspäin 45-60 astetta." Luodin kulkema matka oli lyhyt, "koska haavan aukon loppupään voi tuntea sormella" (Callahan, s. 54-55; Groden - Livingstone, s. 94).
       FBI:n raportti kumosi Warrenin komission esittämän yhden luodin teorian eli niin kutsutun taikaluotiteorian (jonka mukaan presidentin niskaan osuneeksi väitetty luoti lävisti presidentin ruumiin ja aiheutti Connallyyn useita haavoja) toteamuksella, ettei ruumiista löydetty luodin ulostuloreikää ("inspection revealing there was no point of exit"; Callahan, s. 55).
       Mainittu FBI:n raportti tukee voimakkaasti sitä käsitystä, että Warrenin komission raportin päätelmät kolmesta ammutusta luodista, 'taikaluodista' ja yhdestä yksinäisestä ampujasta eivät pidä paikkaansa. FBI:n raportti vahvistaa käsitystä useammasta kuin kolmesta luodista ja useammasta kuin yhdestä ampujasta.
     
    4.3.1.2.4. Oliko Oswald yksinäinen salamurhaaja?
       Warrenin komission mukaan Oswald oli JFK:n yksinäinen salamurhaaja. Monet silminnäkijöiden kertomukset puhuvat voimakkaasti tätä käsitystä vastaan.
       Silminnäkijöiden kertomusten arvioimisen kannalta on muistettava, että Oswald oli melko pitkä, laiha nuorimies, jolla oli harvahko, vaaleanruskea tukka.
       Opiskelija Arnold Rowland ja hänen vaimonsa Barbara Rowland seisoivat viitisentoista minuuttia ennen autosaattueen saapumista Houston Streetillä vastapäätä Dealey Plazaa. Arnold Rowland katseli kirjavarastorakennusta ja havaitsi kuudennen kerroksen idänpuoleisessa päässä, jossa niin kutsuttu sala-ampujan piilopaikka sijaitsi, tummaihoisen miehen, jonka hän kuvasi "vanhahkoksi neekeriksi" ("an elderly Negro"; Garrison, s. 106). Arnold Rowland näki lisäksi kuudennen kerroksen lännenpuoleisessa päässä eli rakennuksen vastakkaisella puolella ikkunan takana seisovan miehen kivääri käsissään (ibid.).
       Carolyn Walther seisoi Houston Streetin itäreunalla. Hän näki koulukirjavarastorakennuksen yläkerroksissa miehen, jolla oli kivääri. Kiväärin piippu oli epätavallisen lyhyt. Miehellä oli valkoinen paita ja melko vaalea tukka. Walther näki samassa ikkunassa aivan kiväärimiehen vasemmalla puolella toisen miehen seisovan pystyasennossa. Hänellä näytti olevan yllään ruskea puku (Groden - Livinstone, s. 140; Garrison, s. 107).
       Toney Henderson odotti autokulkuetta Elmin itäreunalla lähellä Houstonin kulmaa. Hän havaitsi koulukirjavaraston yhdessä ylimmistä kerroksista kaksi miestä. Toinen miehistä oli valkopaitainen sekä tummahiuksinen ja tummaihoinen, mahdollisesti meksikolainen tai neekeri ("possibly a Mexican, but could have been a Negro"; Garrison, s. 107; ks. my"s Groden - Livingstone, s. 228).
       Amos Euins heilutti kättään presidentille ja sattui vilkaisemaan ylöspäin kirjavarastoon. Hän näki kuudennen kerroksen ikkunasta esiintyöntyvän 'putken'. Ammunnan alettua Euins pystyi näkemään kiväärin liipaisimen ja perän. Ampuvalla miehellä oli selvästi näkyvä kalju kohta ("bold spot"; Garrison, s. 108) päässään.
       John Powell näki muutaman toverinsa kanssa piirikunnan vankilan ikkunasta suoraan koulukirjavarastorakennuksen kuudenteen kerrokseen. Katsellessaan pari minuuttia ennen salamurhaa ikkunastaan aivan vastapäiseen ikkunaan he näkivät kaksi kiväärimiestä. Powell muisti, että toinen miehistä oli hyvin tummaihoinen ("very dark"; Garrison, s. 109; "a Latin"; Groden - Livingstone, s. 228).
       Richard Randolph Carr havaitsi valkoisen miehen koulukirjavarastorakennuksen kuudennessa kerroksessa, sala-ampujan sopen viereisessä ikkunassa. Kun laukauksista oli kulunut muutama minuutti Carr näki kadulla saman miehen, joka oli aikaisemmin varaston yläkerroksen ikkunassa. Mies oli vanttera. Hänellä oli sarvisankaiset silmälasit ja kellanruskea urheilutakki ("a heavy-set individual with horn-rimmed glasses and a tan sport jacket"; Garrison, s. 111; ks. my"s Groden - Livingstone, s. 139).
       Warrenin komission mukaan Oswald oli dallasilaisen konstaapelin J.D. Tippitin yksinäinen murhaaja. Monet silminnäkijöiden kertomukset puhuvat voimakkaasti tätä käsitystä vastaan.
       Tippitin murhan silminnäkijä Helen Markhamin mukaan Tippitin tappaja oli vanttera, ja hänellä oli tuuhea musta tukka (Garrison, s. 226). ("Mrs. Markham... described Tippit's killer as 'a short man, somewhat on the heavy side, with slightly bushy hair'. The description she gave the police was 'about 30, 5'8, black hair, slender'"; Lane, s. 366).
       Acquilla Clemons havaitsi ennen ensimmäistä laukausta kaksi miestä seisomassa Tippitin poliisiauton lähellä. Hän näki pistoolia pitelevän toisen miehen huitovan toista pois hölkätessään Jefferson Streetiä kohti. Juokseva mies, joka ampui Tippitiä, oli Clemonsin mukaan "aika lyhyt ja aika painava" ("kind of short, kind of heavy"; Garrison, s. 228). Toinen mies oli pitkä ja laiha. Hänellä oli valkoinen paita ja kellanruskeat housut; sellaisia vaatteita ei kukaan muistanut Oswaldilla tuona päivänä olleen. Clemons kertoi Dallasin poliisikonstaapeleiden kieltäneen häntä puhumasta kenellekään näkemästään, jottei häntä tapettaisi (Garrison, s. 229).
       Frank Wright näki Tippitin kieriskelevän maassa. Wright havaitsi erään miehen katselevan kaatunutta konstaapelia. Sitten mies kiersi poliisiauton, nousi vanhaan harmaaseen autoon ja ajoi kiireesti pois (Garrison, s. 229).
       Myöhemmin paljastui, että FBI:n johtaja J. Edgar Hoover oli määrännyt, ettei FBI:n Dallasin toimiston johto saisi antaa asiamiestensä kuulustella Clemonsia eikä Wrightiä (Garrison, s. 229).
       Silminnäkijöiden kertomukset puhuvat sen käsityksen puolesta, ettei Oswald ampunut sen enempää presidentti Kennedyä kuin Tippitiäkään. Oswald lavastettiin murhaajaksi kummassakin tapauksessa. Hän oli 'syntipukki', jotta laaja salaliitto jäisi paljastumatta. Todisteiden salaamiseen osallistui Dallasin poliisilaitoksen, FBI:n, CIA:n, Salaisen palvelun ja armeijan (Pentagon) virkamiehiä ja edustajia.
    ¤

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #8 : Marraskuu 20, 2013, 10:07:50 ap »
  •   0
  • 4.3.1.2.5. Muita indisioita salaliitosta
       Oswaldille tehtiin pidätyspäivänä nitraattitesti, jonka tulokset osoittivat, ettei hän ollut laukaissut kivääriä lähimmän vuorokauden aikana.
       Silminnäkijä Abraham Zapruderin ottama kaitafilmi JFK:n salamurhasta kätkettiin yli viideksi vuodeksi yleisöltä. Elokuva osoitti JFK:ta ammutun (myös) edestäpäin.
       JFK:n ruumiinavausta Bethesdan laivaston sairaalassa johtanut patologi poltti ruumiinavauspöytäkirjan ensimmäisen luonnoksen kotinsa takassa.
       Presidentin aivot katosivat ruumiinavauksen jälkeen.
       Warrenin komissio ei koskaan tutkinut ruumiinavauksesta otettuja valokuvia eikä röntgenkuvia.
       Jack Ruby havaittiin noin tuntia ennen JFK:n autosaattueen saapumista ruohikkoisen kumpareen alapuolella jättämästä autosta kivääriä kantavaa miestä. FBI muutti tapauksen silminnäkijän Julia Ann Mercerin kertomusta.
       Monet kymmenet Dealey Plazalla olleet silminnäkijät kuulivat toistuvaa kivääriammuntaa heinikkoiselta kumpareelta JFK:n etupuolelta.
       Ammuntaa seuranneessa ajojahdissa Dallasin poliisi otti kiinni kolme miestä ja marssitti heidät pois. Heidän pidätyksestään otettuja lukuisia uutiskuvia ei koskaan julkaistu. Pidätettyjen nimistä, sormenjäljistä tai arkistokuvista ei ole poliisin arkistossa merkintöjä tai luetteloa.
       FBI:n New Orleansin toimisto sai viisi päivää ennen salamurhaa telexvaroituksen, jossa kerrottiin, että JFK yritettäisiin salamurhata Dallasissa loppuviikolla. FBI:n toimisto ei välittänyt varoitusta edelleen Salaiselle palvelulle eikä muille viranomaisille. Telex siirrettiin pian salamurhan jälkeen pois FBI:n New Orleansin toimiston arkistokaapista. (Kiireellisen, 17.11.1963 päivätyn telexin keskeinen sisältö oli seuraava: "THREAT TO ASSASSINATE PRESIDENT KENNEDY IN DALLAS TEXAS NOVEMBER TWENTYTWO DASH TWENTYTHREE NINETEEN SIXTYTHREE... INFO HAS BEEN RECEIVED BY THE BUREAU... A MILITANT REVOLUTIONARY GROUP MAY ATTEMPT TO ASSASSINATE PRESIDENT KENNEDY ON HIS PROPOSED TRIP TO DALLAS... ALL RECEIVING OFFICE SHOULD IMMEDIATELY CONTACT ALL CIS; PCIS LOGICAL RACIAL AND HATE GROUP INFORMANTS AND DETERMINE IF ANY BASIS FOR THREAT. BUREAU SHOUL BE KEPT ADVISED OF ALL DEVELOPMENTS..."; valokuva ko. telexsanomasta on Grodenin ja Livingstonen kirjassa High Treason.)
       Presidentti Kennedyltä puuttui normaali suojaus kohtalokkaalla ajelulla Dallasin Dealey Plazalla. Sam Houstonin linnakkeessa oleva 112. sotilastiedusteluryhmä oli koulutettu kysymyksessä olevaan suojelutehtävään. Yksikön komentajan everstiluutnantti Rudolph M. Reichin tarjotessa yksikkönsä palveluksia Kennedyn Texasin-matkan ajaksi Salainen palvelu hylkäsi tarjouksen varsin suorasukaisesti ("categorically refused by the Secret Service"; Prouty: Introduction, s. XV).
       Lyndon B. Johnsonin ystävä, kirjailija Leo Janos tapasi ex-presidentin tämän Texasin maatilalla vähän ennen Johnsonin kuolemaa. Janosin mukaan LBJ oli kertonut, että "Dallasin salamurha oli ollut salaliiton tulosta". Hän oli lisäksi todennut, että hallituksella oli ollut "käynnissä Murha Oy Karibian alueella". (Mafiatermi 'Murha Oy' viittasi CIA:n palkkalistoilla olleisiin niin kutsuttuihin mekaanikkoihin eli palkkamurhaajiin.)
       JFK:n salamurhan pitkäaikainen tutkija Harrison Edward Livingstone on esittänyt laajan teoriansa Kennedyn salamurhasta vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan "Killing Kennedy and the Hoax of the Century". Livingstone katsoo, että kysymyksessä oli salaliitto, poliittinen vallankaappaus, joka antoi kuoliniskun 'maltilliselle liberalismille'. Valtaan nousi varsin pian äärioikeistolainen, fasististyyppinen hallinto, joka nojasi yhteiskunnan oikeistolaisiin ja äärioikeistolaisiin ryhmiin, kuten Dallasin äärioikeistolaiset, radikaalit ryhmät (esim. Ku Klux Klan, Minutemen ja John Birchers), öljyparonit, armeijan, poliisin ja tiedusteluorganisaation oikeistolaiset ja äärioikeistolaiset ainekset.
       Salaliiton vahventaa laajamittainen todisteiden hävittäminen ja väärentäminen. Livingstone on kirjassaan yksityiskohtaisesti selostanut JFK:n ruumiinavausvalokuvien ja -röntgenkuvien väärentämistä samoin kuin Zapruderin kaitaelokuvan mainpulointia. Kaiken tarkoituksena oli pyrkiä osoittamaan, että Oswald oli toiminut yksin. Sen vuoksi totuuden selvittämiseksi on ollut olennaista, että salamurhalla oli niin monta silminnäkijää, joiden kertomukset on saatu suurelta osalta tallennetuiksi. Elintärkeitä ovat myös Dallasin Parklandin sairaalan lääkärien ja sairaanhoitajien silminnäkijäkertomukset.
       Zapruderin elokuvan tärveleminen ei ole täysin onnistunut. Vaikka julkisuudessa esitetty versio on asianomaisten tutkijoiden mielestä viime kädessä 'animaatio', väärentäjät eivät ole onnistuneet täysin peittämään elokuvan olennaista sisältöä eli sitä tosiseikkaa, että Kennedyä ei ampunut yksinäinen salamurhaaja. Sala-ampujia oli enemmän kuin yksi.

    4.3.1.3.  Salamurhan motiivista
       JFK:n salamurhan alkusyy näyttää olleen Sikojenlahden maihinnousun epäonnistuminen, josta Castron vastaiset kuubalaispakolaiset ja heihin liittoutuneet Yhdysvaltojen erilaiset äärioikeistolaiset ainekset vierittivät syyn presidentin niskoille.
    1   Presidentti Kennedy puhui Miamin stadionille kokoontuneille kuubalaispakolaisille marraskuussa 1962. Kuultuaan Kennedyn puheen CIA:n kokoaman Castron vastaisen salaisen armeijan (the 2506th Brigade) johtajat uhosivat Marita Lorenzin mukaan: "That fucker's going to die because he let us [the Bay of Pigs invaders] die" (Lorenz, s. 129).
       Salamurhan ratkaiseva ja viimekätinen vaikutin lienee ollut presidentti Kennedyn Hrushtsheville (kirjeessä 27.10.1962) antama Kuuban-ohjuskriisin päättänyt lupaus olla hyökkäämättä Kuubaan, mikäli Neuvostoliitto vetää kaikki ydinohjuksensa pois Kuubasta. (Sunnuntaiaamuna 28.10.1962 Valkoinen talo sai tietää, että Hrushtshev oli luvannut vetää ohjukset pois Kuubasta [Reeves, s. 388]. Lokakuun 15. päivänä 1962 alkanut Kuuban ohjuskriisi, joka oli saattanut maailman ydinsodan partaalle, oli näin päättynyt.)
       Presidentti Kennedy päätti sunnuntaina 28.10.1962 lopettaa U-2 -vakoilulennot ja Castron vastaisten kuubalaispakolaisten sotilaalliset operaatiot (Reeves, s. 389). On perusteltua syytä olettaa, että presidentti Kennedy allekirjoitti samalla oman 'kuolemantuomionsa'.
       Jim Garrisonin teorian mukaan presidentti Kennedyn salamurhassa oli kysymys valtiokaappauksesta, jonka suorittivat CIA:n peitetoimikoneiston henkilöt ja muut hallituksen yhteistyöosapuolet (Garrison, s. 324). Garrisonin teoria perustuu seuraavaan ajatusrakennelmaan: JFK oli kampanjoinut ja ottanut presidentinviran vastaan tunnuksin, jotka antoivat ymmärtää, että hänen hallintonsa jatkaisi Neuvostoliiton suhteen sovittelematonta politiikkaa. Vähitellen kävi selväksi, ettei hänen filosofiansa de facto ollut sopusoinnussa kauan sitten vakiintuneeseen kovaan linjaan. Kieltäytyessään antamasta CIA:n kenraali Cabellille pyydettyä suihkuhävittäjätukea keskustiedustelupalvelun epävarman Sikojenlahden hyökkäyksen yhteydessä, torjuessaan suositukset pommittaa Kuubaa ja hyökätä sinne ohjuskriisin aikana, vaatiessaan tiukasti sotilasneuvonantajiensa aluksi vastustamaa ajatusta, että Yhdysvallat allekirjoittaisi ydinkoekieltosopimuksen ja päättäessään vuonna 1963 vetäytyä Vietnamista ja harkita diplomaattisuhteiden palauttamista Kuubaan Kennedy noudatti toisenlaisia ihanteita. USA:n valtarakenteiden kovan linjan sotaan taipuvaisille aineksille, joita varten CIA:n toimien johtoporras oli luotu ja jonka hyväksi se toimi, JFK:n toiminta oli 'itsensä myymistä kommunisteille' ("selling out to the communists"; Garrison, s. 343-344).
       Garrisonin mainitsemat seikat ovat merkittäviä JFK:n salamurhan syiden ymmärtämiseksi. Tässä yhteydessä johtoa on kuitenkin saatavissa myös olemassa olevasta kirjallisesta todistusaineistosta, Dallasissa 22.11.1963 levitetyistä äärioikeistolaisten ryhmien levittämistä lentolehtisistä.
       Yhdessä lentolehtisessä (lentolehtisestä on valokuva Grodenin ja Livingstonen kirjassa 'High Treason') JFK 'etsintäkuulutettiin' maanpetoksesta. Maanpetoksellisia toimia olivat lentolehtisen mukaan muun ohella seuraavat teot, joihin JFK:n vitettiin syyllistyneen:
       - perustuslain pettäminen;
       - JFK oli luovuttanut USA:n suvereenisuuden kommunistien valvomalle YK:lle;
       - JFK oli pettänyt USA:n ystävät (Kuuba, Katanga, Portugali) ja veljeillyt vihollisten (Venäjä, Jugoslavia, Puola) kanssa;
       - JFK oli ollut väärässä lukemattomissa tapauksissa, jotka olivat koskeneet USA:n turvallisuutta (YK, Berliinin muuri, ohjusten poistaminen, Kuuba, vehnänmyynti, yhdinkoekieltosopimus etc.);
       - JFK oli tukenut ja rohkaissut kommunistien nostattamia rotumellakoita.
       
    Näyttää siltä, että eräitä ratkaisevia syitä presidentti Kennedyn salamurhaan olivat Sikojenlahden epäonnistunut maihinnousu ja Kuuban ohjuskriisin lopputulos eli Kennedyn lupaus olla hyökkäämättä (Castron) Kuubaan. Salamurhalla oli kaksi vaikutinta: 1. Kennedyn 'petoksen' kostaminen ja 2. Yhdysvaltojen ulkopolitiikan muuttaminen (JFK:n salamurhan uskottiin muun ohella johtavan USA:n hyökkäykseen Kuubaan. Tätä silmällä pitäen uhrilampaaksi eli syntipukiksi valittiin Oswald, jonka salaliittolaiset leimasivat marxilaismieliseksi Castron ja Neuvostoliiton agentiksi.) JFK:n salamurha takasi myös tuottoisan Vietnamin sodan varsinaisen aloittamisen.
         
    4.3.1.4. Warrenin komission 'mysteeri'
       Warrenin komission raportti laadittiin kansakunnan rauhoittamiseksi. Oswald leimattiin yksinäiseksi salamurhaajaksi kansalliselle turvallisuudelle vaarallisten huhujen torjumiseksi. CIA uskotteli Warrenille, että Oswaldilla oli yhteyksiä Castron Kuuban ja Neuvostoliiton viranomaisiin ja Yhdysvalloille vihamielisiin aineksiin.
       Warrenin komission lakimies Marvin Eisenberg kirjoitti 17.2.1964 komission sisäisen muistion ("First Staff Conference - January 20, 1964"). Mainittu kokous ja sitä koskevat asiakirjat oli merkitty erittäin salaisiksi ("Top Secret"). Muistion mukaan Warren oli selittänyt, että Johnson halusi komission vaientavan maassa ja ulkomailla kiertelevät huhut. Warren selitti, että jotkut huhut olivat niin vaarallisia, että jollei niitä torjuttu, ne "voisivat johtaa maan sotaan, joka maksaisi 40 miljoonan ihmisen hengen" ("could... lead the country to war which could cost 40 million lives").
       CIA oli saanut Warrenin uskomaan, että Oswaldin väitetyt Kuuban ja Neuvostoliiton yhteydet olisivat julkistettuina saaneet kansakunnan vaatimaan hallitukselta kostotoimia Neuvostoliittoa ja Kuubaa vastaan. Tämä puolestaan olisi johtanut Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliseen ydinsotaan. Sen vuoksi (ja siis kansallista turvallisuutta tekosyynä käyttäen) CIA vaati, että Warrenin komission tulisi hyväksyä CIA:n esittämä skenaario Oswaldista yksin toimineena sala-ampujana.
       Warren tunsi itsensä mieheksi, jonka harteita painoi vastuu maailmanrauhan säilyttämisestä. Warren kantoi vastuun nimeämällä Oswaldin yksin syylliseksi presidentti Kennedyn salamurhaan. Warren piti kiinni komissionsa raportin teoriasta loppuun saakka. CIA:n oli onnistunut huiputtaa USA:n ylintä lainkäyttäjää, korkeimman oikeuden presidenttiä.

    4.3.1.5. Miten salaliittolaisten on käynyt?
       Salaliittoteoriaa tukevat lähteet mainitsevat ainakin seuraavien henkilöiden osallistuneen JFK:n vastaiseen salaliittoon: Eladio del Valle Gutierrez, Hermanio Diaz Garcia, Leonard Patrick, David Yaras ja Richard Gaines (kaikki nimetty JFK:n ampujiksi, ks. Iltalehti 25.11.1993), Sam Giancana, Johnny Roselli, Guy Banister, Charles Cabell, Bob Maheu, Carlos Marcello, Santo Trafficante, Jimmy Hoffa, Lyndon Johnson, Frank Fiorini (eli Frank Sturgis), Jack Ruby, Earle Cabell, Richard Cain, Chuckie Nicoletti, Milwaukee Phil, Roscoe White ja J.D. Tippit (ks. S. ja C. Giancana, s. 437-440; ampujiksi nimetty Cain, Nicoletti ja White, ks. m.t., s. 439-440), Pedro Diaz Lanz, Orlando Bosch, Gerry (ilmeisesti tämä henkilö on toisessa yhteydessä mainittu nimellä Jerry Patrick Hemming, ks. Lane, s. 300), Novisin veljekset ja E. Howard Hunt (ks. Lorenz, s. 130-132) sekä Clay Shaw (ks. Garrison: JFK, s. 321). David Ferrie myönsi ystävälleen tehneensä JFK:n salamurhaan kytkeytyvän palveluksen (Garrison: JFK, s. 161).
       Salaliiton rahoittajiin kuului rikkaita ja äärioikeistolaisia 'öljyparoneita' Texasista (S. ja C. Giancana, s. 436). Jokaiselle salaliittoon osallistuneelle maksettiin 50.000 dollaria (ibid.). Muita salaliittolaisia olivat eräät CIA:n johtoportaaseen kuuluvat henkilöt, puoli tusinaa fanaattista äärioikeistolaista texasilaista, yksi Eisenhowerin hallinnon aikaisen Sikojenlahden maihinnousuryhmän jäsen, yksi peiteoperaatiospesialisti ja USA:n sotilastiedustelun jäsen (S. ja C. Giancana, s. 437-441). Lyndon Johnsonin lisäksi myös Richard Nixonin sanotaan tienneen etukäteen salaliitosta (S. ja C. Giancana, s. 439). (Näyttää siltä, että salaliitto oli itse asiassa erittäin suuri ja käsitti kymmeniä ellei satoja henkilöitä.)
       Salamurhan vuoksi Johnson nousi automaattisesti varapresidentistä presidentiksi. Tätä hän oli ennakoinut rakastajattarelleen jo hyvissä ajoin ennen salamurhaa. Johnson murskasi Kennedyn détente-politiikan ja johdatti talouselämän oligarkian ja kenraalikunnan haukkojen riemuksi Yhdysvallat laajamittaiseen Vietnamin sotaan. Johnson julisti Yhdysvaltojen olevan sodassa Pohjois-Vietnamin kanssa perustellen ratkaisua Tonkinin lahden tapahtumilla. Tutkimus on osoittanut, että tapahtumat oli Yhdysvallat itse lavastanut tiedustelujärjestöjen avulla. Kennedyn republikaaninen puolustusministeri Robert McNamara on myöhemmin katsonut, että Vietnamin sota perustui Yhdysvaltojen hallituksen traagisiin virhelaskelmiin. Sota hyödytti ainoastaan Yhdysvaltojen ase- ja muuta suurteollisuutta.
       Nixon, joka Eisenhowerin varapresidentti oli osallistunut hallituksen käyttämän salamurhaorganisaation perustamiseen, saavutti myöhemmin unelmansa. Hän pääsi presidentiksi, laajensi Vietnamin sotaa, pommitutti salaa, vailla kongressin hyväksyntää puolueetonta Kambodzaa, perusti Valkoisen talon oman tiedusteluorganisaation, salasi Watergate-murron ja joutui lopulta eroamaan presidentin virasta. Nixon oli syyllistynyt lukuisiin rikoksiin, mutta presidentiksi kohonnut Gerald Ford armahti Nixonin kaikista mahdollisista rikoksista.
       CIA:n virkailija E. Howard Hunt erosi CIA:sta vuonna 1970. Hunt tuli tunnetuksi osuudestaan Watergate-murtoon. Hunt hävisi vuonna 1985 kunnianloukkausjutun Liberty Lobbya vastaan.
       CIA:n apulaisjohtaja Charles Cabell ja hänen veljens, Dallasin kaupunginjohtaja Earle Cabell ovat kuolleet. Kuollut on myös entinen FBI:n virkailija Guy Banister.
       Guy Banisterin apulainen David Ferrie löytyi helmikuussa 1967 kuolleena New Orleansin asunnostaan kaksi allekirjoittamatonta itsemurhaviestiä vierellään. Ferrien toveri, kuubalainen pakolaisjohtaja Eladio del Valle Gutierrez ammuttiin kuoliaaksi vain muutama tunti Ferrien kuoleman jälkeen.
       Yökerhon omistajaa Jack Rubya, joka ampui Lee Harvey Oswaldin, hoidettiin Dallasin sheriffin toimistossa vilustumisen vuoksi. Hänet lähetettiin sairaalaan, kun hänen tilansa paheni. Vähän myöhemmin ilmoitettiin, että Rubylla oli syöpä. Pian sen jälkeen hän kuoli.
       CIA:n agentti Richard Cain (oikeastaan: Ricardo Scalzetti) murhattiin 20.12.1973). Clay Shaw kuoli oudoissa olosuhteissa 14.8.1974. Jack Rubyn ystävä, Jimmy Hoffan henkivartija Dave Yaras murhattiin vuonna 1974.
       Chicagon mafiapäällikkö, capo dei capi, Sam (Mooney) Giancana ammuttiin 19.6.1975 hänen valmistaessaan päivällistä asunnossaan Chicagossa. Tämä tapahtui vähän ennen kuin häntä oli määrä kuulustella todistajana edustajainhuoneen salamurhakomiteassa.
       Giancanan 'luutnantti' (aseenkantaja) Johnny Roselli löydettiin murhattuna ja öljytynnyriin sullottuna Floridan rannikolta Miamin lähistöllä. Myös rekka-autonkuljettajien liiton johtajan Jimmy Hoffan väitetään tulleen murhatuksi. Tosin Hoffan ruumista ei ole koskaan löydetty. Hän vain katosi - ainiaaksi, ennen kuin edustajainhuoneen salamurhakomitea ehti kuulustella häntä.
       Chicagolainen mafiagangsteri Charles Nicoletti löydettiin vuonna 1977 ammuttuna autosta chicagolaisella pysäköintipaikalla. Hänen takaraivossaan oli kolme luodinreikää. Edustajainhuoneen salamurhakomitea oli ottanut häneen yhteyttä edellispäivänä.
       New Orleansin mafiapäällikkö Carlos Marcello päätyi kesäkuussa 1983 Texarkanan vankilaan. Floridalainen mafiapäällikkö Santo Trafficante koki puolestaan vuonna 1983 - poikkeuksellisesti - luonnollisen kuoleman ("kidney failure").   
       Warrenin komission syntipukki Oswald, jonka viranomaiset väittivät yksinään surmanneen JFK:n ja poliisimies Tippitin, ei itse asiassa tappanut ketään. JFK:n salamurhaajista on jo edellä kerrottu. Tippitin tappoi de facto Roscoe White (ks. S. ja C. Giancana, s. 440).
       Monet salamurhaan osalliset ja salamurhan erilaiset suosijat saivat ylennyksen tai siirron toisiin tehtäviin tai uuden, paremman työpaikan. Salamurhan taustavaikuttajat, tiedusteluverkoston tukeman 'sotilaallis-teollisen kompleksin', jossa Texasin öljymiljardöörien, kuten Bushien suku, edustajat ovat säilyttäneet asemansa, tai pikemminkin parantaneet asemiaan. Oligarkian omaisuus on kasvanut monin verroin JFK:n salamurhan ajoista. (Itse asiassa Yhdysvalloissa vallankahvassa ovat tänäkin päivänä - kolmannen vuosituhannen alussa - ne voimat, jotka olivat JFK:n salamurhan takana. Tuon valtakeskuksen ytimenä ovat Texasin öljydynastia - mukaan lukien Bushien suku - sekä Pentagonin, tiedusteluorgaanien ja aseteollisuuden muodostama akseli.)
    ¤

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #9 : Marraskuu 20, 2013, 10:10:09 ap »
  •   0
  • 5. Kennedyn perinnöstä
       Hrushtshev on kirjoittanut Kennedystä muistelmateoksessaan seuraavaan tapaan: "Kennedyn kuolema oli suuri menetys. Hänellä oli kyky ratkaista kansainvälisiä selkkauksia neuvottelemalla, kuten koko maailmalle selvisi niin sanotun Kuuban kriisin aikana. Nuoruudestaan huolimatta hän oli todellinen valtiomies. (...) Kennedy ei olisi koskaan päästänyt maataan juuttumaan Vietnamin soihin" (Hrushtshev, s. 337).
       Martin Luther King arvosti Kennedyä enemmän kuin Eisenhoweria. Eisenhower ei voinut sitoutua mihinkään sellaiseen, mikä edellytti rakenteellista muutosta Amerikan yhteiskunnan koneistoon. Hänen vanhoillisuutensa oli liikkumatonta ja jäykkää. Kaikki kansakunnan terveyttä turmelevat kasvaimet oli poistettava pinseteillä pala palalta, koska kirurgin veitsi oli liian vaarallinen koskettamaan tätä kaikista yhteiskunnista parasta (s. 171-172).
       Kennedy oli Kingin mielestä voimakkaiden vastakohtaisuuksien täyttämä persoonallisuus. Itse asiassa oli olemassa kaksi John Kennedyä. Ensimmäinen heistä joutui johtamaan maan asioita sen henkisen paineen alaisena, jonka syynä oli hänen hiuksenhienon voittonsa aiheuttama epävarmuus. Hän horjui yrittäessään vaistonvaraisesti ohjata valtiolaivansa oikeaan suuntaan, jossa hän samalla olisi  säilyttänyt hallituksensa saaman kannatuksen ja kasvattanut sitä. Vuonna 1963 näyttämölle oli kuitenkin astunut uusi Kennedy. Hän oli oivaltanut, että julkinen mielipide oli muovattavissa. Amerikan poliittinen ajattelu ei ollut takertunut konservatismiin, ei liioin radikalismiin eikä maltillisuuteen. Se oli ennen kaikkea vaihtelevaa. Sellaisena se sisälsi kehityssuuntauksia pikemminkin kuin jyrkkiä rajoja, ja rakentavassa hengessä toimiva johto saattoi ohjata niitä hedelmällisiin kanaviin (King, s. 172).
       Presidentti Kennedy ei ollut altis sentimentaalisille tunteen ilmaisuille. Hän tajusi kuitenkin syvällisesti yhteiskunnallisen muutoksen dynamiikan ja sen välttämättömyyden. Hänen kansainvälisen ystävyyden hyväksi tekemänsä työ oli uljas suoritus, jonka vaikutus tuntui kaikkialla maailmassa. Hänen viimeinen rotusuhteista pitämänsä puhe oli vakavin, inhimillisin ja syvällisin vetoomus yhteisymmärryksen ja oikeudenmukaisuuden hyväksi kaikista niistä puheista, joita presidentit ovat pitäneet tasavallan syntymisestä lähtien. Hän yhdisti johtajantaitoonsa yhteiskunnallisen edistyksen ohjelman, ja kuolema katkaisi hänen uransa hetkellä, jolloin hän oli muuttumassa epäröivästä, epämääräisiä tavoitteita ajavasta johtajasta todella mittavaksi hahmoksi, jonka päämäärät olivat syvästi vaikuttavia (ibid.).
       Presidentti Kennedyn murha ei tuhonnut ainoastaan ihmiselämää, vaan suuren joukon harhakuvitelmia. Se hävitti myytin, jonka mukaan viha ja väkivalta voidaan sulkea ilmanpitävään kammioon käytettäväksi vain muutamia harvoja vastaan. Äkisti paljastui se totuus, että viha on tarttuvaa; että se kasvaa ja leviää kuin kulkutauti; ettei mikään yhteiskunta ole kyllin terve pystyäkseen ilman muuta säilyttämään immuniteettinsa (King, s. 173).
     
    6. USA:n dilemma
       Presidentti Kennedyn elämää ja kuolemaa voidaan tarkastella paitsi yksilön kannalta myös laajemmassa perspektiivissä. Kennedyn presidenttikausi osoitti Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän potentiaaliset edistykselliset mahdollisuudet. Kennedyn kuolema on todistuksena järjestelmän haavoittuvuudesta. Systeemi on ollut ja on ehkä lopultakin liian presidenttikeskeinen.
       Kennedyn presidenttikauden pulmissa ovat näkyvissä Yhdysvaltojen yhteiskunnan kaikki keskeiset dilemmat. Seymour Martin Lipset on kuvannut USA:n perusongelmaa osuvasti seuraavalla tavalla: "Jatkuvasti toistuva konflikti liberaalisten ja konservatiivisten voimien, tasa-arvoisuutta ja suorituksia korostavien ryhmien välillä jatkuu niin kauan kuin Yhdysvallat on vapaa. Elitismiä ja eriarvoisuutta edistävät voimat yrittävät tulevaisuudessakin, usein menestyksekkäästi, vahvistaa asemiaan. Jos niiden onnistuu suorittaa suuri pysyvä läpimurto, Yhdysvalloista tulee arvoiltaan erilainen kansakunta. Jos esimerkiksi sotilasyhteisön arvot, jotka ovat elitistisiä ja diffuuseja, yhä enenevässä määrin sanelevat koko yhteiskunnan normit, ei voida enää puhua arvojen jatkuvuudesta. Vapaan ja egalitaarisen yhteiskunnan rakentaminen ja säilyttäminen on vaikein tehtävä, jonka poliittinen ihminen on koskaan asettanut itselleen. Ihmisen luomaan sosiaaliseen organisaatioon kuuluu erottamattomasti tendenssejä, jotka pyrkivät tuhoamaan vapauden ja edistämään eriarvoisuutta. Sen vuoksi on ponnisteltava jatkuvasti, jotta voitaisiin estää niiden pääseminen hallitseviksi. Ponnistukset on kohdistettava toisaalta köyhyyttä ja siihen liittyviä epäkohtia, toisaalta ominaisuuksien korostamista ja elitismiä vastaan. Useimmat yritykset demokraattisen valtion rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi ovat rauenneet tyhjiin. Yhdysvaltojen koe saattaa aivan hyvin epäonnistua" (Lipset, s. 365-366).
       USA on lähes kautta koko historiansa langennut ylemmyydentunnon syntiin. Moraalisen ylemmyytensä vuoksi Yhdysvallat on pitänyt itseään koko maailman poliisina, tuomarina ja tuomioiden täytäntöönpanijana. Mainituissa rooleissa USA on ollut ehkä liiaksi epädemokraattisten instituutioidensa (kuten FBI, CIA ja muut enemmän tai vähemmän salaisesti toimivat tiedusteluelimet) vanki. Monen yhteiskuntakriitikon mielestä demokratia Yhdysvaltojen tapaan on ollut ja on pitkälti näennäistä, kosmeettista. Yhteiskuntaa on johtanut ja johtaa itse asiassa varsin vähälukuinen 'klikki', niin kutsuttu sotilaallis-teollinen kompleksi (ks. Julien, s. 298-312). Esimerkiksi Eisenhower on kertonut varsin suorasukaisesti, että suurista ulkomaisista operaatioista (Guatemala, Iran ja Kuuba) tehtiin aikanaan päätökset Valkoisen talon, Pentagonin (puolustusministeriö), ulkoministeriön ja CIA:n yhteisymmärryksellä. Kansalaisia edustavan kongressin mieltä ei edes kysytty.
       Juuri Eisenhower on ehkä USA:n presidenteistä osuvimmin kiteyttänyt Yhdysvaltojen dilemman. Yhteiskuntakuvaus ja -kritiikki sisältyvät Eisenhowerin vallanvaihtopuheeseen 17.1.1961. Eisenhower lausui muun ohella seuraavaa: "Meidän täytyy hallintoelimissä estää tätä sotilaallis-teollista kompleksia saamasta (...) kohtuutonta vaikutusvaltaa. On (...) olemassa mahdollisuus, että tämä mahti aiheettomasti kasvaa tuhoisiin mittoihin. - Me emme saa koskaan sallia tämän sotilaallis-teollisen kompleksin vaarantaa vapauttamme tai demokraattisia menetelmiämme. Mikään ei todella ole varmasti taattua. Vain valppaat ja asioista hyvin perillä olevat kansalaiset voivat murtaa tämän jättiläismäisen teollisen ja sotilaallisen puolustuskoneiston varsinaisen rattaiston rauhanomaisten menetelmien ja päämäärien avulla, niin että turvallisuus ja vapaus voisivat menestyä yhdessä" (Julien, s. 303).
       USA:n lähihistoria osoittaa, että Eisenhowerin varoitus oli varsin perusteltu. Maailman ainoa supervalta on tänään yhä etäämpänä alkuperäisistä ihanteistaan. On totta, että ne miehet, jotka perustivat tämän mahtavan valtion, uskoivat maallaan olevan viesti koko ihmiskunnalle. Olennainen ero nykypäivään on kuitenkin, että tasavallan perustajaisät julistivat sanoman levittämistä esimerkin voimalla ja vakuuttavalla käyttäytymisellä.
       Vielä USA:n kuudes presidentti, John Quincy Adams, ilmaisi kaunopuheisesti klassisen yhdysvaltalaisen ihanteen lausuessaan, että USA tulisi aina myötutunnolla seuraamaan minkä tahansa ulkomaisen ryhmän taistelua itsenäisyytensä puolesta. Mutta Yhdysvallat ei Adamsin mukaan "kuljeksi ulkomailla etsimässä tuhottavia petoja". "Se tulee toivottamaan menestystä kaikkien vapaudelle ja itsenäisyydelle. Se on vain oman vapautensa esitaistelija ja puolustaja" (Schlesinger, s. 23).
       Presidentti Kennedyn toiminnassa on havaittavissa piirteitä paluusta alkuperäisten ihanteiden lähteille. Kennedy otti julkisesti etäisyyttä USA:n maailmanpoliisin rooliin. Hänen mielestään Yhdysvallat ei ollut sen enempää kaikkivoipa kuin kaikkitietäväkään. USA:n asukkaat muodostivat ainoastaan vähäisen osan koko maapallon väestöstä. Sen vuoksi oli hyväksyttävä, ettei Yhdysvallat voi pakottaa valtaenemmistöä ihmiskunnasta hyväksymään USA:n kantaa. Yhdysvaltalaisten oli hyväksyttävä, "ettemme voi korjata jokaista vääryyttä ja oikaista jokaista kohtuuttomuutta - ja että siksi ei voi olla olemassa amerikkalaista ratkaisua maailman jokaiseen ongelmaan" (Schlesinger, s. 23).

    Jim Garrison, Mark Lane, L. Fletcher Prouty, Oliver Stone ja monet muut ovat päätyneet osoittamaan sormella USA:n keskustiedustelupalvelua ja muita tiedusteluorgaaneja. Niiden taustalla häämöttää ’sotilaallis-teollinen kompleksi’, johon kuuluvat muun muassa suurteollisuus (kuten öljyteollisuus, aseteollisuus jne) ja Pentagon. Varsinainen hallitseva oligarkian keskus on jo pitkään ollut Texas, jonka keskeisiä vaikuttajia ovat olleet nimenomaan ’öljyparonit’. Texasin vaikutusvaltaisimpiin sukuihin ovat kuuluneet isä ja poika Bush.

    Texasin oligarkian ja muiden siihen liittyneiden tahojen valinta USA:n presidentiksi Eisenhowerin jälkeen oli Nixon. Kun valituksi tulikin John Kennedy, oli oligarkian tyrmistys ja pettymys valtava. Tuo järkytys oli L. Fletcher Proutyn todistuksen mukaan Pentagonin käytävillä käsin kosketeltava. Oligarkia näki odotustensa romahtavan ja käsitti, ettei se voisi saada etujaan ajetuksi niin kauan kuin Kennedyt (John, Robert ja Edward) pitäisivät valtaa.

    Totuuden jäljille lienee päästävissä sitä kautta, että tarkastelu kohdistetaan niihin henkilöihin ja orgaaneihin, jotka ovat Kennedyn salamurhan jälkeen voittaneet. Sellaisia tahoja ovat olleet ainakin ja nimenomaan Texasin oligarkia (kuten Lyndon Johnson ja Bushien dynastia sekä lukemattomat suuryhtiöt), CIA ja Pentagon sekä öljy- ja aseteollisuus. Sama oligarkia hallitsee tänäkin päivänä niin USA:ta kuin koko maailmaa (vain ’toimitusjohtaja’ on vaihtunut). (Vasta USA:n hyökkäys Saddam Husseinin Irakiin paljasti tämän totuuden koko ihmiskunnalle. Kaikki olennainen ainoan supervallan imperialismista on lausuttu julki Harold Pinterin vavahduttavassa Nobel-luennossa. Ja tänään Manningin, Assangen ja Snowdenin rohkeus on paljastanut koko maailmalle totuuden ja hallitsevan valtaeliitin rumat kasvot.)     
    ¤ ¤ ¤

    Poissa Juuri

    • Ylläpitäjä
    • *****
    • Viestejä: 192
    • Sepä Juuri.
      • Verkkofoorumi
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #10 : Marraskuu 20, 2013, 10:15:21 ip »
  •   0
  • Aika laajalti materiaalia, en ole ehtinyt vielä perehtyä. Oletko Chezor kasannut tämän kaiken itse?

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #11 : Marraskuu 21, 2013, 10:56:19 ap »
  •   0
  • Kiitos kysymästä. Ihan itse. Vastaus on 'hankala', koska nyt on kysymys nimimerkistä.

    Olen 'harrastanut' ko. asiaa vuodesta 1992. Ilokseni on tapahtunut 'liikahdusta' jopa osassa valtamediaa, tosin vasta viitisenkymmentä vuotta tapahtuneesta. Mutta suurin medialinnakkeemme, pohjoismaiden suurilevikkisin sanomalehti, näyttää pitävän yhä vielä kiinni Warrenin komission kestämättömistä päätelmistä. Se ei sinänsäole ihme, kun muistaa lehden 'ainoan supervallan valtaeliitti'-myönteisyyden ja sen tosieikan, että lehden kuuluisa edesmennyt kustantaja ja päätoimittaja oli CIA:n 'informantti'. Siinä meillä todellinen 'neljännen valtiovallan' edustaja.

    Kiintoisaa ja nykyjärjestelmälle kuvaavaa että ainoat mediavapauden tyyssijat näyttävät olevan Verkkomedia.org ja Verkkofoorumi.org. Siitä on syytä iloita - niin kauan kuin vapaus jatkuu. 

    • Mikäli kuulut Verkkomedian ja Verkkofoorumin taustavoimiin, Sinun lienee mahdollista lähettää s-postia, jos asia enemmänkin kiinnostaa.

    Poissa Juuri

    • Ylläpitäjä
    • *****
    • Viestejä: 192
    • Sepä Juuri.
      • Verkkofoorumi
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #12 : Marraskuu 21, 2013, 12:22:22 ip »
  •   0
  • Kiitos kysymästä. Ihan itse.

    Todella vaikuttavaa. Nykyään liikkuu foorumeilla niin paljon omituista hiippailijaa, että kaltaisesi laajapohjaista tutkivaa uniikkia sisältöä postaavat kirjoittajat ovat harvinaisuus. Verkkofoorumi voi olla ylpeä, että on saanut houkuteltua sinunlaisesi kirjoittajan mestoille (no, kuten sanoit eipä taida paljon vaihtoehtoja olla...)!

    (Mainitsen tässä, että tutkimuksiasi tullaan jatkossakin tippaamaan - Uusmarkka istuu tällaiseen tilanteeseen arvostuksen osoituksen välineeksi ja ehkä jonkun sortin positiiviseksi lisäkannustimeksi erinoimaisesti).

    Kiintoisaa ja paljastavaa, miten Hesari ei sapluunansa joustamattomuudessa suostu myöntämään niitäkään virheitä jotka selkeästi tällaisia ovat, näin nakertaen lopunkin auktoriteetistaan maanrakoon. Lohdullista tietysti on, että mediakenttä pohjoismaissa on tosiaan hajaantumassa - suurilevikkisimmän sanomalehden sunnuntailevikki kappaleina oli viime vuona vain 380 578!

    Laitan sähköpostin sijasta yksityisviestiä, joka on nimensä mukaisesti teknisesti yksityisempää kuin sähköposti. Muutkin foorumin jäsenet voivat lähettää yksityisviestiä kelle tahansa haluamalleen jäsenelle jonka haluavat tavoittaa.

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedy in Memoriam
    « Vastaus #13 : Marraskuu 21, 2013, 12:37:43 ip »
  •   0
  • Suuri kiitos ilahduttavasta viestistä. Se merkitsee valopilkkua raskaassa huomispäivän (22.11. [22.11.1963 - 22.11.2013]) odotuksessa.

    “A nation that is afraid to let its people judge the truth and falsehood in an open market is a nation that is afraid of its people.” (John F. Kennedy)

    “What kind of peace do I mean and what kind of a peace do we seek? Not a Pax Americana enforced on the world by American weapons of war, not the peace of the grave or the security of the slave. I am talking about genuine peace -- the kind of peace that makes life on earth worth living -- and the kind that enables men and nations to grow and to hope and build a better life for their children -- not merely peace for Americans but peace for all men and women -- not merely peace in our time but peace in all time.” (John F. Kennedy: American University Speech; June 10, 1963)

     

    Tippaajia: ####

    Sinun antamiasi: #### Umk

    Muiden tipit: #### Umk

    Tipit yhteensä: #### Umk

    Send bitcoins to
    Summa:
    Umk (minimi 0.2, maksimi 2, käytettävissä 0 Umk)
    Kommentti: