Kirjoittaja Aihe: John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta  (Luettu 6747 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Poissa Chezor

  • Konkarijäsen
  • ****
  • Viestejä: 600
John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta
« : Lokakuu 31, 2013, 03:06:04 ip »
  •   0
  • “The committee believes, on the basis of the evidence available to it, that President John F. Kennedy was probably assassinated as a result of a conspiracy. The committee was unable to identify the other gunmen or the extent of the conspiracy” (Report of the Select Committee on Assassinations of the U.S. House of Representatives; http://www.archives.gov/research/jfk/select-committee-report/).

    John F. Kennedyn salamurhasta tulee perjantaina 22.11.2013 kuluneeksi 50 vuotta. Surullisenkuuluisa Warrenin komission raportti ei tarkoita että attentaatti olisi selvitetty.

    USA:n edustajainhuoneen salamurhakomitea (House Select Committee on Assassinations of the U.S. House of Representatives) tutki vuosina 1976–1979 presidentti John F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin salamurhia. Komitea päätyi siihen tulokseen, että salamurhien takana oli todennäköisesti salaliitto. 
    ¤
    Monet riippumattomat tutkijat ovat päätyneet perustellusti siihen käsitykseen, että Lee Harvey Oswald oli syytön syntipukki (”patsy”). Heidän mielestään John F. Kennedyn salamurha on yhä edelleen virallisesti ja oikeudellisesti asiamukaisesti selvittämättä.
    ¤
    Silminnäkijät

    Monet silminnäkijäkuvaukset eivät tue Warrenin komission selitystä (presidentin salamurhasta.

    Presidentti Kennedyn salamurhalla oli 121 tunnettua ja tunnistettua silminnäkijää. Selvä enemmistö (51 silminnäkijää) niistä silminnäkijöistä, joilla oli asiasta varma käsitys (83 silminnäkijää), oli sitä mieltä, että laukauksia oli ammuttu ruohikkoisen kumpareen takaa ("The clear majority felt shots had come from the rear of the grassy knoll."). (Callahan, s. 60). Silminnäkijälausunnot jakautuivat täsmällisesti ottaen seuraavasti: 32 todistajaa yhteensä 121 silminnäkijästä kertoi Warrenin komissiolle, että laukausten on täytynyt tulla kirjavarastosta. Sen sijaan 51 silminnäkijää (mainituista 121 silminnäkijästä) kertoi Warrenin komissiolle, että laukaukset oli ammuttu ruohikkoiselta kumpareelta ("51 witnesses told the Commission that shots had been fired from the Grassy Knoll"). Loput 38 silminnäkijää olivat epävarmoja (Callahan, s. 48).

    Seitsemän Dallas Union Terminalin työntekijää todisti presidenttiä ammutun ylikulkusillan suunnasta. He myös havaitsivat savun pöllähtävän ruohikkoisella kumpareella olevan aidan takaiselta alueelta (Callahan, s. 61).

    Union Terminalin opastinvalvoja S.M. Holland kuuli ammuntaa ruohikkoiselta kumpareelta: "Kuulin kolmannen pamauksen ja laskin neljä laukausta ja... tästä! puuryhmästä... kuului laukaus, pamaus (...). Ja savunpöllähdys näkyi parin metrin korkeudella maasta aivan niiden puiden alla... En epäile ollenkaan nähneeni savunpöllähdyksen tulevan niiden puiden alta... Näin ehdottomasti savunpöllähdyksen ja kuulin pamauksen niiden puiden alta..." (Garrison: JFK, s. 31).

    Jean Hill, joka ajoi takaa tapahtumapaikalta juossutta miestä, pysäytettiin aidantakaisella paikoitusalueella ruohikkoisen kumpareen päällä. Arkipukuinen mies ojensi Hillin nähtäväksi salaisen palvelun henkilökortin. Kun keskeytys oli ohitse, takaa-ajettava oli hävinnyt (Garrison: JFK, s. 37).

    Abraham Zapruder, joka otti kuuluisan kaitafilmin presidentin salamurhasta selkä ruohikkoista kumparetta vastaan, totesi, että laukaukset tulivat hänen selkänsä takaa ja siis ruohikkoiselta kumpareelta (Callahan, s. 61). Samanlaisen lausunnon antoi The Dallas Morning Newsin reportteri Mary Woodward (ibid.).

    Poliisimies Joseph Smith, joka oli ollut moottoripyöräsaattueessa presidentin auton vierellä, juoksi kumpareelle kohti aitaa ja tunsi ruudin hajua ("caught the smell of gunpowder there") (Callahan, s. 61 ja Garrison: JFK, s. 31).

    Automaattijakelutyöntekijä Julia Ann Mercer ajoi tuntia ennen salamurhaa Elm Streetiä länteen heinikkoisen kumpareen ohi. Hän huomasi jalkakäytävän reunaan pysäköidyn avolavapakettiauton, josta nousi nuori mies kantaen kotelossa olevaa kivääriä. Mies lähti vaivalloisesti kipuamaan jyrkkää rinnettä kumpareelle (Garrison: JFK,
    s. 30).

    Dealey Plazan läheisen ratapihan vaihdemiehellä Lee Bowersilla oli hyvä näkymä heinikkoiselle kumpareelle lasitetusta tornistaan neljän metrin korkeudelta ratapihasta. Hän havaitsi todistuksensa mukaan muutamaa minuuttia ennen ammunnan alkamista kahden miehen seisovan paaluaidan takana kumpareella ja katselevan lähestyvää paraatia. Bowers oli jo aikaisemmin nähnyt tuntemattoman miehen ajavan autolla ratapihan ympäri kumpareen takana. Mies puhui kädessä pidettävään mikrofoniin (Garrison: JFK, s. 30). Kun ammunta alkoi Bowers näki aita-alueelta valonvälähdyksen tai jotakin vastaavaa ("There was a flash of light or something"; Callahan, s. 61).

    Päätelmiä: Asiassa ei ole kiistaa siitä, etteikö presidentti Kennedyä olisi ammuttu takaapäin Texasin koulukirjavaraston tai sen lähellä sijaitsevan rakennuksen suunnasta. Silminnäkijäkuvausten perusteella on pääteltävissä, että presidentti Kennedyä ammuttiin myös presidentistä katsoen etuoikealta ja siis ruohikkoisen kumpareen suunnasta. Silminnäkijäkertomukset vahvistavat epäilemättä käsitystä, että presidentin salamurhaajia oli vähintään kaksi. Silminnäkijäkuvaukset vahvistavat aihetodisteina käsitystä, että salamurhaajien rikos oli useamman henkilön yhdessä ennalta suunnittelema.

    Muut todistajat ja todisteet

    Charles A. Crenshaw
    Yksi vaikuttavimpia todistajanlausuntoja sisältyy Charles A. Crenshawn vuonna 1992 julkaisemaan kirjaan JFK - Conspiracy of Silence. Kirjoittaja toimi presidentti Kennedyn salamurhan tapahtuessa kirurgina Parklandin sairaalassa Dallasissa. Crenshaw oli lääkäri, joka kolleegojensa kanssa yritti epätoivoisesti pelastaa presidentin hengen.

    Crenshawn nähdessä ensi kertaa presidentin ruumiin presidentin silmät olivat auki mutta elottomat. Crenshaw tuli heti pessimistiseksi. Sitten hän havaitsi, että presidentiltä puuttui koko oikea aivopuolisko ("the entire right hemisphere of his brain was missing"; Crenshaw, s. 78). Crenshaw huomasi sisääntulohaavan myös presidentin kaulassa. Hän tiesi nyt, että presidenttiä oli ammuttu ainakin kahdesti ("I knew that he had been shot at least twice"; Crenshaw, s. 79).

    Crenshaw havaitsi heti, kuten hän kertoo jokaisen muunkin teho-osastolla (Trauma Room 1) tuolloin olleen lääkärikolleegansa ajatelleen, että presidentti oli kuollut jo sairaalaan tuotaessa. Mutta kirurgeina heidän oli tehtävä jotakin; olihan kysymyksessä Yhdysvaltojen presidentti (Crenshaw, s. 79). Ja niin lääkärit ryhtyivät ABC-traumahoitoon (A = airway, B = breathing, C = circulation).

    Crenshaw teki presidentin haavoista seuraavat havainnot:
    (1) Presidenttiä oli ammuttu etupuolelta kaulaan. Luoti oli tunkeutunut kaulaan ja lävistänyt henkitorven ("The bullet... had pierced the windpipe"; Crenshaw, s. 84).
    (2) Presidenttiä oli ammuttu etupuolelta päähän. Koko oikea aivopuolisko oli ammuttu pois. Päässä oli ikään kuin kraateri - tyhjä aukko ("His entire right cerebral hemisphere appeared to be gone. It looked like a crater - an empty cavity... there was no doubt in my mind that the bullet had entered his head through the front"; Crenshaw, s. 86).

    Crenshaw väittää vuosien ajan tuhansia kertoja halunneensa huutaa maailmalle, että hänen tutkimansa haavat Kennedyn päässä ja kurkussa olivat aiheutuneet luodeista, jotka osuivat häneen edestäpäin, eikä takaa kuten yleisö oli johdateltu uskomaan ("by bullets that struck him from front, not the back, as the public has been led to believe"; Crenshaw, s. 4).

    Mutta Warrenin komissio ei koskaan kuullut Crenshawta. Mikäli hän olisi saanut todistaa, hän olisi kertonut, ettei hänestä ollut epäilystäkään, että luoti, joka tappoi presidentti Kennedyn, oli ammuttu ruohikkoisen kumpareen alueelta ("the bullet that killed President Kennedy was shot from the grassy knoll area"; Crenshaw, s. 5).

    Vuonna 1990 Crenshawlle näytettiin valokuvia, jotka oli otettu presidentti Kennedyn ruumiinavauksesta Bethesdan laivaston sairaalassa Marylandissa. Valokuvat esittivät Kennedyn pään takaosaa. Haava ei ollut sellainen, jonka olemassaolon Crenshaw oli todennut Parklandin sairaalan hoitohuoneessa (Crenshaw, s. 10). Crenshaw joutuikin toteamaan, etteivät haavat olleet niitä, jotka hän oli nähnyt Parklandissa. Joku oli käsitellyt presidentin ruumista kirurgisesti sen jälkeen kun ruumista oli lähdetty siirtämään Parklandin sairaalasta ("From these pictures it appears that someone performed some surgery on the President between the time his body left Parkland Hospital and when these photographs were taken"; Crenshaw, s. 11).

    Päätelmiä:
    Crenshawn lausumat vahvistavat salamurhan 51 silminnäkijän kertomukset: presidentti Kennedyä ammuttiin edestäpäin ruohikkoisen kumpareen suunnasta. 3

    Marita Lorenz
    Kunnianloukkaus- ja vahingonkorvausoikeudenkäynnissä Hunt v. Liberty Lobby (josta edellä on jo kerrottu) antoi merkittävän todistajanlausunnon Marita Lorenz, nainen, jonka CIA oli rekrytoinut murhaamaan Kuuban johtajan Fidel Castron (ks. Lane, s. 288-289). Lorenzin valaehtoinen todistajanlausunto sisältyy vastauksiin, jotka hän antoi kysymyksessä olevan oikeusjutun puolustusasianajajan ja kantajan asianajajan kysymyksiin. Seuraavasssa esityksessä selostetaan kysymyksiä (jäljempänä myös: K) ja vastauksia (jäljempänä myös: V) olennaisilta osilta. (Kysymykset ja vastaukset ovat englanniksi Mark Lanen kirjassa Plausible Denial, s. 291-303.)

    Kysymys (K): Työskentelittekö te marraskuun aikana ja ennen marraskuuta 1963 keskustiedustelupalvelun (CIA) laskuun Miamin alueella?
    Lorenzin vastaus (V): Kyllä.
    K: Työskentelittekö Frank Sturgis -nimisen miehen kanssa, kun työskentelitte CIA:lle?
    V: Kyllä työskentelin.
    K: Tapahtuiko se Miamissa marraskuussa ja ennen marraskuuta 1963?
    V: Kyllä.
    K: Millä muilla nimillä Frank Sturgis on tietääksenne tunnettu?
    V: Frank Fiorini (...).
    K: Oliko Fiorini eli Sturgis (...) myös keskustiedustelupalvelun (CIA) palveluksessa?
    V: Kyllä.
    K: Maksettiinko Sturgisille tuohon aikaan maksuja työstä, jota hän teki CIA:lle?
    V: Kyllä.
    K: Näittekö koskaan kenenkään maksavan hänelle CIA:lle tehdystä työstä, jonka te ja Sturgis olitte yhdessä suorittaneet?
    V: Kyllä.
    K: Kenen näitte maksavan Sturgisille?
    V: Miehen nimeltä Eduardo.
    K: Kuka on Eduardo?
    V: Se on hänen salanimensä; oikea nimi on E. Howard Hunt.
    K: Näittekö hänet ja tapasitteko hänet marraskuussa ja ennen marraskuuta 1963?
    V: Kyllä.
    K: Lähdittekö matkalle Sturgisin kanssa Miamista marraskuussa 1963?
    V: Kyllä.
    K: Oliko kanssanne muita, kun lähditte matkalle?
    V: Kyllä.
    K: Mitä kulkuvälinettä käytitte?
    V: Autoa.
    K: Oliko autoja enemmän kuin yksi?
    V: Oli toinenkin auto.
    K: Mitä oli toisessa autossa?
    V: Aseita.
    K: Maksoiko Hunt Sturgisille rahasummia toiminnasta, joka liittyi aseiden kuljetukseen?
    V: Kyllä.
    K: Kertoiko Sturgis teille, minne olitte menossa Miamista, Floridasta marraskuussa 1963?
    V: Dallasiin, Texasiin.
    K: Kertoiko hän niin?
    V: Kyllä.
    K: Kertoiko hän teille Dallasin-matkan tarkoituksen?
    V: Ei, hän sanoi, että se oli luottamuksellista.
    K: Saavuitteko Dallasiin marraskuussa 1963?
    V: Kyllä.
    K: Asuitteko jossakin Dallasiin saavuttuanne?
    V: Motellissa.
    K: Tapasitteko motellissa muita kuin ne, joiden kanssa matkustitte Miamista Dallasiin?
    V: Kyllä.
    K: Kenet tapasitte?
    V: E. Howard Huntin.
    K: Näittekö tai tapasitteko siellä muita?
    V: Jack Rubyn.
    K: Kertoisitteko olosuhteista nähdessänne E. Howard Huntin Dallasissa marraskuussa 1963.
    V: Siellä oli ennalta järjestetty tapaaminen, jossa E. Howard Hunt luovutti meille rahaa niin kutsutusta operaatiosta, jonka luonnetta en tuntenut.
    K: Kerrottiinko teille, mikä teidän roolinne oli oleva?
    V: Vain houkutuslintu.
    K: Näittekö Huntin todella luovuttavan rahaa jollekin motellihuoneessa?
    V: Kyllä.
    K: Kenelle näitte hänen antavan rahat?
    V: Hän antoi kirjekuoren, jossa oli käteistä Frank Fiorinille [= Frank Sturgis].
    K: Oliko käteinen raha näkyvissä, kun hän antoi kuoren?
    V: Kyllä.
    K: Oliko teillä mahdollisuus nähdä käteistä rahaa sen jälkeen kun kirjekuori oli annettu Fiorinille?
    V: Frank otti rahat ulos ja laski ne ja sanoi, että rahaa oli riittävästi, ja pani rahat takkiinsa.
    K: Kauanko Hunt viipyi huoneessa?
    V: Noin neljäkymmentäviisi minuuttia.
    K: Milloin näitte henkilön, jonka tunnistitte Jack Rubyksi?
    V: Kun Eduardo oli lähtenyt, eräs kaveri tuli ovelle ja hän oli Jack Ruby, noin tuntia myöhemmin.
    K: Kun sanotte Eduardo, ketä tarkoitatte?
    V: E. Howard Huntia.
    K: Voitteko kertoa meille, milloin tämä tapaaminen tapahtui suhteessa päivään, jona presidentti Kennedy tapettiin?
    V: Tapaaminen tapahtui päivää ennen [Kennedyn salamurhaa].
    K: Tarkoittaako tämä, että todistuksenne mukaan tapaaminen, jossa Hunt maksoi rahalla Sturgisille, tapahtui 21.11.1963?
    V: Kyllä.
    (Oikeusjutun jury oli näin kuullut todistajan todistavan, että jutun kantaja - presidentti Kennedyn salamurhan aikaan CIA:n palveluksessa ollut E. Howard Hunt - oli ollut Dallasissa 21.11.1963, ja siis päivää ennen salamurhaa.)
    K: Tarkoittaako todistuksenne, että mies, joka tappoi Lee Harvey Oswaldin, on henkilö, joka oli motellihuoneessa Dallasissa presidentin murhaa edeltävänä iltana?
    V: Kyllä.
    (Kun Lorenzilta kysyttiin, miksi hän ei ollut tullut Warrenin komission eteen, hän todisti, että hänen esimiehensä CIA:ssa olivat neuvoneet häntä olemaan todistamatta.)
    K: Todistatteko nyt, että tämänpäiväinen todistuksenne on yhdenmukainen sen kanssa, mitä sanoitte edustajainhuoneen salamurhakomitean edessä?
    V: Kyllä, aivan oikein.
    K: Milloin tapasitte Howard Huntin ensi kertaa?
    V: Vuonna 1960 Miamissa, Floridassa.
    K: Kenelle uskotte hänen työskennelleen tuohon aikaan?
    V: CIA:lle.
    K: Miksi?
    V: Koska me kaikki olimme tuohon aikaan Operaatio 40:ssä toimivia CIA:n jäseniä. Saimme ohjeet Eduardolta [= E. Howard Hunt] ja meillä oli oikeus ja lupa tehdä asioita, joita tavallinen kansalainen ei voisi tehdä. - Varastin salaisuuksia Kuubasta. Minut oli koulutettu tappamaan.
    (Huntin asianajajan kysyttyä Lorenzilta muiden hänen kanssaan autossa olleiden henkilöiden nimiä Lorenz vastasi:)
    V: Toinen oli Jerry Patrick -
    K: Jerry Patrick?
    V: Hemming.
    (Lorenz lisäsi, että kaksi kuubalaista veljestä nimeltään Novis ja lentäjä nimeltään Pedro Diaz Lanz olivat myös autokaravaanissa.)
    K: Näittekö toisessa autossa olevat aseet?
    V: Kyllä.
    K: Millaisia aseita ne olivat?
    V: Käsiaseita ja automaattiaseita.
    K: Voisitteko kertoa lähemmin, millaisia aseita ne olivat?
    V: Kiväärejä; ne olivat konetuliaseita, kiväärejä, kolmekahdeksaisia, neljävitosia.
    K: Millaisia kiväärit olivat?
    V: M-16, M-1, ampuma-aseita; useita.
    K: Mitä tapahtui aseille, kun tulitte Dallasiin?
    V: Ne olivat autossa, ja oletan, että he ottivat ne motelliin seuraavana päivänä, seuraavana iltana. He kantoivat sisään paljon tavaroita.
    K: Mistä lähditte [Dallasiin]?
    V: Talosta Miamissa?
    K: Onko se CIA:n talo?
    V: Turvatalo. Kyllä.
    K: Keitä muita oli talossa niiden seitsemän henkilön lisäksi, jotka mainitsitte?
    V: Se kaveri on vankilassa; ei ole reilua vastata. Toinen kaveri on kuollut.
    K: Vankilassa missä?
    V: Maan ulkopuolella, Venezuelassa jossakin.
    K: Onko hänen nimensä Bosch?
    V: Kyllä.
    K: Mikä on hänen etunimensä?
    V: Orlando.
    K: Oliko hän yksi Castron vastaisista kuubalaisista, jotka olivat mukana Operaatio 40:ssä?
    V: Kyllä.
    K: Kuka oli se henkilö talossa, joka on nyt kuollut?
    V: Alexander Rorke, Jr.
    K: Onko hän CIA:n virkailija?
    V: Kyllä.
    K: Mitä teitte palattuanne New Yorkiin ja saatuanne tietää, että presidentti Kennedy oli juuri salamurhattu Dallasissa?
    V: Kerroin FBI:lle.
    K: Kerroitteko heille Eduardosta?
    V: Kyllä.
    K: Entä aseista?
    V: He tiesivät kaikista noista toimista. He eivät halunneet mennä siihen. Ne olivat CIA:n touhuja, eivät FBI:n.
    K: Puhuitteko koskaan asiasta Frank Sturgisin kanssa myöhemmin?
    V: Kyllä.
    K: Kertoiko hän teille, että hän oli sekaantunut presidentin salamurhaan?
    V: Kyllä. - Sturgis oli todennut: "Me tapoimme presidentin tuona päivänä. Sinä olisit voinut osallistua siihen - sinä tiedät, osallistua historiaan. Sinun olisi pitänyt jäädä. Se oli turvallista. Kaikki oli peitetty etukäteen. Ei pidätyksiä, ei todellista lehdistön tutkintaa. Kaikki oli peitetty, erittäin ammattitaitoista."

    Kirjassaan Marita, joka ilmestyi vuonna 1993, Marita Lorenz on paljastanut koko tarinansa ja uransa CIA:n palveluksessa. Mainittuun kahden auton matkaan Miamista Dallasiin osallistuivat hänen lisäkseen seuraavat seitsemän henkilöä: Frank Sturgis, Pedro Diaz Lanz, Orlando Bosch, Lee Harvey Oswald, Gerry-niminen agentti ja kaksi Novis-nimistä kuubalaisveljestä (Lorenz, s. 130-133). (Gerry lienee sama henkilö kuin Lorenzin eri yhteydessä mainitsema Jerry Patrick Hemming?)

    Lorenzin todistajanlausunnot ja kertomukset puhuvat sen käsityksen puolesta, että presidentti Kennedyn salamurha oli laajan salaliiton tulosta ja että CIA:n palveluksessa olevia henkilöitä ja Castron vastaisia kuubalaispakolaisia osallistui salaliittoon.
    ¤
    JFK:n salamurhan pitkäaikainen tutkija Harrison Edward Livingstone on esittänyt laajan teoriansa Kennedyn salamurhasta vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan Killing Kennedy and the Hoax of the Century. Livingstone katsoo, että kysymyksessä oli salaliitto, poliittinen vallankaappaus, joka antoi kuoliniskun 'maltilliselle liberalismille'. Valtaan nousi varsin pian äärioikeistolainen, fasististyyppinen hallinto, joka nojasi yhteiskunnan oikeistolaisiin ja äärioikeistolaisiin ryhmiin, kuten Dallasin äärioikeistolaiset, radikaalit ryhmät (esimerkiksi Ku Klux Klan, Minutemen ja John Birchers), öljyparonit, armeijan, poliisin ja tiedusteluorganisaation oikeistolaiset ja äärioikeistolaiset ainekset.
    Salaliiton vahventaa laajamittainen todisteiden hävittäminen ja väärentäminen.

    Livingstone on kirjassaan yksityiskohtaisesti selostanut JFK:n ruumiinavausvalokuvien ja -röntgenkuvien väärentämistä samoin kuin Zapruderin kaitaelokuvan mainpulointia. Kaiken tarkoituksena oli pyrkiä osoittamaan, että Oswald oli toiminut yksin. Sen vuoksi totuuden selvittämiseksi on ollut olennaista, että salamurhalla oli niin monta silminnäkijää, joiden kertomukset on saatu suurelta osalta tallennetuiksi. Elintärkeitä ovat myös Dallasin Parklandin sairaalan lääkärien ja sairaanhoitajien silminnäkijäkertomukset.

    Zapruderin elokuvan tärveleminen ei ole täysin onnistunut. Vaikka julkisuudessa esitetty versio on asianomaisten tutkijoiden mielestä viime kädessä 'animaatio', väärentäjät eivät ole onnistuneet täysin peittämään elokuvan olennaista sisältöä eli sitä tosiseikkaa, että Kennedyä ei ampunut yksinäinen salamurhaaja. Sala-ampujia oli enemmän kuin yksi.
    ¤
    Mark Lane on osoittanut kirjassaan Plausible Denial, että CIA oli sekaantunut John F. Kennedyn salamurhaan. Caroline Lebeau on esittänyt todisteita sen käsityksen tueksi, että mainittuun salamurhaan (itse asiassa 'julkiseen teloitukseen') oli sekaantunut myös Bushin klaani ja lähinnä George H.W. Bush, joka tuolloin (vuonna 1963) toimi CIA:n agenttina.

    Lanen mainitun kirjan alaotsikkona on kysymys ”Was the CIA Involved in the Assassination of JFK?” [Oliko CIA sekaantunut JFK:n salamurhaan?] Kirjan huippukohtana on kuvaus tuomioistuimen tuomion julistamisesta helmikuussa 1985 (ks. United States District Court, Southern District of Florida, verdict of February 6, 1985, case number 80-1211-Civ-JWK). Ratkaisuna oli CIA:n virkailijan E. Howard Huntin vahingonkorvausvaatimusta koskevan kanteen hylkääminen. (Eräässä artikkelissa oli vihjattu Huntin sekaantuneen Kennedyn vastaiseen salaliittoon.) Juryn puheenjohtaja julkisti asiasta seuraavan lausunnon (ks. New York Post 21.9.1991): ”Lane pyysi meitä [valamiehistöä] tekemään jotakin varsin vaikeaa – hän pyysi meitä uskomaan, että John Kennedyn oli tappanut meidän oma hallituksemme. Mutta kun tutkimme todistusaineiston, meidän oli pakko tehdä johtopäätös, että CIA oli todellakin tappanut presidentti Kennedyn.”

    JFK:n salamurhasta on kirjoittanut myös muun ohella Michael Collins Piper kirjassaan Final Judgment. The Missing Link in the JFK Assassination Conspiracy (Sixth Edition 2004). Kirjassa syyllistetään CIA:n ja sen vastavakoilun päällikön James Jesus Angletonin lisäksi muun muassa Israel, sen pääministeri David Ben-Gurion ja Israelin tiedustelupalvelu Mossad. (Angleton oli Mossadin yhteysmies CIA:ssä.) Motiivina olisi ollut ainakin Israelin tahto saada haltuunsa ydinaseita, jota pyrkimystä JFK jyrkästi vastusti. (Ben-Gurion piti Kennedyä Israelin vihamiehenä.)

    Piperin väitteiden todenperäisyyden on vahvistanut Israelin kansalainen Mordechai Vanunu, entinen ydinvoimateknikko (nuclear technician), joka eräässä haastattelussa (Christopher Bollyn: Vanunu Speaks. Israeli Nuclear Whistleblower Risks Jail to Talk Exclusively to AFP) kertoi Israelin olleen JFK:n salamurhan takana. Tässä yhteydessä voidaan viitata myös Arieh O'Sullivanin Jerusalem Postissa 26.7.2004 julkaistuun artikkeliin Vanunu claims Israel was behind JFK's assassination [Vanunu väittää Israelin olleen JFK:n salamurhan takana]. Jerusalem Post 26.7.2004. (Israelin ja USA:n kansalainen Arieh O'Sullivan on Israelin ja Lähi-idän asioihin perehtynyt kirjailija ja toimittaja.)

    Modechai Vanunun mukaan on lähes varmoja indikaatioita, että Israel oli sekaantunut presidentti Kennedyn salamurhaan. Vanunun käsitys on, että Kennedy murhattiin, koska hän vastusti voimakkaasti Israelin pääministeriä Ben Gurionia. Ben Gurion työskenteli tuolloin tarmokkaasti luodakseen Israelille oman ydinasearsenaalin. Vanunun mukaan ryhmä, joka kehitti Israelin ydinasearsenaalia, oli Kennedyn salamurhan takana.
    ¤

    Presidentti Kennedy saapui Texasiin marraskuun lopulla 1963 sovitellakseen demokraattien liberaalin ja konservatiivisen fraktion välisiä erimielisyyksiä sekä taatakseen vaalitaistelujen vaatimien rahojen saannin vauraasta osavaltiosta. Presidentti oli viettänyt marraskuun 22. päivän aamun Fort Worthissä, josta hänet lennätettiin lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Dallasiin (ks. Groden - Livingstone, s. 13 ss.).

    Dallasissa presidentin ohjelmaan kuului muun ohella autosaattueajelu kaupungin halki. Presidentin autossa, jonka irrotettava kuomu oli poistettu, olivat presidentin ja kuljettajan lisäksi presidentin puoliso Jacqueline Kennedy, Texasin kuvernööri John Connally vaimoineen sekä presidentin henkivartija. Presidentti istui auton takapenkillä oikealla (auton takaa katsottuna). Hänen vieressään vasemmalla oli Jacqueline Kennedy. Heidän edessään istuivat kuvernööri ja rouva Connally. Henkivartija oli auton etupenkillä kuljettajan vieressä.

    Dallasissa oli ennen vierailua vallinnut jännittynyt ilmapiiri. Kennedyn vastaiset oikeistoryhmittymät olivat lietsoneet kaupunkilaisten vihaa syyttäen Kennedyä maanpetoksesta. Autosaattueen halkoessa Dallasin kaupunkia jännitystä ei kuitenkaan havainnut.

    Autosaattueen reitti Dallasin halki oli etukäteen julkaistu lehdistössä, ja erittäin suuri väkijoukko oli saapunut reitin varrelle toivottaakseen presidentin tervetulleeksi. Alkuperäistä reittiä oli kuitenkin viime hetkellä muutettu siten, että autosaattueen oli tehtävä hankalia ja hidastavia käännöksiä Dealey Plazalle tultaessa.

    Todistajanlausuntojen mukaan viimeiset presidentin autossa lausutut repliikit ennen salamurhaa olivat rouva Connallyn dallasilaisten ystävällistä vastaanottoa kuvaileva toteamus ja presidentin myöntävä vastaus. Rouva Connallyn legendaariset sanat kuuluivat: "Mr. Kennedy, you can't say that Dallas doesn't love you" [Herra Kennedy, ette voi sanoa, ettei Dallas rakasta teitä.] (Crenshaw, s. 63).
    Kello 12.30 iltapäivällä presidentin auto teki viimeisen, kohtalokkaan käännöksen. Auto kääntyi vasemmalle Elm Streetille, ohitti autosta oikealla sijaitsevan Texasin koulukirjavaraston ja suuntasi kulkunsa Stemmons Freewayn ylikulkusiltaa kohti. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin alkoi kuulua laukauksia. Presidentti Kennedy oli joutunut sala-ampujan uhriksi.

    Ensimmäinen luoti ei tavoittanut kohdettaan. Seuraava luoti lävisti presidentin kurkun. Hänen vaimonsa kääntyi katsomaan presidenttiä. Uusi luoti iskeytyi Kennedyn selkään. Connally kääntyi ensin oikealle nähdäkseen, mitä presidentille tapahtui. Sitten hän yritti kääntyä vasemmalle, kunnes hän sai selkäänsä lähes kuolettavan osuman. Connally väitti myöhemmin, ettei häneen osunut luoti ollut sama, joka oli iskeytynyt presidentin selkään.

    Laukaukset seurasivat toisiaan. Yksi luodeista lävisti presidentin auton tuulilasin yläpuolisen kromin. Toinen osui auton viereiseen jalkakäytävään. Laukaukset ja niiden kaiut tallentuivat keskuspoliisiaseman ääninauhalle moottoripyöräpoliisin radiolähettimen avoimen mikrofonin kautta.

    Silminnäkijöiden mukaan laukaukset ammuttiin monelta suunnalta auton ympäriltä. Senaattori Ralph Yarborough, joka matkusti varapresidentti Johnsonin kanssa kahta autoa taaempana, vannoi, että hän haistoi ja näki aseen aiheuttaman savun nousevan aidan takaa ruohikkoiselta kumpareelta (Grassy Knoll) autosaattueen oikealta puolelta. Monet muutkin silminnäkijät sanoivat, että ampuja oli mainitun aidan takana.

    Sitten presidentin päähän osui kaksi luotia lähes samanaikaisesti. Ensin takaa, työntäen hänen päätään eteenpäin, ja sen jälkeen edestä, heittäen hänen päänsä ja vartalonsa rajusti taaksepäin vasemmalle. Presidentin pää murskaantui räjähtäen lähes pysähtyneen auton vasemmalle puolelle sijoittuneen moottoripyöräpoliisin päälle.

    Presidentti vajosi vaimonsa syliin. Jacqueline Kennedy vaikeroi: "They have killed my husband. I have his brains in my hand." [He ovat tappaneet puolisoni. Minulla on hänen aivonsa kädessäni.]

    Tämän jälkeen yksi luodeista murskasi Connallyn ranteen ja iskeytyi hänen reiteensä. Vielä yksi laukaus kynti vaon katuun, jolloin betonisiru haavoitti ohikulkija James Taguen vasenta poskea.

    Jacqueline Kennedy ryömi auton takaosan päälle tarttuakseen miehensä päästä irronneeseen osaan. Salaisen palvelun asiamies Clint Hill juoksi eteenpäin, hyppäsi auton takaosan päälle ja työnsi rouva Kennedyn takaisin istuimelle.
    Ammunnan loputtua auto alkoi jälleen kiihdyttää vauhtia suunnaten kulkunsa kohti Parklandin sairaalaa (Parkland Memorial Hospital). Hill kertoi myöhemmin huomanneensa, että presidentin takaraivosta oikealta puolelta puuttui osa ja että haavasta vuoti voimakkaasti verta. "Part of his brain was gone" (Osa hänen aivoistaan oli poissa.) (Groden - Livingstone, s. 17).

    Parklandin sairaalan teho-osastolla (Trauma Room 1) presidentille yritettiin antaa ensipua. Tehtävä oli toivoton. Potilas oli itse asiassa aivokuollut jo sairaalaan tuotaessa. Lääkärit tekivät parhaansa, kuin ihmettä odottaen. Viimein heidän oli pakko antaa periksi. Auttaessaan tohtori Baxteria peittämään presidentin kuollutta ruumista kirurgi Charles A. Crenshaw katsoi kelloaan. Se oli 12.52. Kuolleelle presidentille annettiin viimeinen voitelu. Sen päättyessä kello oli 13.01. Kuolintodistukseen merkittiin kuolinajaksi tasan kello 13. Presidentin ruumis kuljetettiin Parklandin sairaalasta Bethesdan laivaston sairaalaan (Bethesda Naval Hospital), jossa ruumiinavaus aloitettiin kello 22.30. Presidentti Kennedy haudattiin maanantaina 25. marraskuuta 1963.
    ¤
    Euroopassa teoria Oswaldista yksinäisenä salamurhaajana nostatti voimakasta kritiikkiä. Lordi Bertrand Russell, matemaatikko, filosofi ja maailman rauhanliikkeen huomattavin puhemies julkaisi A Minority of Onessa syyskuussa 1964 artikkelin, jossa muun ohella todettiin FBI:n ja Salaisen palvelun yrittäneen vaientaa avaintodistajia. Kirjoituksessa väitettiin niin ikään joidenkin todistajien kadonneen tai kuolleen oudoissa olosuhteissa. Russell päätyi katsomaan, että Oswald oli osallisena suureen salaliittoon. Russell ilmoittikin olevansa muodostamassa Kuka tappoi Kennedyn -komiteaa. Komiteaan kuuluisivat muun muassa näytelmäkirjailijat John Arden ja J.B. Priestly, professorit ja kriitikot Herbert Read ja William Empson, elokuvaohjaaja Tony Richardson sekä historioitsija Hugh Trevor-Roper.
    ¤
    Vuosi 1966 muodostui ratkaisevaksi Warrenin komission raportin ja virallisen teorian uskottavuuden kannalta. Tuona vuotena suuren yleisön luottamus maan hallitus-, hallinto- ja oikeusjärjestelmään romahti ennen kokemattomalla tavalla. (Tänään on mahdollista päätellä, ettei menetettyä luottamusta ole mahdollista palauttaa, ennen kuin JFK:n salamurha selvitetään virallisen oikeus- ja tutkimuskoneiston toimesta juurta jaksaen, 'mitään salaamatta'. Tämä edellyttäisi, että vielä 2000-luvun alussa vallassa oleva Texasin dynastia, johon Bushien suku on alusta lähtien kuulunut, menettäisi valtansa.)

    Kesällä 1966 julkaistiin kaksi kirjaa, jotka merkitsivät alkusoittoa JFK:n salamurhan virallisen teorian vakavalle kritiikille. Teokset olivat Edward Jay Epsteinin Inquest: The Warren Commission and the Establishment of Truth ja Mark Lanen Rush to Judgment. Lane keskittyi Warrenin komission ristiriitaiseen todistusaineistoon Epsteinin suunnatessa mielenkiintonsa komission työskentelyyn ja ristiriitaiseen toimeksiantoon. Komission totuuden etsintää vaikeutti vakavasti komission tehtävää rajoittava reunaehto: komission tuli ottaa huomioon kansallisten turvallisuusetujen suojeleminen. Mainittujen kirjojen julkaiseminen horjutti vakavasti yleisön luottamusta Warrenin raporttiin. Toisaalta teokset merkitsivät alkusoittoa uusien kriitikoiden ja tutkijoiden esiinmarssille.

    Epsteinin ja Lanen kirjat herättivät huomiota myös USA:nulkopuolella. Lane ja Epstein olivatkin vuonna 1966 virallisen teorian kuuluisimmat kriitikot. Tosiasiassa Epstein ja Lane olivat kiitollisuudenvelassa kahdelle vähemmän tunnetulle kriitikolle, asianajaja Vincent Salandrialle ja entiselle senaatin tutkijalle Harold Weisbergille.

    Tammikuussa 1965 Liberationissa julkaisemassaan artikkelissa Salandria kiinnitti ensimmäisenä huomiota Warrenin komission neuvonantajan Arlen Specterin kehittämää niin kutsuttua yhden luodin teoriaa koskeviin epätodennäköisyyksiin. Mainitun teorian (Single Bullet Theory) mukaan luoti, joka lävisti presidentti Kennedyn kurkun, aiheutti myös kuvernööri Connallyn haavat.

    Maaliskuussa 1965 julkaistussa jatkoartikkelissaan Salandria jälleen ensimmäisenä osoitti FBI:n alkuperäisen raportin ja virallisen ruumiinavauskertomuksen väliset eroavuudet.

    Monet Mark Lanen kirjan Rush to Judgment kysymyksistä oli vuotta aiemmin esittänyt Harold Weisberg kirjassaan Whitewash. Weisberg oli ensimmäisiä, jotka esittivät, että Oswald oli mahdollisesti saatettu syntipukiksi vale-oswaldia käyttämällä. Weisberg teoretisoi myös ensimmäisenä, että toinen (tai kolmas) salamurhaaja saattoi ampua kirjavarastoa vastapäätä sijaitsevasta Dal-Tex -rakennuksesta.

    Sylvia Meagherin vuonna 1967 julkaisema kirja Accessories After The Fact muodostaa Warrenin komission raportin täydellisimmän ja kokonaisvaltaisimman arvostelun. Teoksessa murskataan Warrenin komission yksinäisen ampujan teoria ja esitetään ongelman ratkaisemiseksi muun muassa vale-Oswaldin henkilöllisyyden selvittämistä.

    Meagherin teorian mukaan JFK:n salamurhan takana oli salaliitto, johon kuului vastavallankumouksellisia kuubalaispakolaisia, yhdysvaltalaisia äärioikeistolaisia aineksia ja entisiä armeijan upseereita. Salamurhan motiivina oli Meagherin skenaariossa presidenttiin kohdistunut silmitön viha. Kennedyä pidettiin kommunistina ja maanpetturina. Salamurha tarjosi samalla tilaisuuden kostaa kaksoisagentiksi epäillylle marxilaiselle, joka oli yrittänyt soluttautua Castron vastaiseen liikkeeseen (Callahan, s. 75).

    Filosofian professori Josiah Thompson julkaisi vuonna 1967 hätkähdyttävän kirjan Six Seconds in Dallas. Thompson oli saanut nähdäkseen Lifen ostaman alkuperäisversion kuuluisasta Zapruderin JFK:n salamurhan sisältävästä kaitaelokuvasta. Näkemänsä perusteella Thompson päätteli, että presidenttiä oli ammuttu niin takaa kuin edestäkin. Tämä osoitti, että sala-ampujia oli ollut enemmän kuin yksi.
    ¤
    Louisianan osavaltio v. Clay Shaw

    Virallisen version kritiikistä huolimatta presidentti Kennedyn salamurha näytti pitkään jäävän vaille varsinaista rikosoikeudenkäyntiä. Maaliskuun 1. päivänä 1967 tilanne muuttui, kun New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison ilmoitti syyttävänsä tunnettua liikemiestä Clay Shawta salamurhan suunnittelusta.
    Clay Shaw pidätettiin 1.3.1967 ja asetettiin syytteeseen osallisuudesta salaliittoon John F. Kennedyn murhaamiseksi. Oikeudenkäynti alkoi 29.1.1969. Valamiehistön ratkaisu ilmoitettiin 1.3.1969 puolenyön jälkeen. Tuomio oli vapauttava; Shaw oli todettu syyttömäksi.

    Vapauttavan päätöksen jälkeen valamiehistön jäsenille esitettiin kysymyksiä, mikä oli Louisianassa sallittua. Ne valamiehet, joille kysymyksiä tehtiin, myönsivät syyttäjän näyttäneen toteen, että presidentti Kennedy oli surmattu salaliiton tuloksena. Valamiehet olivat vapauttaneet Shawn yksilönä mutta eivät olleet hyväksyneet liittohallituksen käsitystä yksinäisestä salamurhaajasta.

    Garrisonin arvion mukaan tuomio olisi saattanut olla toisenlainen, mikäli valamiehet olisivat tienneet Shawn CIA-yhteyksistä (Garrison: JFK, s. 323). Oikeudenkäynnin aikana CIA ei tahtonut myöntää Shawn yhteyksiä keskustiedustelupalveluun. Richard Helms, joka oli toiminut vuonna 1963 CIA:n peitetoimien apulaissuunnittelupäällikkönä, myönsi vasta 1979 valan velvoittamana, että Clay Shawlla oli ollut yhteyksiä tiedustelupalveluun. Helmsin mukaan Shaw oli toiminut CIA:n kotimaan yhteysosaston osa-aikaisena yhdysmiehenä.

    Garrisonin teoria

    Edesmennyt New Orleansin piirisyyttäjä, sittemmin Louisianan New Orleansin neljännen asteen vetoomustuomioistuimen tuomari Jim Garrison on esittänyt oman teoriansa JFK:n salamurhasta vuonna 1988 julkaistussa kirjassaan 'On the Trail of the Assassins'. (Kirja on Book Studion kustantamana ilmestynyt suomeksi vuonna 1992 nimellä 'JFK - Avoin tapaus'.)

    Garrisonin mukaan Dallasin Dealey Plazalla tapahtui 22.11.1963 coup d'État (valtiokaappaus). "Uskon, että Yhdysvaltain tiedustelukollektiivin kiihkomieliset antikommunistit lietsoivat ja suunnittelivat sitä kauan etukäteen, että sen suorittivat todennäköisimmin ilman virallista hyväksyntää CIA:n peitetoimikoneiston henkilöt ja muut hallituksen ulkopuoliset yhteistyöosapuolet, että sen salasivat FBI:n, salaisen palvelun, Dallasin poliisilaitoksen ja armeijan samanhenkiset yksilöt ja että sen tarkoituksena oli estää Kennedyä liennyttämästä suhteita Neuvostoliittoon ja Kuubaan ja lopettamasta kylmää sotaa" (Garrison: JFK, s. 355).
    ¤
    "Ihminen saattaa kuolla, kansakunnat saattavat nousta tai kukistua, mutta aatteet jatkavat elämäänsä. Aatteet kestävät. Ne eivät milloinkaan kuole." (John F. Kennedy)

    ”Je le dédie aussi à Lee Harvey Oswald et à sa famille, victimes de l'un des pires complots de l'histoire américaine.” (Caroline Lebeau: Les nouvelles preuves sur l'assassinat de J.F. Kennedy) [Omistan sen {= Caroline Lebeaun mainittu kirja} Lee Harvey Oswaldille ja hänen perheelleen, jotka olivat salaliiton uhreja, salaliiton, joka on yksi pahimmista Yhdysvaltojen historiassa.]
    ¤
    John Fitzgerald Kennedy (29.5.1917 Brookline, Massachusetts – murhattu 22.11.1963 Dallas, Texas) oli USA:n 35. presidentti (20.1.1961 – 22.11.1963). John ”Jack” Kennedy (JFK) menehtyi salamurhaajien luoteihin marraskuun 22. päivänä 1963.
    ¤
    “I have (…) chosen this time and place to discuss a topic on which ignorance too often abounds and the truth too rarely perceived. And that is the most important topic on earth: peace. What kind of peace do I mean and what kind of a peace do we seek? Not a Pax Americana enforced on the world by American weapons of war. Not the peace of the grave or the security of the slave. I am talking about genuine peace, the kind of peace that makes life on earth worth living, and the kind that enables men and nations to grow, and to hope, and build a better life for their children -- not merely peace for Americans but peace for all men and women, not merely peace in our time but peace in all time.” (John F. Kennedy: American University Commencement Address, delivered 10 June 1963)

    LÄHTEITÄ JA KIRJALLISUUTTA:
    Blum, William: Rogue State. A Guide to the World's Only Superpower. Common Courage Press. Third printing. Monroe 2000.
    Blum, William: Roistovaltio. Maailman ainoa supervalta. Suomentanut Jaakko Yli-Juonikas. Sammakko. Keuruu 2002.
    Brown, Walt: Treachery in Dallas. Carroll & Graf Publishers, Inc. New York 1995.
    Buchanan, Thomas G.: Kuka murhasi Kennedyn? Tammi. Toinen painos. Helsinki 1964.
    Callahan, Bob: Who shot JFK? A Guide to the Major Conspiracy Theories. Fireside Books. New York 1993.
    Crenshaw, Charles A. - Hansen, Jens - Shaw, J. Gary: JFK. Conspiracy of Silence. A Signet Book. New York 1992.
    Douglas, Gregory: Regicide: The Official Assassination of John F. Kennedy. Monte Sano Media 2002.
    Furiati, Claudia: ZR RIFLE. The plot to kill Kennedy and Castro. Translated by Maxine Shaw. Ocean Press. Second edition. Australia 1994.
    Garrison, Jim: On the Trail of the Assassins. Warner Books. New York 1991.
    Garrison, Jim: JFK - Avoin tapaus. Suomentanut: Tarmo Haarala. Book Studio. Hanko 1992.
    Giancana, Sam - Giancana, Chuck: Double Cross. The Story of the Man Who Controlled America. Warner Books. London 1993.
    Groden, Robert J.: The Killing of a President. The Complete Photographic Record of the JFK Assassination, the Conspiracy, and the Cover-up. Viking Studio Books. New York 1993.
    Groden, Robert J. - Livingstone, Harrison Edward: High Treason. The Assassination of President Joh F. Kennedy and the New Evidence of Conspiracy. Berkley Books. New York 1990.
    Hinckle, Warren - Turner, William W.: Deadly Secrets. The CIA-Mafia War Against Castro and the Assassination of J.F.K. Thunder's Mouth Press. New York 1993.
    Kennedy, John F.: Profiles in Courage. Commemorative Edition. Special Foreword by Robert F. Kennedy. Harper Perennial.
    Kennedy, John F.: The Greatest Speeches of President John F. Kennedy. Titan Publishing. Bellingham 2000.
    Kennedy, Robert F.: Kohti uutta maailmaa. Suomentanut Tauno Kuosa. WSOY. Porvoo 1968.
    Kennedy, Robert F.: The Enemy Within. The McClellan Committee's Crusade Against Jimmy Hoffa and Corrupt Labor Unions. Da Capo Press. New York 1994.
    Kennedy, Rose: On aika muistella. Suomentaneet Arto Häilä, Antti Nuuttila ja Aarne Valpola. WSOY. Porvoo 1974. (Kennedy)
    King, Martin Luther: Emme voi odottaa. Suomentanut Antti Vahtera. Weilin & Göös. Helsinki 1965.
    Kuosa, Tauno: Epilogi. Teoksessa: Hugh Sidey: John F. Kennedy, presidentti. WSOY. Porvoo 1964, s. 457-479.
    Kuosma, T.: Paikka nimeltä Camelot : presidentti Kennedyn elämä ja kuolema. Livre Vérité. Helsinki 1996.
    Kuosma, T.: John F. Kennedy : elämä ja coup d'État. Helsinki 2004.
    Kuosma, Tapio: Attentaatteja ja katastrofeja. Nordbooks 2013.
    Lane, Mark: Rush to Judgment. Thunder's Mouth Press. New York 1992.
    Lane, Mark: Plausible Denial. Was the CIA Involved in the Assassination of JFK? Plexus. London 1992.
    Lebeau, Caroline: Les nouvelles preuves sur l'assassinat de J. F. Kennedy : Le clan Bush est-il coupable? Éditions du Rocher 2003.
    Lindfors, Jorma - Rislakki, Jukka: CIA. Love Kirjat Ky. Helsinki 1978.
    Livingstone, Harrison Edward: High Treason 2. Carroll & Graf Publishers, Inc. New York 1992.
    Livingstone, Harrison E.: Killing Kennedy And the Hoax of the Century. Carroll & Graf Publishers, Inc. New York 1995.
    Lorenz, Marita (with Ted Schwarz): Marita. One Woman's Extraordinary Tale of Love and Espionage from Castro to Kennedy. Thunder's Mouth Press. New York 1993.
    McNamara, Robert, S.: In Retrospect. The Tragedy and Lessons of Vietnam. Vintage Books. New York 1996.
    Manchester, William: Presidentin kuolema. 20.-25. marraskuuta 1963. Suomentaneet Juhani Pietiläinen ja Kari Sajavaara. Tammi. Helsinki 1967.
    Marrs, Jim: Crossfire. The Plot That Killed Kennedy. Pocket Books. Glasgow 1993.
    Mikkonen, Timo T. A.: Vuosisadan salamurha. Sotilasaikakauslehti 12/2003, s. 14-21.
    Newfield, Jack: Robert Kennedy. A Memoir. A Plume Book. New York 1988.
    New York Post 21.9.1991.
    Oliver, Beverly (with Coke Buchanan): Nightmare in Dallas. Starburst Publishers. Lancaster 1994.
    Piper, Michael Collins: Final Judgment: The Missing Link in the JFK Assassination Conspiracy. 2004.
    Prouty, L. Fletcher: JFK. The CIA, Vietnam, and the Plot to Assassinate John F. Kennedy. With an Introduction by Oliver Stone. A Citadel Press Book. New York 1996.
    Prouty, Fletcher: Kennedy and the Vietnam Commitment. In: Groden - Livingstone: High Treason, pp. 467-473.
    Prouty, L. Fletcher: Introduction. In: Lane: Plausible Denial, pp. Xiii-xvi.
    Ritter, Scott - Pitt, William: Irakin sota - mitä Bush ei halua sinun tietävän. Suomentanut Petri Stenman. LIKE. Keuruu 2003.
    Roberts, Craig - Armstrong, John: JFK; The Dead Witnesses. Consolidated Press International. Tulsa 1995.
    Schlesinger, Arthur M.: Katkera perintö. Vietnam ja Yhdysvaltain demokratia 1941-1966. Suomentanut Pentti Halme. Tammi. Helsinki 1968.
    Sheehan, Neil - Smith, Hedrick - Kenworthy, E.W. - Butterfield, Fox: Pentagonrapporten. Översättning av Sven Ekberg. Tidens Förlag Stockholm. Malmö 1971.
    Sidey, Hugh: John F. Kennedy, presidentti. Suomentanut ja epilogin kirjoittanut Tauno Kuosa. WSOY. Toinen painos. Porvoo 1964.
    Sloan, Bill (with Jean Hill): JFK: The Last Dissenting Witness. Foreword by Oliver Stone. Pelican Publishing Company. Second printing. Gretna 1992.
    Sorensen, Theodore C.: Kennedy. Suomennos Juhani Pietiläinen. Tammi. Helsinki 1966.
    Sorensen, Theodore C.: The Kennedy Legacy. Special Twenty-fifth Anniversary Edition. Macmillan Publishing Company. New York 1993.
    Summers, Anthony: J. Edgar Hoover. FBI:n päällikön salainen elämä. Suomennos Päivi Saarinen. Recallmed Oy. Jyväskylä 1994.
    Talbott, Strobe (toim.): Hrushtshev muistelee. Johdanto ja kommentit Edward Crankshaw. Suomentaneet Antti Nuuttila, Tauno Kuosa, Osmo Mäkeläinen, Mikko Kilpi ja Matti Snell. WSOY. Porvoo 1971.
    United States District Court, Southern District of Florida, verdict of February 6, 1985, case number 80-1211-Civ-JWK
    Weberman, Alan J. - Canfield, Michael: Coup d'État in America. Quick Trading Company. San Francisco 1992.
    Woodward, Bob: VEIL: CIA:n salaiset sodat 1981-1987. Suomentaneet Kimmo Pietinen ja Tapio Sadeoja. Kauppiaitten kustannus Oy. 1988.
    Zirbel, Craig I.: The Texas Connection. Warner Books. New York 1992.
    http://www.americanrhetoric.com/speeches/jfkamericanuniversityaddress.html

    Poissa nukke

    • Uusi jäsen
    • *
    • Viestejä: 4
    Vs: John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta
    « Vastaus #1 : Lokakuu 31, 2013, 04:48:13 ip »
  •   0
  • Bill Hicksin standuppi aiheesta sopinee topiciin.
    https://www.youtube.com/watch?v=e0bIRkv29xk

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta
    « Vastaus #2 : Marraskuu 01, 2013, 02:04:37 ap »
  •   0
  • Kiitos paljon, nukke. Oivallinen kommentti! Ja Sinulla sydän paikallaan.

    Bill Hicks oli todellakin harvinainen kyky. Lähtevätkö parhaat aina ensiksi?

    Hicks did many jokes revolving around JFK assassination in his stand-ups. He believed that JFK murder was a conspiracy, and would often fake his own assassination on stage.

    "Go back to bed, America. Your government has figured out how it all transpired. Go back to bed, America. Your government is in control again. Here. Here's American Gladiators. Watch this, shut up. Go back to bed, America. Here is American Gladiators. Here is 56 channels of it! Watch these pituitary retards bang their fucking skulls together and congratulate you on living in the land of freedom. Here you go, America! You are free to do as we tell you! You are free to do what we tell you!"

    "I love talking about the Kennedy assassination. The reason I do is because I'm fascinated by it. I'm fascinated that our government could lie to us so blatantly, so obviously for so long, and we do absolutely nothing about it. I think that's interesting in what is ostensibly a democracy. Sarcasm - come on in. People say "Bill, quit talking about Kennedy man. It was a long time ago, just let it go, alright? It's a long time ago so just forget it." I'm like, alright, then don't bring up Jesus to me. As long as we're talking shelf life here..." (Bill Hicks)
    ¤
    Bill Hicks - an extraordinary comedian and intelligent human being who cared deeply about his country and the state of the world. (He died from pancreatic cancer in 1994 at the young age of 32.)
     

    Poissa MasseUndMacht

    • Uusi jäsen
    • *
    • Viestejä: 2
    Vs: John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta
    « Vastaus #3 : Marraskuu 05, 2013, 05:45:23 ip »
  •   0
  • "Kuka tietää? Ketä kiinnostaa? Ihmisiä tapetaan kokoajan, miksi sillä pitäisi olla merkitystä että yksi niistä sattui olemaan John F Kennedy?"

    Avran Noam Chomsky

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta
    « Vastaus #4 : Marraskuu 06, 2013, 08:34:48 ip »
  •   0
  • Last Word
    Mark Lane: My Indictment of the CIA in the Murder of JFK
    Mark Lane tried the only U.S. court case in which jurors concluded that the CIA plotted the murder of President Kennedy, but there was always a missing piece: How did the CIA control the Dallas Police Department and secret service agents on the ground in Dealey Plaza? How did federal authorities prevent the House Select Committee on Assassinations from discovering the truth about the complicity of the CIA?
    Now, New York Times best-selling author Mark Lane tells all in this explosive new book—with exclusive new interviews, sworn testimony, and meticulous new research (including interviews with Oliver Stone, Dallas Police deputy sheriffs, Robert K. Tanenbaum, and Abraham Bolden) Lane finds out first hand exactly what went on the day JFK was assassinated. Lane includes sworn statements given to the Warren Commission by a police officer who confronted a man who he thought was the assassin. The officer testified that he drew his gun and pointed it at the suspect who showed Secret Service ID. Yet, the Secret Service later reported that there were no Secret Service agents on foot in Dealey Plaza.
    Last Word proves that the CIA, operating through a secret small group, prepared all credentials for Secret Service agents in Dallas for the two days that Kennedy was going to be there—conclusive evidence of the CIA’s involvement in the assassination[/color].

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta
    « Vastaus #5 : Marraskuu 10, 2013, 11:05:40 ap »
  •   0
  • "Hunt's Deathbed Confession - Reveals JFK Killers - The Last Confession Of E. Howard Hunt - US government/CIA team murdered JFK (…)"

    [“The April 5 issue of Rolling Stone features the deathbed confession of CIA operative and key Bay of Pigs/Watergate / Nixon administration figure E. Howard Hunt, (…)”] 
    “According to Hunt's confession, (…) the following individuals were among the key participants:
    Lyndon B. Johnson: LBJ, whose own career was assisted by JFK nemesis J. Edgar Hoover (FBI), gave the orders to a CIA-led hit team, and helped guide the Warren Commission / lone gunman cover-up.
    Cord Meyer: CIA agent, architect of the Operation Mockingbird disinformation apparatus, and husband of Mary Meyer (who had an affair with JFK).
    David Atlee Philips: CIA and Bay of Pigs veteran. Recruited William Harvey (CIA) and Cuban exile militant Antonio Veciana.
    William Harvey: CIA and Bay of Pigs veteran. Connected to Mafia figures Santos Trafficante and Sam Giancana.
    Antonio Veciana: Cuban exile, founder of CIA-backed Alpha 66.
    Frank Sturgis: CIA operative, mercenary, Bay of Pigs veteran, and later Watergate figure.
    David Morales: CIA hit man, Bay of Pigs veteran. Morales was also a figure involved with the assassination of Robert F. Kennedy.
    Lucien Sarti: Corsican assassin and drug trafficker, possible "French gunman," Grassy Knoll (second) shooter.”
    *
    E. Howard Hunt (s. 9.10.1918, East Hamburg, New Yorkin osavaltio - 23.1.2007 Miami Florida) työskenteli presidentti Nixonin alaisena Valkoisessa talossa ja oli osallisena Watergate-skandaalissa. Hunt tuomittiin murrosta, salaliitosta ja salakuuntelusta 33 kuukaudeksi vankilaan. Häntä epäiltiin myös osallisuudesta John F. Kennedyn murhaan. - Hunt oli yhdessä muun ohella G. Gordon Liddyn kanssa yksi Valkoisen talon ”putkimiehistä". ’Putkimiesyksikkö’ oli tietovuotojen estämiseksi perustettu salainen tutkimusryhmä. Tietovuodot olivat aiheuttaneet harmia Nixonin hallinnolle maanpuolustustutkija Ellsbergin lähetettyä salaisia Vietnamin sotaa käsitteleviä Pentagonin asiakirjoja (Pentagonin paperit) New York Timesille. - Toisessa maailmansodassa Hunt palveli OSS:ssä. Hän työskenteli CIA:ssa vuosina 1949–1970. - Hunt organisoi USA:n demokraattisen puolueen kampanjatoimiston salakuuntelun Watergate-virastorakennuksessa, ja hänet todettiin myös syylliseksi Ellsbergin psykiatrin toimiston murtoon. – USA:n kongressin asettama Rockefellerin tutkimuskomissio piti vuonna 1974 Huntia ja Watergaten murtoon osallistunutta Frank Sturgisia epäilyksenalaisina vuoden 1963 presidentti Kennedyn salamurhaan.

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta
    « Vastaus #6 : Marraskuu 11, 2013, 12:26:31 ip »
  •   0
  • JFK’s Plans to Withdraw
    James K. Galbraith
    “(…)
    Schlesinger himself says (…); in Robert Kennedy and His Times he writes of the “first application” in October 1963 “of Kennedy’s phased withdrawal plan.” Robert McNamara goes further, in his 1995 memoir In Retrospect, to speak of “President Kennedy’s decision on October 2 [1963] to begin the withdrawal of US forces.”
    A presidential decision requires a plan. The elements of a decision must include: (a) previous planning, reflected in military documents in this case; (b) discussion of the plan; (c) a decision to accept or reject the plan, reflected in a decision document; and (d) steps to implement the plan. In the case of JFK and withdrawal from Vietnam, all these elements are present.
    We have records of the 8th Secretary of Defense conference in Honolulu on May 6, 1963, which tell of a “Comprehensive Plan” for Vietnam, including: “plan to withdraw 1000 US personnel from RVN by December 1963.” McNamara also ordered that “training plans” be developed for the Vietnamese to permit “a more rapid phase-out” of the remaining US forces.

    On October 2, 1963, these plans were discussed at the White House. We have the tape. McNamara states to Kennedy: “And the advantage of taking them out is that we can say to the Congress and the people that we do have a plan for reducing the exposure of US combat personnel to the guerilla actions in South Vietnam.”
    On October 5, 1963, at a meeting at 9:30 AM, Kennedy made the formal decision to implement the withdrawal plan. Again, we have the tape. On October 11, the White House [John F. Kennedy] issued National Security Action Memorandum 263, which speaks of “the implementation of plans to withdraw” troops from Vietnam.

    A memorandum conveying the decision, from JCS Chair Maxwell Taylor to his military colleagues, had already been sent. It states: “All planning will be directed towards preparing RVN forces for the withdrawal of all US special assistance units and personnel by the end of calendar year 1965. The US Comprehensive Plan, Vietnam, will be revised to bring it into consonance with these objectives….”
    (…)
    These facts are documented in my article “Exit Strategy,” in The Boston Review of October/November 2003, available at www.bostonreview.net/BR28.5/galbraith.html. Copies of the original documents are available on request.”
    ____
    • Presidentti Johnson kumosi JFK:n kansallisen turvallisuuden toimintamuistion n:o 263 / 11.10.1963 ensi töikseen omalla muistiollaan n: 273 (26.11.1963).

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta
    « Vastaus #7 : Marraskuu 12, 2013, 11:13:24 ap »
  •   0
  • 16 Questions on the Assassination

    By Bertrand Russell

    [Originally published in: The Minority of One, 6 September 1964, pp.6–8.]

    The official version of the assassination of President Kennedy has been so riddled with contradictions that it is been abandoned and rewritten no less than three times. Blatant fabrications have received very widespread coverage by the mass media, but denials of these same lies have gone unpublished. Photographs, evidence and affidavits have been doctored out of recognition. Some of the most important aspects of the case against Lee Harvey Oswald have been completely blacked out. Meanwhile, the F.B.I., the police and the Secret Service have tried to silence key witnesses or instruct them what evidence to give. Others involved have disappeared or died in extraordinary circumstances.

    It is facts such as these that demand attention, and which the Warren Commission should have regarded as vital. Although I am writing before the publication of the Warren Commission’s report, leaks to the press have made much of its contents predictable. Because of the high office of its members and the fact of its establishment by President Johnson, the Commission has been widely regarded as a body of holy men appointed to pronounce the truth. An impartial examination of the composition and conduct of the Commission suggests quite otherwise.

    1: Membership of the Warren Commission

    The Warren Commission has been utterly unrepresentative of the American people. It consisted of:
    •two Democrats, Senator Russell of Georgia and Congressman Boggs of Louisiana, both of whose racist views have brought shame on the United States;
    •two Republicans, Senator Cooper of Kentucky and Congressman Gerald R. Ford of Michigan, the latter of whom is a leader of his local Goldwater movement and an associate of the F.B.I.;
    •Allen Dulles, former director of the Central Intelligence Agency,
    •and Mr. McCloy, who has been referred to as the spokesman for the business community.

    Leadership of the filibuster in the Senate against the Civil Rights Bill prevented Senator Russell from attending hearings during the period. The Chief Justice of the United States Supreme Court, Earl Warren, who rightly commands respect, was finally persuaded, much against his will, to preside over the Commission, and it was his involvement above all else that helped lend the Commission an aura of legality and authority. Yet many of its members were also members of those very groups which have done so much to distort and suppress the facts about the assassination. Because of their connection with the Government, not one member would have been permitted under U.S. law to serve on a jury had Oswald faced trial. It is small wonder that the Chief Justice himself remarked that the release of some of the Commission’s information “might not be in your lifetime.” Here, then, is my first question: Why were all the members of the Warren Commission closely connected with the U.S. Government?

    2 and 3: Conduct and Official Secrecy

    If the composition of the Commission was suspect, its conduct confirmed one’s worst fears. No counsel was permitted to act for Oswald, so that cross–examination was barred. Later, under pressure, the Commission appointed the President of the American Bar Association, Walter Craig, one of the supporters of the Goldwater movement in Arizona, to represent Oswald. To my knowledge, he did not attend hearings, but satisfied himself with representation by observers.

    In the name of national security, the Commission’s hearings were held in secret, thereby continuing the policy which has marked the entire course of the case. This prompts my second question: If, as we are told, Oswald was the lone assassin, where is the issue of national security? Indeed, precisely the same question must be put here as was posed in France during the Dreyfus case: If the Government is so certain of its case, why has it conducted all its inquiries in the strictest secrecy?

    4: The Crucial Question Was Not Asked

    At the outset the Commission appointed six panels through which it would conduct its enquiry. They considered:
    1.What did Oswald do on November 22, 1963?
    2.What was Oswald’s background?
    3.What did Oswald do in the U.S. Marine Corps, and in the Soviet Union?
    4.How did Ruby kill Oswald?
    5.What is Ruby’s background?
    6.What efforts were taken to protect the President on November 22?

    This raises my fourth question: Why did the Warren Commission not establish a panel to deal with the question of who killed President Kennedy?

    5: Challenging the Commission

    All the evidence given to the Commission has been classified “Top Secret,” including even a request that hearings be held in public. Despite this the Commission itself leaked much of the evidence to the press, though only if the evidence tended to prove Oswald the lone assassin. Thus, Chief Justice Warren held a press conference after Oswald’s wife, Marina, had testified. He said that she believed her husband was the assassin. Before Oswald’s brother Robert testified, he gained the Commission’s agreement not to comment on what he said. After he had testified for two days, the newspapers were full of stories that “a member of the Commission” had told the press that Robert Oswald had just testified that he believed that his brother was an agent of the Soviet Union. Robert Oswald was outraged by this, and he said that he could not remain silent while lies were told about his testimony. He had never said this and he had never believed it. All that he had told the Commission was that he believed his brother was innocent and was in no way involved in the assassination.

    The methods adopted by the Commission have indeed been deplorable, but it is important to challenge the entire role of the Warren Commission. It stated that it would not conduct its own investigation, but rely instead on the existing governmental agencies — the F.B.I., the Secret Service and the Dallas police. Confidence in the Warren Commission thus presupposes confidence in these three institutions. Why have so many liberals abandoned their own responsibility to a Commission whose circumstances they refuse to examine?

    6: Oswald the Subversive

    It is known that the strictest and most elaborate security precautions ever taken for a President of the United States were ordered for November 22 in Dallas. The city had a reputation for violence and was the home of some of the most extreme right–wing fanatics in America. Mr. and Mrs. Lyndon Johnson had been assailed there in 1960 when he was a candidate for the Vice–Presidency. Adlai Stevenson had been physically attacked when he spoke in the city only a month before Kennedy’s visit. On the morning of November 22, the Dallas Morning News carried a full–page advertisement associating the President with Communism. The city was covered with posters showing the President’s picture and headed “Wanted for Treason.” The Dallas list of subversives comprised 23 names, of which Oswald’s was the first. All of them were followed that day, except Oswald. Why did the authorities follow many persons as potential assassins and fail to observe Oswald’s entry into the book depository building while allegedly carrying a rifle over three feet long?

    7: The Route of the Motorcade

    The President’s route for his drive through Dallas was widely known and was printed in the Dallas Morning News on November 22. At the last minute the Secret Service changed a small part of their plans so that the President left Main Street and turned into Houston and Elm Streets. This alteration took the President past the book depository building from which it is alleged that Oswald shot him. How Oswald is supposed to have known of this change has never been explained. Why was the President’s route changed at the last minute to take him past Oswald’s place of work?

    8: Changing the Evidence

    After the assassination and Oswald’s arrest, judgment was pronounced swiftly: Oswald was the assassin, and he had acted alone. No attempt was made to arrest others, no road blocks were set up round the area, and every piece of evidence which tended to incriminate Oswald was announced to the press by the Dallas District Attorney, Mr. Wade. In such a way millions of people were prejudiced against Oswald before there was any opportunity for him to be brought to trial. The first theory announced by the authorities was that the President’s car was in Houston Street, approaching the book depository building, when Oswald opened fire. When available photographs and eyewitnesses had shown this to be quite untrue, the theory was abandoned and a new one formulated which placed the vehicle in its correct position. Meanwhile, however, D.A. Wade had announced that three days after Oswald’s room in Dallas had been searched, a map had been found there on which the book depository building had been circled and dotted lines drawn from the building to a vehicle on Houston Street, showing the alleged bullet trajectory had been planned in advance. After the first theory was proved false, the Associated Press put out the following story on November 27: “Dallas authorities announced today that there never was a map.”

    The second theory correctly placed the President’s car on Elm Street, 50 to 75 yards past the book depository, but had to contend with the difficulty that the President was shot from the front, in the throat. How did Oswald manage to shoot the President in the front from behind? The F.B.I. held a series of background briefing sessions for Life magazine, which in its issue of December 6 explained that the President had turned completely round just at the time he was shot. This too, was soon shown to be entirely false. It was denied by several witnesses and films, and the previous issue of Life itself had shown the President looking forward as he was hit. Theory number two was abandoned.

    In order to retain the basis of all official thinking, that Oswald was the lone assassin, it now became necessary to construct a third theory with the medical evidence altered to fit it. For the first month no Secret Service agent had ever spoken to the three doctors who had tried to save Kennedy’s life in the Parkland Memorial Hospital. Now two agents spent three hours with the doctors and persuaded them that they were all misinformed: the entrance wound in the President’s throat had been an exit wound, and the bullet had not ranged down towards the lungs. Asked by the press how they could have been so mistaken, Dr. McClelland advanced two reasons:
    •they had not seen the autopsy report
    •and they had not known that Oswald was behind the President!

    The autopsy report, they had been told by the Secret Service, showed that Kennedy had been shot from behind. The agents, however, had refused to show the report to the doctors, who were entirely dependent on the word of the Secret Service for this suggestion. The doctors made it clear that they were not permitted to discuss the case. The third theory, with the medical evidence rewritten, remains the basis of the case against Oswald at this moment. Why has the medical evidence concerning the President’s death been altered out of recognition?

    9: Shots From the Front and Behind

    Although Oswald is alleged to have shot the President from behind, there are many witnesses who are confident that the shots came from the front. Among them are two reporters from the Forth Worth Star Telegram, four from the Dallas Morning News, and two people who were standing in front of the book depository building itself, the director of the book depository and the vice–president of the firm. It appears that only two people immediately entered the building: the director, Mr. Roy S. Truly, and a Dallas police officer, Seymour Weitzman. Both thought that the shots had come from in front of the President’s vehicle. On first running in that direction, Weitzman was informed by “someone” that he thought the shots had come from the building, so he rushed back there. Truly entered with him in order to assist with his knowledge of the building. Mr. Jesse Curry, the Chief of Police in Dallas, has stated that he was immediately convinced that the shots came from the building. If anyone else believes this, he has been reluctant to say so to date. It is also known that the first bulletin to go out on Dallas police radios stated that “the shots came from a triple overpass in front of the presidential automobile.” In addition, there is the consideration that after the first shot the vehicle was brought almost to a halt by the trained Secret Service driver, an unlikely response if the shots had indeed come from behind. Certainly Mr. Roy Kellerman, who was in charge of the Secret Service operation in Dallas that day, and travelled in the presidential car, looked to the front as the shots were fired. The Secret Service has had all the evidence removed from the car, so it is no longer possible to examine it. What is the evidence to substantiate the allegation that the President was shot from behind?

    10: Withholding Photographs

    Photographs taken at the scene of the crime could be most helpful. One young lady standing just to the left of the presidential car as the shots were fired took photographs of the vehicle just before and during the shooting, and was thus able to get into her picture the entire front of the book depository building. Two F.B.I. agents immediately took the film which she took. Why has the F.B.I. refused to publish what could be the most reliable piece of evidence in the whole case?

    11: Fraudulent Evidence

    In this connection it is noteworthy also that it is impossible to obtain the originals of photographs bearing upon the case. When Time magazine published a photograph of Oswald’s arrest —the only one ever seen — the entire background was blacked out for reasons which have never been explained. It is difficult to recall an occasion for so much falsification of photographs as has happened in the Oswald case.

    The affidavit by Police Office Weitzman, who entered the book depository building, stated that he found the alleged murder rifle on the sixth floor. (It was first announced that the rifle had been found on the fifth floor, but this was soon altered.) It was a German 7.65 mm. Mauser. Late the following day, the F.B.I. issued its first proclamation. Oswald had purchased in March 1963 an Italian 6.5 mm. Mannlicher–Carcano. D.A. Wade immediately altered the nationality and size of the weapon to conform to the F.B.I. statement.

    Several photographs have been published of the alleged murder weapon. On February 21, Life magazine carried on its cover a picture of “Lee Oswald with the weapons he used to kill President Kennedy and Officer Tippitt [sic].” On page 80, Life explained that the photograph was taken during March or April of 1963. According to the F.B.I., Oswald purchased his pistol in September 1963. The New York Times carried a picture of the alleged murder weapon being taken by police into the Dallas police station. The rifle is quite different. Experts have stated that no rifle resembling the one in the Life picture has even been manufactured. The New York Times also carried the same photograph as Life, but left out the telescopic sights. On March 2, Newsweek used the same photograph but painted in an entirely new rifle. Then on April 13 the Latin American edition of Life carried the same picture on its cover as the U.S. edition had on February 21, but in the same issue on page 18 it had the same picture with the rifle altered. How is it that millions of people have been misled by complete forgeries in the press?

    The authorities interrogated Oswald for nearly 48 hours without allowing him to contact a lawyer, despite his repeated requests to do so. The director of the F.B.I. in Dallas was a man with considerable experience. American Civil Liberties Union lawyers were in Dallas requesting to see Oswald and were not allowed to do so. By interrogating Oswald for 48 hours without access to lawyers, the F.B.I. created conditions which made a trial of Oswald more difficult. A confession or evidence obtained from a man held 48 hours in custody is likely to be inadmissible in a U.S. court of law. The F.B.I. director conducted his interrogation in a manner which made the use of material secured in such a fashion worthless to him. This raises the question of whether he expected the trial to take place.

    Another falsehood concerning the shooting was a story circulated by the Associated Press on November 23 from Los Angeles. This reported Oswald’s former superior officer in the Marine Corps as saying that Oswald was a crack shot and a hot–head. The story was published widely. Three hours later AP sent out a correction deleting the entire story from Los Angeles. The officer had checked his records and it had turned out that he was talking about another man. He had never known Oswald. To my knowledge the correction has yet to be published by a single major publication.

    12: Distorting the Scientific Evidence

    The Dallas police took a paraffin test on Oswald’s face and hands to try to establish that he had fired a weapon on November 22. The Chief of the Dallas Police, Jesse Curry, announced on November 23 that the result of the test “proves Oswald is the assassin.” The Director of the F.B.I. in the Dallas–Fort Worth area in charge of the investigation stated: “I have seen the paraffin test. The paraffin test proves that Oswald had nitrates and gunpowder on his hands and face. It proves he fired a rifle on November 22.” Not only does this unreliable test not prove any such thing, it was later discovered that the test on Oswald’s face was in fact negative, suggesting that it was unlikely he fired a rifle that day. Why was the result of the paraffin test altered before being announced by the authorities?

    13: Description of Tippit’s Killer

    Oswald, it will be recalled, was originally arrested and charged with the murder of Patrolman Tippitt. Tippitt was killed at 1:06 p.m. on November 22 by a man who first engaged him in conversation, then caused him to get out of the stationary police car in which he was sitting and shot him with a pistol. Miss Helen L. Markham, who states that she is the sole eye–witness to this crime, gave the Dallas police a description of the assailant. After signing her affidavit, she was instructed by the F.B.I., the Secret Service and many police officers that she was not permitted to discuss the case with anyone. The affidavit’s only description of the killer was that he was a “young white man.” Miss Markham later revealed that the killer had run right up to her and past her, brandishing the pistol, and she repeated the description of the murderer which she had given to the police. He was, she said, “short, a little heavy, and had somewhat bushy hair.” (The police description of Oswald was that he was of average height, or a little taller, was slim and had receding fair hair.) Miss Markham’s affidavit is the entire case against Oswald for the murder of Patrolman Tippitt, yet District Attorney Wade asserted: “We have more evidence to prove Oswald killed Tippit than we have to show he killed the President.” The case against Oswald for the murder of Tippitt, he continued, was an absolutely strong case. Why was the only description of Tippitt’s killer deliberately omitted by the police from the affidavit of the sole eye–witness?

    14: Timing of the Police Broadcast

    Oswald’s description was broadcast by the Dallas police only 12 minutes after the President was shot. This raises one of the most extraordinary questions ever posed in a murder case: Why was Oswald’s description in connection with the murder of Patrolman Tippitt broadcast over Dallas police radio at 12:43 p.m. on November 22, when Tippitt was not shot until 1:06 p.m.?

    15: Treatment of Witnesses

    According to Mr. Bob Considine, writing in the New York Journal American, there had been another person who had heard the shots that were fired at Tippitt. Warren Reynolds had heard shooting in the street from a nearby room and had rushed to the window to see the murderer run off. Reynolds himself was later shot through the head by a rifleman. A man was arrested for this crime but produced an alibi. His girl–friend, Betty Mooney McDonald, told the police she had been with him at the time Reynolds was shot, according to Mr. Considine. The Dallas police immediately dropped the charges, even before Reynolds had time to recover consciousness, and attempt to identify his assailant. The man at once disappeared, and two days later the police arrested Betty Mooney McDonald on a minor charge and it was announced that she had hanged herself in the police cell. She had been a striptease artist in Jack Ruby’s nightclub, according to Mr. Considine.

    Another witness to receive extraordinary treatment in the Oswald case was his wife, Marina. She was taken to the jail while her husband was still alive and shown a rifle by Chief of Police Jesse Curry. Asked if it were Oswald’s, she replied that she believed Oswald had a rifle but that it didn’t look like that. She and her mother–in–law were in great danger following the assassination because of the threat of public revenge on them. At this time they were unable to obtain a single police officer to protect them. Immediately after Oswald was killed, however, the Secret service illegally held both women against their will. After three days they were separated and Marina has never again been accessible to the public. Held in custody for nine weeks and questioned almost daily by the F.B.I. and Secret Service, she finally testified to the Warren Commission and, according to Earl Warren, said that she believed her husband was the assassin. The Chief Justice added that the next day they intended to show Mrs. Oswald the murder weapon and the Commission was fairly confident that she would identify it as her husband’s. The following day it was announced that this had indeed happened. Mrs. Oswald, we are informed, is still in the custody of the Secret Service. To isolate a witness for nine weeks and to subject her to repeated questioning by the Secret Service in this manner is reminiscent of police behavior in other countries, where it is called brainwashing. The only witness produced to show that Oswald carried a rifle before the assassination stated that he saw a brown paper parcel about two feet long in the back seat of Oswald’s car. The rifle which the police “produced” was almost 3½ feet long. How was it possible for Earl Warren to forecast that Marina Oswald’s evidence would be exactly the reverse of what she had previously testified?

    16: Altering the Evidence

    After Ruby had killed Oswald, D.A. Wade made a statement about Oswald’s movements following the assassination. He explained that Oswald had taken a bus, but he described the point at which Oswald had entered the vehicle as seven blocks away from the point located by the bus driver in his affidavit. Oswald, Wade continued, then took a taxi driven by a Daryll Click, who had signed an affidavit. An inquiry at the City Transportation Company revealed that no such taxi driver had ever existed in Dallas. Presented with this evidence, Wade altered the driver’s name to William Whaley. The driver’s log book showed that a man answering Oswald’s description had been picked up at 12:30. The President was shot at 12:31. D.A. Wade made no mention of this. Wade has been D.A. in Dallas for 14 years and before that was an F.B.I. agent. How does a District Attorney of Wade’s great experience account for all the extraordinary changes in evidence and testimony which he has announced during the Oswald case?

    These are only a few of the questions raised by the official versions of the assassination and by the way in which the entire case against Oswald has been conducted. Sixteen questions are no substitute for a full examination of all the factors in this case, but I hope that they indicate the importance of such an investigation. I am indebted to Mr. Mark Lane, the New York criminal lawyer who was appointed counsel for Oswald by his mother, for much of the information in this article. Mr. Lane’s enquiries, which are continuing, deserve widespread support. A Citizen’s Committee of Inquiry has been established in New York, at Room 422, 156 Fifth Avenue, New York. N.Y. (telephone YU9-6850) for such a purpose, and comparable committees are being set up in Europe.

    In Britain, I invited people eminent in the intellectual life of the country to join a “Who Killed Kennedy Committee,” which at the moment of writing consists of the following people:
    •Mr. John Arden, playwright;
    •Mrs. Carolyn Wedgwood Benn, from Cincinnati, wife of Anthony Wedgwood Benn, M.P.;
    •Lord Boyd–Orr, former director–general of the U.N. Food and Agricultural Organization and a Nobel Peace Prize winner;
    •Mr. John Calder, publisher;
    •Professor William Empsom, Professor of English Literature at Sheffield University;
    •Mr. Victor Golancz, publisher;
    •Mr. Michael Foot, Member of Parliament;
    •Mr. Kingsley Martin, former editor of the New Statesman;
    •Sir Compton Mackenzie, writer;
    •Mr. J.B. Priestley, playwright and author;
    •Sir Herbert Read, art critic;
    •Mr. Tony Richardson, film director;
    •Dr. Mervyn Stockwood, Bishop of Southwark;
    •Professor Hugh Trevor-Roper, Regius Professor of Modern History at Oxford University;
    •Mr. Kenneth Tynan, Literary Manager of the National Theatre;
    •and myself.

    We view the problem with the utmost seriousness. U.S. Embassies have long ago reported to Washington world–wide disbelief in the official charges against Oswald, but this has scarcely been reflected by the American press. No U.S. television program or mass circulation newspaper has challenged the permanent basis of all the allegations — that Oswald was the assassin, and that he acted alone. It is a task which is left to the American people.
    ___
    Bertrand Arthur William Russell, Russellin 3. jaarli (18.5.1872 – 2.2.1970) oli brittiläinen matemaatikko, filosofi ja loogikko ja loogisen empirismin filosofisen perinteen aloittaja. Hän kehitti logiikan ja matematiikan perustan tutkimustyötä. Russell kuului aikansa tunnustetuimpiin intellektuelleihin. Hän oli  yhteiskunnallinen ajattelija ja osallistuja, joka toimi esimerkiksi ydinsotaa ja imperialismia vastaan.

    Teoksia

    Englannin kielellä
    1900, A Critical Exposition of the Philosophy of Leibniz, Cambridge: The University Press.
    1903, The Principles of Mathematics, Cambridge: The University Press.
    1910, Principia Mathematica (A. N. Whiteheadin kanssa), 3 osaa, Cambridge: The University Press.
    1912, The Problems of Philosophy, London: Williams and Norgate.
    1914, Our Knowledge of the External World as a Field for Scientific Method in Philosophy, Chicago and London: Open Court Publishing.
    1916, Principles of Social Reconstruction, London: George Allen & Unwin.
    1916, Justice in War-time, Chicago: Open Court.
    1917, Political Ideals, New York: The Century Co.
    1918, Mysticism and Logic and Other Essays, London: Longmans, Green.
    1918, Roads to Freedom: Socialism, Anarchism, and Syndicalism, London: George Allen & Unwin.
    1919, Introduction to Mathematical Philosophy, London: George Allen & Unwin.
    1920, The Practice and Theory of Bolshevism,London: George Allen & Unwin
    1921, The Analysis of Mind, London: George Allen & Unwin.
    1922, The Problem of China, London: George Allen & Unwin.
    1923, The Prospects of Industrial Civilization (in collaboration with Dora Russell), London: George Allen & Unwin.
    1923, The ABC of Atoms, London: Kegan Paul, Trench, Trubner.
    1924, Icarus, or the Future of Science, London: Kegan Paul, Trench, Trubner.
    1925, The ABC of Relativity, London: Kegan Paul, Trench, Trubner.
    1925, What I Believe, London: Kegan Paul, Trench, Trubner.
    1926, On Education, Especially in Early Childhood, London: George Allen & Unwin.
    1927, The Analysis of Matter, London: Kegan Paul, Trench, Trubner.
    1927, An Outline of Philosophy, London: George Allen & Unwin.
    1927, Why I Am Not a Christian, London: Watts.
    1927, Selected Papers of Bertrand Russell, New York: Modern Library.
    1928, Sceptical Essays, London: George Allen & Unwin.
    1929, Marriage and Morals, London: George Allen & Unwin.
    1930, The Conquest of Happiness, London: George Allen & Unwin.
    1931, The Scientific Outlook, London: George Allen & Unwin.
    1932, Education and the Social Order, London: George Allen & Unwin.
    1934, Freedom and Organization, 1814–1914, London: George Allen & Unwin.
    1935, In Praise of Idleness, London: George Allen & Unwin.
    1935, Religion and Science, London: Thornton Butterworth.
    1936, Which Way to Peace?, London: Jonathan Cape.
    1938, Power: A New Social Analysis, London: George Allen & Unwin.
    1940, An Inquiry into Meaning and Truth, New York: W. W. Norton & Company.
    1945, History of Western Philosophy. A History of Western Philosophy and Its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day, New York: Simon and Schuster.)
    1950, Unpopular Essays, London: George Allen & Unwin.
    1953, Satan in the Suburbs and Other Stories, London: George Allen & Unwin.
    1956, Portraits from Memory and Other Essays, London: George Allen & Unwin.
    1957, Why I Am Not A Christian and Other Essays on Religion and Related Subjects (edited by Paul Edwards), London: George Allen & Unwin.
    1959, Common Sense and Nuclear Warfare, London: George Allen & Unwin.
    1959, My Philosophical Development, London: George Allen & Unwin.
    1960, Bertrand Russell Speaks His Mind, Cleveland and New York: World Publishing Company.
    1967, War Crimes in Vietnam, London: George Allen & Unwin.
    1967–1969, The Autobiography of Bertrand Russell, 3 vols., London: George Allen & Unwin.

    Suomennettuja teoksia
    Etiikka ja politiikka. (Human Society in ethics and politics, 1954.) Suomentanut Kai Kaila. Helsinki: WSOY, 1955.
    Elämäni. The Autobiography of Bertrand Russell, 1967–1969. Suomennos ei sisällä kirjeenvaihtoa. Suomentanut Eila Pennanen. Runot suomentanut Kirsi Kunnas. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16581-6.
    Filosofian ongelmat. (The problems of philosophy, 1912.) Suomentanut Pellervo Oksanen. 1. painos: Delfiinikirjat. Otava, 1969). Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20828-4.
    Avioliitto ja moraali
    Onnen valloittaminen. (The conquest of happiness, 1930.) Suomentanut J. A. Hollo. 2. painos 1953. – 3. painos: Kompassikirja, 1970. Jyväskylä: Gummerus, 1952.
    Filosofiaa jokamiehelle. (Unpopular essays, 1950.) Suomentanut Kyllikki Sutinen. 6. painos 1995. Helsinki: WSOY, 1951.
    Miksi vapaa-ajattelija ei voi olla kristitty. (Why I am not a Christian, 1927.). Helsinki: Vapaa-ajattelijain liitto ry, 1957.
    Muotokuvia muistista. Porvoo Helsinki: WSOY, 1957.
    Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti 1: Vanhan ajan filosofia. Katolinen filosofia. (Alkuteos: History of Western Philosophy and its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day, 1946.) 9. painos. Suomentanut J. A. Hollo. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-17867-5.
    Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti 2: Uuden ajan filosofia. (Alkuteos: History of Western Philosophy and its Connection with Political and Social Circumstances from the Earliest Times to the Present Day, 1946.) 9. painos. Suomentanut J. A. Hollo. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-17886-1.
    "Viittaamisesta", teoksessa Raatikainen, Panu (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia, s. 57–69. Helsinki: Gaudeamus, 1997. ISBN 951-662-683-1.


    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta
    « Vastaus #8 : Marraskuu 18, 2013, 07:12:32 ap »
  •   0
  • HBL:ssä julkaistiin sunnuntaina 17.11.2013 Staffan Bruunin JFK:n salamurhaa koskeva juttu, jossa muun ohessa haastatellaan ylikomisario Thomas Elfgreniä (TE). TE on perustellusti varma siitä, että JFK:n murha oli salaliitto. Bruunin juttu lienee parasta, mihin valtalehdistö Suomessa (HS ja HBL) on JFK:n tapauksesta yltänyt - vihdoin, 50 vuotta salamurhan jälkeen! Onnittelut HBL:lle, neljännen valtiovallan rohkealle edustajalle.

    https://www.google.fi/#q=elfgren+s%C3%A4ker 
    Elfgren säker: mordet på JFK var en komplott | Hbl.fi
    hbl.fi/.../elfgren-saker-mordet-pa-jfk-var-en-komplott - Käännä tämä sivu
    Vad gör en polis på fritiden om inte utreder ett av världens mest mystifierade mord? Överkommissarie Thomas Elfgren har slukat allt om mordet ...

    J.K. Omasta puolestani lisäisin Hbl:n juttuun seuraavaa:

    Warrenin komission raportti laadittiin kansakunnan rauhoittamiseksi. Oswald leimattiin yksinäiseksi salamurhaajaksi kansalliselle turvallisuudelle vaarallisten huhujen torjumiseksi. CIA uskotteli Warrenille, että Oswaldilla oli yhteyksiä Castron Kuuban ja Neuvostoliiton viranomaisiin ja USA:lle vihamielisiin aineksiin. Warrenin komission lakimies kirjoitti komission 20.1.1964 pidetystä kokouksesta huippusalaisen muistion, jonka mukaan komission puheenjohtaja Warren oli selittänyt, että presidentti Johnson halusi komission vaientavan maassa ja ulkomailla kiertelevät huhut. Warren selitti, että jotkut huhut olivat niin vaarallisia, että jollei niitä torjuttu, ne "voisivat johtaa maan sotaan, joka maksaisi 40 miljoonan ihmisen hengen" ("could... lead the country to war which could cost 40 million lives").

    CIA oli saanut Warrenin uskomaan, että Oswaldin väitetyt Kuuban ja Neuvostoliiton yhteydet olisivat julkistettuina saaneet kansakunnan vaatimaan hallitukselta kostotoimia Neuvostoliittoa ja Kuubaa vastaan. Tämä puolestaan olisi johtanut USA:n ja Neuvostoliiton väliseen ydinsotaan. Sen vuoksi (ja siis kansallista turvallisuutta tekosyynä käyttäen) CIA vaati, että Warrenin komission tulisi hyväksyä CIA:n esittämä skenaario Oswaldista yksin toimineena sala-ampujana.

    Warren tunsi itsensä mieheksi, jonka harteita painoi vastuu maailmanrauhan säilyttämisestä. Warren kantoi vastuun nimeämällä Oswaldin yksin syylliseksi presidentti Kennedyn salamurhaan. CIA:n oli onnistunut huiputtaa USA:n ylintä lainkäyttäjää, korkeimman oikeuden presidenttiä.[

    Poissa Chezor

    • Konkarijäsen
    • ****
    • Viestejä: 600
    Vs: John F. Kennedyn salamurhasta 50 vuotta
    « Vastaus #9 : Marraskuu 19, 2013, 11:00:57 ap »
  •   0
  • Vasabladetin toimittajan Tom Forsmanin kiintoisa juttu 'Ekot från skotten i Dallas ljuder än' julkaistiin lehdessä sunnuntaina 17.11.2013 (s. 13).

    Liikettä alkanut tapahtua vihdoin myös Suomen mediassa: ensiksi Yle, sitten HBL ja vasabladet. Vain pohjoismaiden suurilevikkisin sanomalehti jäänyt pysähtyneisyyden aikaan. Tant pis!

     

    Tippaajia: ####

    Sinun antamiasi: #### Umk

    Muiden tipit: #### Umk

    Tipit yhteensä: #### Umk

    Send bitcoins to
    Summa:
    Umk (minimi 0.2, maksimi 2, käytettävissä 0 Umk)
    Kommentti: